Rooma.
Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle
ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun
kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja
alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi
laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien
matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan
korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos
minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo
nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo
toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä
vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo
kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee
liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista
eläkettä...
Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan
ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa.
Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet
kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta
kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan
erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.
Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista,
seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät
apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä
ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja
kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia
ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään
nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun
ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan
rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt
orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in
kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:
"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"
Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet
nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä
toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt
ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana,
hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen
ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan
sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta,
tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.
Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa,
lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne
toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen,
joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään
anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä
takaisin.
Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän
kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti
apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon
hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana,
milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan.
Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden
menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle
Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.
Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun
vähäisinkin vastatuuli puhalsi?
Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin
vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko
Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies,
jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain
lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?
_Siveysopin professori_ pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.
-- Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen!
ajatteli hän itsekseen.
Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli
edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin
pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti
raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa
oleva.
-- Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään
kysyä.
Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa
avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:
-- Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!
-- Mitä, tarkoitatko piispaksi?
Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun
kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.
Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota
ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän
tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut
kuin tikarin pisto. Hän luki:
"... Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos
ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta.
Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin
hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi,
ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle
tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut
paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen..."
Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on
piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.
-- Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan
hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee
_Moniteur'iin_ [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.
Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.
-- Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän.
Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa
haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä
niinkuin julma todellisuus... Vapisen vieläkin muistaessani sitä.
Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli
aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla
loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut
piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus... Näin ne aivan
selvästi... ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs... Vihdoin
pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta...
Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen
graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili.
Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta
Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen
tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut,
mihinkä käsi tarttunut?... Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun
piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni
vähääkään rohkeutta... Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta,
löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös
graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi
ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita...
En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen
murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni
ahdisti...
Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin
valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni
ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin
tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan.
Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä
asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki
himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta,
mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin
päämaalia yhä likemmäksi...
Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo
niihin koskemaan... Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään
hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni
saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta
kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas
syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua
vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical,
että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia
kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!
Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.
"Se on lapsellista, keskeytti _siveysopin_ professori. Olkaamme
vakavia."
-- Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on
useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja
eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä
ei ole ollut aavistustakaan?... Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.
-- Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä,
jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos
kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut
piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi
pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka
mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.
-- Jumala varjelkoon!... Samassa kuin moitin muutamia paavin
etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla
ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa,
äitiäni.
-- No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa
elämän-tapojani vastaan.
-- Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella,
joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen
sisällisessä elämässään.
-- Näet siis...