Jumalinen kaupunki.
Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta
asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää
Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat
sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin
sen näkee. Kapea _Arbouse_-virta, joka saa alkunsa ihanasta
arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan
_Paperitehdaskaupungiksi_, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon
pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä
sijaitseva _Luostarikaupunki_, saapi nimensä kirkoista ja luostareista,
joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen
Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko,
myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein
luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat
rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen
perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan
istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska
siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa
olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet
vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla
paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa
3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan
kelvolliseksi.
Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein
kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne
ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset
kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet
vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että
nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä,
liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti
Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen.
Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa
vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa
tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia,
naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien
asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja,
jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa
mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto
kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa.
Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat,
Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen
parantajat ja -- kukapa niitä kaikkia muistaakaan.
Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla
houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja
suuri onkin heidän lukunsa siellä.
Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa
vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.
Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo
restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies,
jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen
historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut
muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon
vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä
Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.
Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä
uskaltavat uskovaiset -- muita ei siellä olekaan -- vapaasti vetää
taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua;
Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei
ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan
ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten
ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin
sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa
kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa
lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia
juhlamenoja!
Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on
rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä
ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka
sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten
pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja
leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan
_ali-diakoonein_, toista _tonsuroittujen_ pihaksi -- on taajaan
istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman
viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee
täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.
Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli _ali-diakonein_
pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin _tonsuroittujen_ piha,
hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.
Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli
käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli
vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli
julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä
sekamelskassa osallisena.
Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä,
istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli
jäännös Minimein luostarista.
Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin
luokse ja sanoi:
"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"
Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon
nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, _kirkkohistorian_
professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti
arvokkaasti.
Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka
niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont
tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen
virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri
oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he
sanoisivat ja mitä ajattelisivat?... Ikävystyneenä naurettavaan
toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.
Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen
mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat
syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas;
terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka,
jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin
sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän
norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten
neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.
"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle",
soperteli läähättäen muuan apotti.
"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa
osottaen.
Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti
katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan
perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa
sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.
"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen
leikkinsä.
Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin
Capdepont suoraan piispaa kohti.
"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä,
jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.
"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän
ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.
"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän
kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi
pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin
voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!..." "Olenhan teidän ylhäisyydellenne
monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista
Etelä Ranskan seminaareissa..."
-- Kylläksi, herra!... Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet
piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni
hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria
miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää
papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten
häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että
olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon.
-- "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi
teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." --
"Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu
että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka
kykenisi teidän sijaanne täyttämään!... Mikä ylpeys!" -- "Olen
pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka
voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."
Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia
noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa
on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista
ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan
kumminkin kukistanut piispan.
"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet
tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan
heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin
vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen,
saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."
Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni
jälestään, niin että kajahti.