Mical.
He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla
ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi
väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.
-- No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin
professori.
Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi
sillä hikistä otsaansa.
-- Mikä tukahduttava kuumuus!... jatkoi hän. -- Lavernède, emmeköhän
menisi vähän sinun luoksesi?
-- Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja
tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole
aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.
-- Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?
-- Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.
-- Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in
hullutuksissa... tahi oikuissa?
-- Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?
-- Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko... Tämän vilkkaan
keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti
Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen
vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset
myreissään häntä seurasivat.
-- No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.
Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta
hilliten suuttumustaan sanoi hän:
-- Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden
eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun
ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin
antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys
minulle runsaasti huvin aihetta.
-- Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään
apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin
saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan
tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun
välttämättömäksi.
_Siveysopin_ professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja
kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.
-- Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta
ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa
alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti.
Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet
hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää,
kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä
satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat
ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita
petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi,
ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta
tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa;
ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi,
ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana
kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä.
Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden
lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti
illalla.
Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet
poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta
Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:
-- Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka
liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen
papilliselle säädylleen.
_Siveysopin_ professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen
apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen
silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.
-- No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi
hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi
loukkaavaa ilmettä.
-- Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti
peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.
-- Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää
piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään
häneltä kieltänyt.
-- Varapiispa... varapiispa...
-- Aivan niin, ystäväni, aivan niin!... Sitä paitsi, ei herra
Capdepont'in entisyydestä voi mitään...
-- Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos
teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin,
on päättynyt niin...
Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle
ovea.
-- Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa
hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.
-- Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.
-- Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät
hyvin.
-- Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään
velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.
-- Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla
antamatta sinulle takasin _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin
viran.
-- Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään
ottamaan?
-- Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs
silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?
-- Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni
uhkaamaan minua!
Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.
-- Hyvät herrat, rauhoittukaa.
-- Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea
kohti.
-- Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! _Siveysopin_ professori
pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi
hän irvistäen viekkaalla äänellä:
-- Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole
tullut.
Sen sanottuaan hän katosi.