Hiippakunnan oikeusto.
Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja
kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi
oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa
enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin
kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen
käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin
oikeauskoisia.
Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina
keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa
gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit,
jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia,
semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin
kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja
hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut
eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä
hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin
vähentämään hänen valtaansa.
-- Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan
sihteerilleen, Ternisien'ille.
Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi
hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina
häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan
hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti
ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut
sydämmensä kuin järkensä ääntä?
Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä
mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista,
ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi
kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella
häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin
käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki
puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella
taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan
voisi voittaa.
Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti
antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten
huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia
häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit
papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen
istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa
omien syntiensä vitsauksena.
Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa;
ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä
karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa
ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä
näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.
Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua
vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta
varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että
Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään
salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä
käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. _Tigrane_ oli väijyksissä,
valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.
* * * * *
Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa
vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. -- "_Pysyä
hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia_", on Lamennais
lausunut. -- Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta
kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin;
turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten
mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella
varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta _Déclaration'ista_
pappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt
Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille,
joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta
gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta
hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi?
Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka
intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa
ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä
kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen
tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa:
piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna
Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette
piispaksi!"
Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee
papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen
tuhannen suuruisessa armeijassa, -- Ranskassa on lähes
kahdeksankymmentätuhatta pappia, -- ja tänään tulet yhtäkkiä
kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla,
rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat
rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa
täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten
maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua
nimitetään _ylhäisyydeksi_ (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua
yksistään _kunnianarvoiseksi veljeksi_; eikä hän saa julistaa mitään
muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa
kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, _ad
limina Apostolorum_ [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja
sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin
hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin
vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene
sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan
ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV
rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran
nähnyt päivän valon Cahors'issa?
Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita
hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies
Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa
ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan
hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin
unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat
auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän
lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan
annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän
kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta
oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman
puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun.
Huolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä
kaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa
kaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään
Capdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa.
Mutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat
kumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei
varovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi
häntä hillitä.
Myrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin
hirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.
Vaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän
tärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan
koskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun
käsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa -- muuan alipappi raukka oli
syytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan -- pisti
hänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.
-- Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja,
te tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.
-- Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.
-- Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän
kaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.
-- Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt
täysi oikeus.
Piispa alkoi tehdä lähtöä.
-- Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei
ollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni
ollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun
kiireimmän kautta rientämään tänne.
-- Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä
suhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä
suuresti ilahuttavan.
Tohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède
itsekseen:
-- Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen
murhayrityksensä onnistunut. Voi! _Tigrane, Tigrane!_
Huhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä,
ja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan
palatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva
ihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä
puheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he
niin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.
Mutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut,
teki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi
pyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he
tekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.
Mutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän
hirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon
laskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin
isoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton
väkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön
jälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.
Apotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka
vaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä
viittasi hänet pysähtymään.
-- Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont,
julmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä
haljeta.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän
helteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta
tulipunaiseksi.
-- Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt
paljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta
mitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille
ylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette
tehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää
jäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte
itseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset
ihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin
kuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä
paimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.
-- Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa
hiippakunnan rahastoon, huudahti _Tigrane_ loukkauksesta julmistuneena.
-- Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni
teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne
almun painon alla.
-- Almu! almu!
-- Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela
pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista
inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset
tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan
huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston
hoitajakseen.
-- Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla
heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat
hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa.
Halvaus oli häntä kohdannut.
Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja
Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti
irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja
poistui hitain askelin oikeussalista.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen,
kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan
lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka
ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen
saatiin jälleen vähän virkoamaan.
Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan
kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan
parantuvan.
Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta
vetiset kasvot.
Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori
Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä,
piispan makuuhuoneen ovelle.
Lavernède kiiruhti häntä vastaan.
-- Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen
avuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin
kotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.
-- Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasi
Mical hiukan epäilevästi.
-- Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herra
Leblanc.
-- Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.
-- Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.
-- Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin
kotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten
yli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista
lausui hän selvin sanoin:
-- He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!
Suuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä
työmiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet
seisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot
polvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina
katsellen ympärilleen.
Piispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,
-- Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko
hajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän
halvauskohtaukseen syypää?
-- Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?
-- Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä
tohtorille.
-- Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.
-- Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä
rakasta. Tiedättekö, se on suuri _narri_ tuo ylirovasti.
Noitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
eikä hänen sihteerinsä suinkaan olleet _narreja_.
Mutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä
tutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme
takaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on
juuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin
yläkaupunkia kohti.