Rufin Capdepont.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan:
isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin
ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan
voinut olla ilmileimahtamatta.
Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus
yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen
keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan
porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli
kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi
ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi
siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin
kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin
mökkeihin jakelemaan almuja.
-- Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot
jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.
Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta
herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia
rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi
sadella ijankaikkisia valituksia: -- Leipä on kallistunut... mies on
sairaana..., pienokaiset ovat ilman vaatteita... -- Ja kunnon piispa
antoi, antoi ja antoi antamistaan.
Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut
rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt
vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa
uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva
oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien
sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.
"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka,
rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi
itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.
Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja
jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä
tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja
Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä
suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten
esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.
Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä
de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa
yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä
saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella
kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei
mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja
kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli
huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta
Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan,
nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont
kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka
olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt.
Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja
jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi
hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen
ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan
anastaja, eikä mitään muuta.
Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista
luonnetta.
Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä
hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in
yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia
opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut
pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta
vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen
kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta
kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin
sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että
oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää
kotiseutunsa.
Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan
rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä.
Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä
ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä.
Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.
Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa
sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat
saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta
ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä
ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin
näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin
halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.
"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen
ympärillään.
Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän
olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.
Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä
ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi
leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit
kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän
poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin
kyyneleihin.
Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä.
Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat
työssä.
Eräänä aamuna, _kirkkohistorian tunnilla_, teki professori seuraavan
kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa
osallisena Babylonian valloituksessa?"
"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.
Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo,
_Tigrane! Tigrane_!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.
Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää,
vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä
sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.
"Voi! tiikeri!... tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède,
jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.
Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat
oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin
nimitetty kuin _apotti Tigrane'ksi_.
Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino
lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden
ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen
käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan
ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen
etevämmyytensä -- ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.
Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä
seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut
opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka
hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.
Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse,
pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.
Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö
tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako
tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa
siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin
se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet
kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden
kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään
suhteeseen.
Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin
pidettiin _ali-diakonien_ ja _tonsuroittujen_ pihoilla tähtien
valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei
sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva
järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi
hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen
runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?...
Kuumimpien _dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia_
kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin
professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin
hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan
alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet
kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.
Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden
perästä ali-diakoniksi.
Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi
hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa
semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi
virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei
lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin
taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa,
ja hänestä tuntui kuin olisi _historia_ ollut hänen oikea alansa.
Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin
kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman
historialliset tapahtumat?...
Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit,
maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja
paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen
jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat.
Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli
voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa
korkeuteen ja loistoon nähden...
Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti
lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli
monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen
suojelijapyhimyksensä _Tyrannius Rufin_ häntä kääntymään tälle uralle:
olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan
kielelle Eusebius Cesarealaisen _kirkkohistorian_.
Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai
vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa,
joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi
pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.
Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de
la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut,
oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän
toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa.
Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen,
parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka
hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi.
Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen
häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden
perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan.
Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän
yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle
Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua
käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai
toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan
ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei
mitenkään saattanut häntä tyydyttää.
Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän
vapautensa?...
Hänellä oli oma suunnitelmansa.
Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in
ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne
asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden
vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni
Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden
harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta
1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa.
Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan
ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän
rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen
taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.
Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti
Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen,
luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen
ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean
pulskan saksalaisen nuken.
Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi
vastaiselle paroonille sopivin?
Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen
teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen
pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota
hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa
opettajana!...
Pariisiin!...
Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme,
voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän
oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti
hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä
luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli
päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi
alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli
itselleen himonnut.
Oltiin alussa vuotta 1843.
Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.
On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen
asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea
ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät
Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen
opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua
läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä
ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin
kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen
kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet
ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka
kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati
häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta
palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin,
ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi
lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.
Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui
innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli
kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa
nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla
toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut
hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden
täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen
siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi
osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra
de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja
suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen
kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää
ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä,
niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja
sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.
Jos _tottumus siveellisyyteen_, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen
mukaan, _koventaa sydäntä_, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan
kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti
onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen
suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen
pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota
hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime
vuosisadan apoteille.
Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka
velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa
hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan
rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen
-- todella kova kohtalo! -- etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan
alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta
pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään
seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti
paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi
hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä
käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei
kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki
oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei
ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.
Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa
vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin
vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet
Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.
Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä,
edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen
imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin
yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin
ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä... Vihdoin, eräänä iltana,
keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten
ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena
kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin
arkkipiispan.
"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät
herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.
Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella
Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun
puristavan kättään.
"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy,
"te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"
Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:
"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan
tulla käännetyksi."
Ja niin poistui hänkin vuorostaan.
V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut
lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli
yleinen, arvaahan sen.
"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet
aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.
Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän
_Kirkollisista eläkkeistä_.
"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla
pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.
"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. --
"Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin
"_cap... deponilainen_."
Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.
Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta
31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen
käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme
Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä
oli piispan ehdokas-listaan merkitty.
Mikä ilo!...
Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien
juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.
Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.
Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.
Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta
tavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin
Lormières'iin.
Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka
sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen
toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet
häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin
pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja
saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.
Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla:
se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont
yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta
onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen
velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää
ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi
menestys varma.
Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli
otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni
kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä
tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.
Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli
uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan
lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati -- ja niin oli ehkä
Jumalankin tahto -- jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä
haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin
paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen
kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen.
Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in
uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta
vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin
ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää
poikansa Toulose'n lyseehen.
Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont
Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran
rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen
yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella
luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.
Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista
tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli
hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet
koko hänen tulevaisuutensa.
Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä _siveysopin_
professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa,
pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta
puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän
uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan
edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme
Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi
suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen
professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut
piispojen taimitarha?
Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä
kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.
-- Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.
-- Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin
ylijohtajaksi ja samalla _kirkkohistorian_ professoriksikin, jos vaan
haluat.
-- Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.
-- Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.
-- Entäs piispanistuimeni?
-- Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi...
-- Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.
-- Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?... Velikulta, hänellähän
on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle
sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan
keskustella siitä salaa veljeni kanssa...
-- Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!
Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä
Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut
Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi.
Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan;
hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan
tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä
tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta.
Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin,
kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan,
kutsui Pariisista erään piispan _in partibus_ [nimipiispa uskottomien
maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen
kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin
pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.
-- Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui
tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.
Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota
tästä elämästä ja kuoli.
Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen
asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin,
muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä
tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa
hänelle suurta huomiota.
Mutta _Hôtel du bon La Fontaine'en_, johon oli asettunut, ei kuulunut
mitään uutista.
Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.
-- No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.
-- Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa,
kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää
läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, -- senaattori,
kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut
veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran
nimityksen.
Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.
... Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi
ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut
häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä
lämpimästi puolustanut... Mutta malttakaahan, -- rohkeutta vaan!
Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta,
tulette te varmaan... Ja sitten olettehan te vielä nuori...
-- Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.
-- No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen
täyttänyt.
-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont
vihanvimmassa... Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan
häntä!