Kirkollisasiain ministeerio.
Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli
syviin mietteisiin vaipuneena.
Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä
luo ja istuutui hänen viereensä.
-- Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen...
-- Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen
tulikuuman kätensä.
-- Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan,
turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin
pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava
pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä
enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.
Hän osotti sormellaan taivasta kohti.
Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian
vähän turvannut Jumalaan... Minä vapisen pelosta... Kun ajatus pyrkiä
piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla
ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin
minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka
se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo
silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat
taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta
luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana
sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa!
Mutta kuinka olen sittemmin langennut!...
Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta
kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä
kysynyt?...
Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa,
jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut
oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei
todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat
piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin
miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi
vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita
toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia
ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota
joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan
hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki
laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa
alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita,
niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet
käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, _instrumentum
regni_...
Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut
konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät
sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa
kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna
liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty
riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta
joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että
se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut
ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän
kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan
edesvastauksen alaisena...
-- Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä,
kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani
kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen
seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa
puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli
tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut
mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä.
Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan
seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden.
Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä,
niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen
olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä,
tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa
papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan
minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja
puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet
polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa
selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän...
Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja
tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin
huoneessa.
-- Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut
sinua enemmän karaistuneeksi.
-- Karaistuneeksi! huusi hän.
Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:
-- Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen
läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua
peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö
mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen
voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten
papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi
ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt...
_Tu es sacerdos in aeternum_! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo
kauheat sanat kaikuivat korvissani... Jos olisin ollut maallikko,
niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä
olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä
häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi
semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan
piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin
pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä
on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön.
Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen,
jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin
nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä,
juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin
minä hyökännyt esiin... Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä
varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi
olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan
maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän
jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "_Te olette maan
suola_."
-- Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista
päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi
loppuun.
-- Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti
katunut?
Mical vastasi ivallisesti hymyillen:
-- No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt
hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään,
joka sinua enintäin viehättää?
-- Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi
Capdepont vakavalla äänellä.
Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:
-- No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo
aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja
harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua
epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta
usein puuttuu...
-- Jatka.
-- Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari
nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin
herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka
tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta
Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma
muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella
vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan
armeijan suojeluksessa.
-- Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun
turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista
arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä
istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa
kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?
-- Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua
_Luciferiin_, pimeyden ruhtinaaseen... Mutta älkäämme nyt kiihottako
itseämme turhaan.
-- No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin
Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi
valloilleen.
Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont
leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet
melkein kumoon.
-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla,
fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi
päänsä alas.
Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.
-- Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.
-- Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua
vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne
kumotuksi.
-- Keino?
Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.
-- Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme
Pariisissa yrittäneet.
-- Anomusesityskö?
-- Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun
täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi
pyhää istuinta kohtaan.
-- Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan
ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon
hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole
näyttänyt luopuneeni niistä.
-- Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi
allekirjoitukset...
-- Allekirjoitukset?... Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat
palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan
kutsua kokoon?...
-- Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!... Kunhan vaan tuomiokapituli
antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.
-- Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on
tavasta oivallisia päähänpistoja...
-- Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin,
että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta.
Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten
kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee...
-- Tietysti... Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on
tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista...
-- Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse,
huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä
muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä
vastaan.
Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli
häneen hämmästyneenä ja uteliaana.
-- Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea
kohti.
Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui
hän:
-- Ystäväni, vastikään valittelin, että -- tässä tärkeässä asiassa,
minun piispaksi pääsemisen asiassa -- olen laiminlyönyt Herran nimen
avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin
yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?...
Hänen äänensä vapisi.
Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse.
Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun
kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.
He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.