Pyhänhengen messu.
Ennen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli
lopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen
viettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin
kaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi
olemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.
Paitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten
jälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen
vankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän
salaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä
piispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti
Ternisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista
yhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.
Neljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen,
kello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in
astua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta
lisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen
ali-diakonin puvussa.
Samana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu
jäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri
yhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in
luentosalin ovella.
-- Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.
-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.
-- Missäs sitten?
-- Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.
-- Pariisissako?
-- Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen
ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton
uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni
Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.
-- Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua
vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla
aavistuksella.
Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla
turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä!
Kuinka surkeata!...
Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.
-- Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin
varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot
minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät
sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut
Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut!
Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne
lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi
ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne.
Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut
veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä... Ja Jumala
ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin
keisarinnalle!
Hän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen
heikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.
-- Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.
Herra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli
kädellään ja mutisi:
-- Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.
-- Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka
tajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.
-- Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat,
maalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.
Apotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua,
joka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot
katseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen
hulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.
Julma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei
huomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän
ja mietti.
Äkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste,
joka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian
poikki... pysähtyi... ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana
kuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli
saanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon
mukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan
hänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui,
oli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja
juovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti
hänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean
maanjäristyksen jälkiä.
-- Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in
arkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen,
syntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen,
pahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin
hengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta... Mutta kaikki on nyt
selvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän
olisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta,
siinä kaikki... Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien
varapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan
tarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?
-- Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.
-- Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi... Apotti
Ternisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin
vähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen
mestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä.
Hän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut
totuutta... Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan
sokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia,
jotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja
totta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki
olisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on
Ternisien'iinkin leimansa painanut.
-- No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?
-- Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.
-- Mitä tuhmuuksia?
-- Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi...
-- Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle
annettavana.
-- Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi... Sillä aikaa kun sinä
matkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin.
Minä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen,
koska sinä luovut piispanistuimesta.
Hän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun
Rufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä
ja lukitsi oven avaimella.
-- Selitä tarkoituksesi... Nähdäänpä, etkö selitä?
-- Mitä hyötyä siitä olisi?... Mieluummin lähden tieheni.
-- Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.
-- Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?
-- Minä vaadin sen.
-- No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin
puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä
säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin
ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne
ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat.
Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi
olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi,
väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä
olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan
julistuksenkin!
-- Kylläksi! kylläksi!
-- Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista
kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut
sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua
etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin
sinusta, minä rakastin sinua!...
Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.
Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän
astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot
olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen
valtaan.
"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt
vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."
He syleilivät toisiaan veljellisesti.
Kuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.
-- Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti
intohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?
-- Sinun täytyy jäädä Lormières'iin... Otaksukaamme että piispa, niinkuin
hyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on
lähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa,
silloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon
selvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti
sinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
sairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko
unohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?
-- Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette
piispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin.
Teidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään
tunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia
taipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti,
asettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja
jossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan.
Minkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita
teidän aikanne lähestymisestä?...
-- Se on kyllä hyvä... Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en
suinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua
vahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt
matkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.
-- Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun
pidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit
joutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut
epäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen
piispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi
palata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä
kohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään
epäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat
ennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä
puhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan
mahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu
kokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet
kaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät.
Minä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin
minä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain
etehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.
-- Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun
tekoni ja luonteeni väärässä valossa?...
-- Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin,
että meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?
-- Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in
pastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.
-- Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta
myöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi
osaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.
Apotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.
-- Minä lähden tänä iltana pikajunalla.
Kuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.
Minä lähden tänä iltana.
-- Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti...
Hyvästi siis kaikki arvopaikat!
Kamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.
-- Mitä te häiritsette minua?
-- Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on
sähkösanoma teille Pariisista.
Unohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksi
Capdepont alas portaita.
Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin
auki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
-- Hyvät herrat! -- Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.
-- No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.
Apotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa
tasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla
nousi hän ylös piispanistuimen portaita.
-- Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut
kauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen
halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan
varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää
missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.
_Jérôme Bonnadot_."
-- _Jatko_, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja?
kysyi apotti Turlot.
-- Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.
-- Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot
käsiään hieroen.
-- Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi
apotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan
kaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in
huomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit,
ilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi,
niin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi
minua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä
pyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi
koko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä
tämä asia koskee enemmän kun minua...
-- Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.
-- Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui
hän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta
hänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan
hiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä
murrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen
ainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut
käydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin
parannuksiin ja uudistuspuuhiin, _et eaquae corruerant instaurabo_
[minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo
profeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan,
että meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!
-- Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla
piispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.
-- Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.
Rufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.
-- Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.
Sitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:
-- Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan
asiat käsiini.
-- Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.
-- Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista
poistumaan.
Hän astui alas apotin istuimelta.
Opettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät
jo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä
heidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.