VII.

Pimeyden ruhtinas.

Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka

piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun

jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin

kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla

ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien

kuoripenkeissä.

-- Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle

portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla

yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot

takapenkkeihin.

Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat

oikeudettomasti itselleen omistaneet.

-- Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka

kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään

tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.

Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta

on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama

kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä

omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te

unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme

ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan

entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet,

mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen

muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n

käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään

velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä

samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea

jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen

ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt

saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me,

valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen,

olemme valmiit kapinaan.

-- Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.

-- Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen

nyrkkiään puiden.

-- Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset

piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta,

riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan

niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis

minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte

hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja

mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen

pappi, joka kapinoitsee -- olkoonpa vääryyttäkin vastaan -- voi tulla

pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos

te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän

ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas

meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.

-- Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen

ääneen.

Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.

-- Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!

Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi

varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen

papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla

kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun

papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt

heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu

palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.

Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten

tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä

jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut

ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja

ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille.

Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän

intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa

turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana

ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot

olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja

raukeana paikalleen istumaan.

Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi

vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun

lausua muutaman sanan?

-- Tehkää hyvin, herra arkkipappi.

Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle

tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään

lukea soperteli:

-- Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti

veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta...

Piispa nousi äkkiä ylös.

-- Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.

-- Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.

-- Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne...

-- Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin

päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.

-- Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen...

-- En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa

hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne

asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko

koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne,

jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina

siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni

olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni,

alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan

olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.

-- Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse

vavisten, suokaa minulle anteeksi...

-- Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne

tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi

pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä

teidän oli täällä tekeminen. Mutta _eräs toinen_ sen sijaan tiesi

sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu

hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee

hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa.

Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala

niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta

heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan.

Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on

tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.

Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin

töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät

viettelijän käsistä.

Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille

poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta

laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa

hänet seisomaan.

-- Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne,

siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.

Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.

Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun

vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.

Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset

toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.

Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja

itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin.

Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja

liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän,

joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet

hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui

kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut

vapisemaan ilosta!... Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä

hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin?

On niin ihanata olla rakastettuna!...

-- Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat

kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.

-- Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja

erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes

tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä...

-- Me tulemme, me tulemme kaikki!

-- Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä,

jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä.

En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan

asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän

täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä

tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät

vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että

he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m.

kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia,

vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä

auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan

papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta

monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa

olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän

apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien

kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat

hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, _messis

multa_. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa

yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten

säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä...

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.

Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa

hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:

-- Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet

pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee

minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.

Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun

piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:

"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille

seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä

joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet,

niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen

Opetuksen isien kanssa?"

Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:

"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"

-- Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin

pidettävä.

-- Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?

-- Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden,

mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.

-- Minkätähden en?

-- Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja

herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani

pyhän Ireneon kapituliin?

-- Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?

Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä

siihen...

-- Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette

niin kauvan hoitaneet.

-- Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä

suosiosta.

-- Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta

lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne

häntä?

-- Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt

koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.

No, herra Capdepont!... No, herra ylijohtaja!... huusivat kaikki

läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.

-- Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja

kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen

ympärillä seisoviin.

_Beati pacifici_ [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja,

lausui vanha Clamouse.

-- _Beati pauperes spiritu_ [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset],

herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.

-- Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen

alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti

_pimeyden ruhtinaan_ päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se,

että hän kielsi häntä rakastamasta.

-- Teidän ylhäisyytenne!... huudahti Capdepont säihkyvin silmin.

Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa

poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit

ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de

Roquebrun'ia.

Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet

hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina,

ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.

-- Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan

hämmennyksestä.

-- Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti... Oi! jospa

minä kerran pääsisin heidän piispakseen...

-- Kostaisit tietysti, eikö niin?

-- Tule, mennään ulos... Minä tukehdun!...

-- Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien

siimeksessä.

Apotti Tigrane · 第 11 / 31 题