Ristiin naulitun ääni.
Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont
yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen
saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon
käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa
selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä
pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus
melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä... Kasvonsa
kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn... Hän käänsi lehden ja
jatkoi... Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa
vetäytynyt syviin kurttuihin.
-- Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä
luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja
masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.
Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään,
mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni
Thévenot'ilta.
Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut
harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen
toimistaan.
-- Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman,
tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori,
puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään,
ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi
tehnyt lopun keisarin epäilyksistä...
Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta
keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella
kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de
Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa
keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä.
Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta
merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä
kirkolle että valtiolle...
Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi
oli siihen kirjoitettu...
Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut
tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut
nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti
balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen
matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti
hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.
Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin
tarkkaan...
Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin
Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun.
Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka
tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle
aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään
palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein
luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita
kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa
ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka
oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia
pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen
teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä
"_De Auctoritate_", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä
seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat
"_Solilogues_"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin
hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: _Paavi Sixtus V:n ja
Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet_?
Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien
kilpailijaansa.
-- Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään
kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.
Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de
Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.
Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä
parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi
yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.
Mitä aikoi hän?
Hän näytti miettivältä...
Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle.
Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja
hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n
sanoissa todellakin on perää, että _ihmisessä ovat Jumala ja eläin
toisiinsa sidotut_, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä
tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut
kahleensa ja alkoi kiljua.
Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi
hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä
toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin
liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli
selittänyt Augustinon yksinpuhelot _(Soliloques)_, tuon suuren miehen,
jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (_caritate_,
niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan
katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä
yksinäisyydessä.
Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella
tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut.
Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä
silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja
loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä
nuoruutta!... Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa
de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän
vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä...
Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen
vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi.
Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon,
jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta
irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui
hervoton kielensäkin suussa.
Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa
ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a
välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta,
Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan,
itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä
olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?
Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä
ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia,
meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta
yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden
todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan
kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin
katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta,
samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.
Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan
jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on
luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi;
mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen
täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena.
Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan
tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.
Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa
huoneessa...
Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti
Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa
syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana
äänettömänä seisomaan...
Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?
Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei
mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö
ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän
sanonut?
Hän kuunteli...
Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset
opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä
kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi
hän aina ihmeitä... Jumala oli astunut väliin... Jumala oli tullut
häntä tuomitsemaan... Ehkä hän uhkasi häntä!
Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän
ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in
kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.