Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset
akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat
pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan
suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä
pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat
koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin
leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin,
jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka
takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan
puuhun veistetty voimakas profiilikuva.
Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi
kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat
vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä,
joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään
tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille,
jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.
Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina --
epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää
katseensa piispaansa vastaan -- astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä
kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa
siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen
ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään
huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.
"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä
isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."
Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä
pystyyn.
"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä
kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu,
hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: _Episcopus, in qvolibet
loco sedens, non patiatur stare presbyterum_..." -- "Herra, te olette
oivallinen _kirkkohistorian_ professori; mutta mielestäni vaatisi
kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte
noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista
ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä
ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."
Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun,
lausuttiin pisteliään ilkeästi.
"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian
kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."
Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.
"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen
vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun
ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä.
Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme
oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut
suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen
uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan
ryhtynyt tärkeimpään muutokseen -- tarkoitan yliseminaariamme koskevaa
parannusta -- niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä
voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun
munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni
hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin
köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille,
joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja
ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen
tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan
olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit,
kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden
täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään
niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva..."
Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri,
nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.
Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea
miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina
päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka
vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi
pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa.
Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy
tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi
opettajista, Mical apotti, _siveysopin_ professori, nousi ylös. Pieni
hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.
"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui
hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään
lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko
kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille,
Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän
sijaamme?"
Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.
"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani,
herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.
-- "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!... Mutta palveluksemme
tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi.
Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin
kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle
vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta
riistetään käsistämme. -- Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin
velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja
paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei
teillä ole, ymmärrättekö?"
-- "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.
Apotti Turlot, _pyhän raamatun_ professori, nousi vuorostaan. Hän oli
kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen
kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän
kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella
äänellä?
-- Puhukaa, herra apotti.
-- Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole
lopullisesti ratkaistut...
-- Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.
-- Kuinka, onko kaikki siis päätetty?...
-- Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?
-- Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne
hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette
minulle määrännyt?
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta
paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.
-- Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen,
jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta,
tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra
apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.
-- Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka
säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä
rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?
-- Rukoilkaa sitä Jumalalta.
-- Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi...
-- Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain
ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra
Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti
Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen
luokan seurakuntaan.
Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan
leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle
tullut tavaksi.
-- Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet
perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. -- Uusi
virka.
-- Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.
Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.
Oletteko pahoin voipa, herra apotti --, kysyi hän hienotunteisella
osanottavaisuudella.
Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori,
yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman
kalpea.
-- Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini...
Enempää hän ei saanut sanotuksi.
-- Äitinne?... kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.
-- Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä
matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin... Ja kuinka voisin hänet
tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa... Mutta mitä sille
mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä
ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam,
minä en tottele!... Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.
-- Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät
äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini,
joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä
liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.
-- Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada
ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä
luopuen välinpitämättömyydestään.
Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä
tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan
ivallisesti:
-- Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä
mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita,
tahdon sen teille kohta ilmoittaa.
Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.
-- Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen
niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa
kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon
teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä
Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä
pelottaa.
Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja
piti hetken loman.
Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti
Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus
kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies
matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet.
Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä
vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän
piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut
loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista
solvausta sillensä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli
mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä
hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin
ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.
-- Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti
Ternisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?
-- Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti
Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa,
että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n
eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.
-- Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani
herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?
-- Ehkette ole.
-- Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan
minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet... No, antakaahan kuulla,
mistä te sitten minua syytätte?
-- Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä,
astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne
innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette
niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n,
joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa.
[Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin
kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]
Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta
hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita
vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen... Syytän teitä
ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa
korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle,
missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari
päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen,
kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte:
Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. -- Lopuksi
syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin
minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään
koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän
papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla,
vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon
isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen
siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä
tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta
suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne
saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren
ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää
niitä liian kalliisti maksettuna.
-- Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti,
varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken
sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin
olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista
johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, -- te olette
minut siihen totuttaneet -- mutta jos hävyttömyytenne menee niin
pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan...
-- Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole
mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista
koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää
kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.
-- No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea...
Jatkakaa...
Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen.
Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään
oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita
hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut
löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset,
joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta
ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.
-- Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän,
ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen
ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?
-- Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?
-- Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut
luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon
lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.
-- Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat _Katolisen Opetuksen Isät_
Arras'in hiippakunnasta.
-- _Katolisen Opetuksen Isät!_ huusi apotti Capdepont, uudestaan
kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten
herrojen tähden te karkoitatte meidät?
-- Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli
ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän
piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät
astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä
tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin
täältäkin.
-- Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain
askelin penkkiinsä.
Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.
-- Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja
kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin
vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte
te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis
solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia
suosijoitanne Pariisissa, -- en tahdo sanoa Roomassa, -- että teillä
vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne,
täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka
joudutte te sen muserrettavaksi.
Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont,
veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.
Apotti Lavernède nousi seisoalle.
-- Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut
aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä
sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän
ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun
välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät
velvoittaa.
-- Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa
tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.
Ja käteltyään apotti Lavernède'ä -- kunnianosotus, jota hän ei turhaan
tuhlannut, -- otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista,
taakseen katsomatta.