Lavernède ja Ternisien,
Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin
Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä
odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali
de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.
Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta
kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua.
Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali
de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin
täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja
kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos
uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala
näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.
Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten
asian selittäisi.
Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan
semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan
Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut
mitään ilmaista koko tapauksesta.
Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että
hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita
varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto
pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän
valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä
heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään.
Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja
raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja
hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan
varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi
epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi
tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka
häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?...
Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus
hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri
tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet
alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään.
Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että
kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan
että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli
hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja
hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän
vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.
Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten
voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa
nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä
epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet...
Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että
kenraalille...
Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen
kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta
äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina
heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä
pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana
seisomaan... Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi
pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla
asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien
epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja
tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.
-- No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja
hänet nähdessään.
-- Kello neljän aikaan... me tulemme sen yksin toimittamaan.
-- Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa
Rufin Capdepont'in kanssa.
-- No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin,
kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus,
jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan
saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta.
Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?
-- Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän
Ireneon tuomiokapituli.
-- Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?
-- Ei kukaan.
Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.
-- Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi
itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut
Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt
hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo _Pimeyden
Ruhtinas_, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko
pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei
hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!
-- No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni,
oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.
-- Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?
-- Niin luultiin.
-- Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa
vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon.
Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin
ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen
hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen
vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.
-- Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä
hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.
-- Kenties teitte väärin.
-- Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin
välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut
kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun
tähden... Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei
hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet... Mutta ette voi
kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani,
tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.
-- Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja
syleillen hellästi ystäväänsä.
-- En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen
tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua
pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati
minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni
kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de
Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin... Mutta sitten
rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in
saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen
virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi
tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi
että semmoiset pysyisivät salassa.
-- Miksi niin!
-- Miksikö niin?... Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua
moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa
maallikoissa; -- ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen
pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset
surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset
riemuiten pää kohollaan: "_Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät_!"
Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont
ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi
kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään
voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa
mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta
seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.
-- Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin
huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.
-- Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen
kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.
-- Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.
-- Entäs jos se olisi jumalattomuutta?
-- Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin
käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi
julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan,
tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa
varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi
heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset
tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta
kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen
esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei
tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te
kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi!
Vielä kerran, varokaa itseänne!... Enemmän kuin taistelu Capdepont'in
kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä
painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta,
jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä,
jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla
ei ollut voimaa siihen ryhtyä?... Älkää epäilkökään, Ternisien,
Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi
hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin
vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi
palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi!
hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun
raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan.
Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo
mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua?
Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan,
yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian
saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman
vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, _Pimeyden
Ruhtinas_ purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän
kapinan henkeä kirkkoon!
-- Ei koskaan Rooma...
-- Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia
voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän
että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en
epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän
vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä
taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä
tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö!
Jos _Tigran'ella_ on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen
notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on
ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on
sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot...
Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja
Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "_suureksi
mieheksi_?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä
purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno
hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys
oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan
harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen
vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa
sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja
toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein
verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena,
jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa
ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen
sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä
ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa
kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta
siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän
hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen
verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini...
-- Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan
etevät miehet, vaan itse Jumala!
-- Sen tiedän...
-- Ja kun Capdepont lähtee Roomaan...
-- Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa
varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä
kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin
lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi
nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä?
Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki
kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut
niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena,
lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat
todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän
enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja
Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa
mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!...
-- Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut
syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.
-- Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara
teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!
-- Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!...
-- Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi
Lavernède vakavasti.
Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.
-- Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä,
joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä
pitää minun tekemän?
-- Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä
kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa,
menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän
tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen,
saapumaan juhlamenoihin...
-- En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani
Capdepont'in kanssa?
-- Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa
päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin
olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää,
sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan
luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska
Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen
lävistämänä.
-- Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?...
-- Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään
yritykseen Capdepont'in luona... ymmärtäkää minut oikein... Kenraali
on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, -- taikka jos tarvitaan hänelle
huomautetaan -- että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa.
Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi... Kun kerran
piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö
napiseva ja huutava: _kukistukoon Capdepont!_ -- Siihen on herra de
Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. -- Ja niinkauan kuin te järjestätte
ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta
kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman,
jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä
sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna
Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa
Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen
pysymään piispan ehdokkaana!
-- Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.
-- Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle
Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi
tehnyt... Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä
seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.
Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:
"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän
ja omat toimeni!"
Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.
Apotti Ternisien kumarsi.
Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.