Kreivi de Castagnerte.
Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua
Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset
kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla,
joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan,
oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena.
Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta
se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in
kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot,
miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.
-- Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli
muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka
paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit
ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän
antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi
liikutettuna.
-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä
vähääkään mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon
edustalle suuri ihmisjoukko.
Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt
Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä,
ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen
ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.
Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin
odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi
suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty
juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä
minkäänlaisia suruverhoja seinillä.
Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia
kohden.
Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa,
riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla
jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä
tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède,
joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.
-- No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut
ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.
-- Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa... Mitä te
tahdotte? enhän minä ole määrääjänä... Kansa on palautettava kotiinsa.
-- Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?
-- Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle
ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.
-- Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette
tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti
toimittaa sielumessua?
-- Kyllä... tietysti... Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei
ole aivan tavallinen...
-- Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi.
Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon
arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi...?
Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon
messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.
-- No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä
työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan
hyväntekijälleen?
-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää
heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa,
myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello
yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi
messuansa toimittanut.
-- Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on
ainakin yksi, minä itse.
Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan
saarnaajaan.
-- Te olette kettu! sanoi hän.
-- Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla,
niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte
pilkallisesti hymyillen.
Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja
alotti kiitosrukouksensa.
-- Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville;
siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille
lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.
-- Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen
Capdepont'in mieltä?...
-- Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme
miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten,
jollei hän itse tahdo toimittaa messua.
-- Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!...
-- Menkää, ystäväni... Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä
kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.
Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille,
tuli parooni Thévenot häntä vastaan.
-- Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte
tuollaisella kiireellä?
-- Onko herra Capdepont virastossa?
-- On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan
te hänen luokseen mene?
-- Miksen sinne menisi?
-- Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella...
-- Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä
raadellut...
Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:
-- En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän
ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?...
-- Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella
ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin
perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään
de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella.
Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!
Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden,
jossa piispan virasto sijaitsi.
Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.
-- Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.
Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.
-- "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra
Mical'in puoleen.
-- Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan
ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan
tunkeunut.
Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä,
joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin
tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.
-- Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin
pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.
-- Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.
Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.
-- Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on
niin pimeä, etten huomannut teitä... Koska olette toistaiseksi
hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun
toimittamiseen.
-- Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin
Capdepont lisäämään.
-- Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä
markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.
-- Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.
-- Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet...
-- Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin
pois meidän kirkostamme.
-- Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan
piispan puhetapoja.
-- Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan
hallitsijaksi?
-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette,
niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan
edeltäjäänne.
-- Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika
vihasta kiehuen.
-- Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi
herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.
-- Tahdotteko todistuksia?
-- Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!
-- Kuulkaa siis.
Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun
kirjeen, ja palasi kreivin luo.
-- Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä
seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.
"... Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken
mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla
nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali
de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut
useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein
varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas
voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa
tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan
piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?
"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille,
samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.
"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta
ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti
ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään
olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan
asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli
Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on
saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in
ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin
uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat
kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."
-- Mitä teihin tulee, rakas ystäväni...
-- Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei
millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti
Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä
avomielisyydestä.
Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in
kirjeen pöydälle.
-- No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä
kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?
-- Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan
läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin
oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan
hänelle piispan istuimelle pääsemistä.
-- Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin
saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan
ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen
yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.
-- Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti
hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon
parasta.
-- Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta,
huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.
Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.
-- Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi
hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.
Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat
hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin
hyökkäykseen valmiit viholliset.
-- Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.
-- Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos
vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne
toimittamaan.
Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.
Hän läksi ulos.
-- No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin
palaavan sakastiaan.
-- Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu
_ristin kiihkosta_, mutta minä olen nähnyt _hiipan kiihkon_.
-- Herra Capdepont?...
-- Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin
vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten
kasvoja.
-- Onko Tigrane purrut teitä?
-- Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.
-- Entäs messu?
-- Saatte toimittaa sen nyt heti.
Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla,
puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.
Kuori alkoi laulaa _Requiem'iä_.
Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.