Pimeyden ruhtinas.
Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka
piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun
jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin
kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla
ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien
kuoripenkeissä.
-- Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle
portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla
yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot
takapenkkeihin.
Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat
oikeudettomasti itselleen omistaneet.
-- Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka
kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään
tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.
Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta
on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama
kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä
omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te
unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme
ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan
entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet,
mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen
muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n
käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään
velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä
samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea
jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt
saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me,
valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen,
olemme valmiit kapinaan.
-- Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.
-- Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen
nyrkkiään puiden.
-- Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset
piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta,
riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan
niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis
minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte
hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja
mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen
pappi, joka kapinoitsee -- olkoonpa vääryyttäkin vastaan -- voi tulla
pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos
te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän
ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas
meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.
-- Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen
ääneen.
Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.
-- Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!
Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi
varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen
papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla
kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun
papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt
heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu
palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.
Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten
tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä
jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut
ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja
ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille.
Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän
intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa
turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana
ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot
olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja
raukeana paikalleen istumaan.
Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi
vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun
lausua muutaman sanan?
-- Tehkää hyvin, herra arkkipappi.
Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle
tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään
lukea soperteli:
-- Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti
veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta...
Piispa nousi äkkiä ylös.
-- Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.
-- Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.
-- Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.
-- Mutta, teidän ylhäisyytenne...
-- Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin
päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.
-- Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen...
-- En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa
hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne
asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko
koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne,
jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina
siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni
olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni,
alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan
olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.
-- Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse
vavisten, suokaa minulle anteeksi...
-- Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne
tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi
pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä
teidän oli täällä tekeminen. Mutta _eräs toinen_ sen sijaan tiesi
sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu
hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee
hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa.
Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala
niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta
heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan.
Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on
tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.
Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin
töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät
viettelijän käsistä.
Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille
poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta
laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa
hänet seisomaan.
-- Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne,
siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.
Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.
Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.
Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset
toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.
Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja
itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin.
Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.
-- Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän,
joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet
hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui
kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut
vapisemaan ilosta!... Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä
hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin?
On niin ihanata olla rakastettuna!...
-- Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat
kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.
-- Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja
erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes
tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä...
-- Me tulemme, me tulemme kaikki!
-- Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä,
jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä.
En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan
asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän
täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä
tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät
vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että
he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m.
kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia,
vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä
auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan
papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta
monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa
olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän
apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien
kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat
hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, _messis
multa_. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa
yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten
säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä...
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.
Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa
hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:
-- Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet
pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee
minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.
Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun
piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:
"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille
seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä
joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet,
niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen
Opetuksen isien kanssa?"
Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:
"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"
-- Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin
pidettävä.
-- Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?
-- Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden,
mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.
-- Minkätähden en?
-- Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja
herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani
pyhän Ireneon kapituliin?
-- Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?
Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä
siihen...
-- Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette
niin kauvan hoitaneet.
-- Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä
suosiosta.
-- Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta
lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne
häntä?
-- Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt
koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.
No, herra Capdepont!... No, herra ylijohtaja!... huusivat kaikki
läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.
-- Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja
kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen
ympärillä seisoviin.
_Beati pacifici_ [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja,
lausui vanha Clamouse.
-- _Beati pauperes spiritu_ [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset],
herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.
-- Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen
alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti
_pimeyden ruhtinaan_ päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se,
että hän kielsi häntä rakastamasta.
-- Teidän ylhäisyytenne!... huudahti Capdepont säihkyvin silmin.
Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa
poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit
ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'ia.
Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet
hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina,
ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.
-- Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan
hämmennyksestä.
-- Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti... Oi! jospa
minä kerran pääsisin heidän piispakseen...
-- Kostaisit tietysti, eikö niin?
-- Tule, mennään ulos... Minä tukehdun!...
-- Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien
siimeksessä.