Papinvihkiäiset.
Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat
milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata
että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan,
ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi,
tästä myrskystä vesilasissa?
Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä
kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa
Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt
vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa
esineenä.
Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla,
käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli
ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona
luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä
kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon
uhkaavammilta.
Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen
keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja
kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt
Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi
olemaan vakavaa laatua.
Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä
hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa...
"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli
keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi
Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin...
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan
papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa...
"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna
jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in
piispaksi..."
Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki
hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että
jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä
noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta
olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta
hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan
parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.
Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.
-- Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?
Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.
Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi
aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa,
jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen
toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä
täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos
kadulle.
Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli
miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa
lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat.
Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat
miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko
tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.
"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti
kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän
tungoksessa.
-- Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan... Mutta totta
tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte
varmaan jotakin kertoa?
-- Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään... Mutta mitä tiedätte
te, joka olette Capdepont'in tuttavia?
-- "En toden totta enempää kuin tekään."
Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.
Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.
-- Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.
-- Mitä arvelee paronitar asiasta?
-- Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa
mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä
olen häntä tunnustellut.
-- Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.
Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet
avautuivat samassa selkoselälleen.
Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.
Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla
puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka
olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen
ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä,
jotka olivat heitä varten siihen asetetut.
Kello soi.
Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa
messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he
tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin
nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä
seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat
ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten
diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.
He laskeutuivat polvilleen.
Kellon ääni kuului toisen kerran.
Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista
kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä
oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja
vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle
puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin
hyvin kuin sija myöten antoi.
Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de
Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?
-- Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista
tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.
-- Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen,
häiritsette rukoustani...
-- Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.
Kello kajahti kolmannen kerran.
Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin
askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.
Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin
penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä,
pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen.
Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan
ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka
istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän
tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi
selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.
-- Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.
-- Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de
Castagnerte... Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.
Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita
kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella
kappelin oven edustalle.
-- Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.
Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät
juhlasaatossa kirkon perälle.
Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan
piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he
uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen
paikoilleen.
Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista
ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon
kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan
tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut.
Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti
apotti Lavernède rohkeasti penkistään.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli
katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee
meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä.
Tulkaa!
Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja
seurasivat _pyhää kaunopuheliaisuuden_ professoria hänen kintereillään.
Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut
asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten
hälinää syntyvän itse kappelissa, -- sillä piispan kärsivällisyyteen
ei suinkaan ollut luottaminen, -- työnsi hän väkisten Capdepont'in
ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli
hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa _Veni
Creator'in_ laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria
kohti.
Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.
Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti
se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan
lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. --
No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille...
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain
vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti
edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat
sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä
silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin
asteelta: "_Huc accedite!_ Tulkaa tänne!"
Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella
tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot
loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä,
ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa
vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman
lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.
-- Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?
Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta
kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi.
Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin
aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt!
Tämä oli uskomatonta.
Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.
-- Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan
meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme
samoin kuin hänkin on kärsinyt...
Ja vielä hän lisäsi:
-- Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!...
Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin...
Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.
Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin.
Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.
-- Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi
apotti Ternisien.
-- Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään
muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi
vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka
on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut
tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein
saaneet sitä tietää.
-- Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti
Lavernède kysyä.
-- Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa
minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että
tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella,
että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa,
Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?... Kiitostoimituksen
jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa
niin hyvä.
-- Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.
-- Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi
on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun
saakka.
Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta
täynnä.