Voltaire ja Rousseau

-- Katsokaa itse.

Kuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä

Chausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä

luotaan pois:

-- Hyvä, hyvä, riittää.

Kreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.

-- Onko kirje minulle? -- kysyi hän.

-- On, kreivitär.

-- Suvaitseeko kuningas?...

-- Lukekaa, _pardieu!_ Chon saa lausua sillaikaa minulle

_Korppi-kuomaa_.

Ja hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan

väärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:

On palvelija multa

ja onni mennyt pois![55]

Kreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:

'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa

eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä.

Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin

sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi

hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.

On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on

alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin.

Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa,

siitä saa hän olla varma.

Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko

jutun uudestaan.

_Jean_.'

-- Mitä se on? -- kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä

kalpenevan.

-- Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.

-- Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?

-- Kyllä, yhä paremmin, -- vastasi kreivitär. -- Kiitän, sire. Mutta

katsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.

-- Se on se kreivittäremme varmaan?

-- Ei, sire, hän on hra de Sartines.

-- No mitä nyt? -- kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän

ovea kohti.

-- Niin, sire, -- vastasi kreivitär, -- minä jätän nyt teidät

vieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.

-- Entä kreivitär de Béarn?

-- Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän

Majesteetillenne, -- vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon

kampausviittansa taskussa.

-- Te siis minut jätätte, kreivitär? -- sanoi kuningas alakuloisesti

huokaisten.

-- Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset,

allekirjoitukset!...

Ja rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa,

joille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär

poistui huoneesta.

-- Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, -- virkkoi

kuningas. -- Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja

viralliset paperit?

Kuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri

että salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle,

josta kreivitär oli kadonnut.

Kuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.

-- Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen!

Tämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko

sanat kiittäviä vai moittivia.

Poliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.

Silloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.

-- Odottakaahan, Sartines, -- pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan

ääreen.

-- Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?

-- Hänpä juuri, sire, -- vastasi ministeri.

-- Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?

-- Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä

odottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.

-- Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna...

-- Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.

-- Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?

-- Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän

Majesteettinne olisi minuun tyytyväinen.

-- Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.

-- Vanhalleko kreivittärelle, sire?

-- Niin.

-- Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.

-- Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?

-- Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä

aamuna.

-- Kreivitär-parka! -- huokaisi kuningas voimatta estää iloa

syttymästä silmiinsä.

-- Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat

pelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.

-- Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, -- sanoi

kuningas ja pudisti päätänsä.

-- Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti

toimeen.

-- Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.

-- Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame

la dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule

ollenkaan esitellyksi, -- arveli de Sartines.

-- Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa.

Väitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja

hurskas ja siveä. Kreivitär-parka!

-- Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren

surun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista

huolista, -- jatkoi de Sartines.

-- Niinkö arvelette, Sartines?

-- Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita,

irvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry

esiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta

frangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.

-- Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!

-- No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.

-- Mitä ajattelettekaan, Sartines? -- huudahti kuningas. -- Sanokaa

minulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä

nimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva

Dubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua

tekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären

päähänpistoja?

-- Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin

teidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!

-- Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te

näette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines.

Kuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka

voi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää

ennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä

mitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?

-- Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja

poliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.

-- Kah, -- sanoi kuningas, -- vangitsemiskäsky.

-- Niin, sire.

-- Ja kuka on vangittava?

-- Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. -- Muuan

hra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?

-- Kirjan _Yhteiskunnallinen sopimus_, sire.

-- Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?

-- Sire, hän tekee aina skandaaleja.

-- Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?

-- Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.

-- Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?

-- Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.

-- Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita

filosoofejanne, -- virkkoi kuningas.

-- Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, -- vakuutti Sartines.

-- Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän

oli saanut luvan olla Pariisissa.

-- Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän

näyttäytyisi.

-- Mutta hän näyttäytyy?

-- Ei muuta teekään.

-- Armenialaisessa puvussaan?

-- Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.

-- Ja hän totteli?

-- Kyllä, mutta huutaen vainoa.

-- Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?

-- Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.

-- No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.

-- Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä,

tiedättekö, missä hän käy joka päivä?

-- Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?

-- Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia,

ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta

tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka

kerääntyy kahvilan ympärille.

-- Vai niin, -- sanoi kuningas, -- pariisilaiset ovat vielä tuhmempia

kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla,

eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.

-- Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä

pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!

-- Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te

silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.

Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi,

sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä

enää vaatinutkaan.

-- Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, --

sanoi de Sartines.

-- Toisestakin? -- vastasi kuningas kyllästyneesti; -- mutta

niistähän ei nyt tule loppua?

-- Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. -- Ja kuka nyt on

kysymyksessä?

-- Hra de Voltaire.

-- Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?

-- Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin

edes pitää häntä silmällä.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää

hänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.

-- Ratsun seljässä?

-- Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien

valloittaja, sen vakuutan.

Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, --

jatkoi de Sartines. -- Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan

ensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen

maahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon

kahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de

Choiseulille.

-- Sangen huvittavaa.

-- Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti

samaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa

kuvapatsasta.

-- Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne

itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?

-- Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin

laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla

rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja

huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä

rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta.

Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.

-- No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? -- kysyi Ludvig XV.

-- En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.

-- Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne

tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.

-- Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle

pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän

touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin

elävässä lihassa.

-- Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?

-- Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole

tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää;

mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt,

jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme

valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin

tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme.

Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.

Poliisipäällikkö huokaisi.

-- Sire, -- sanoi hän, -- jos emme rankaise näitä miehiä,

hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista,

joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä

toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon.

Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.

Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:

-- _Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria;

Luonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait;

Jumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä;

Liagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen

lähtiessään Pyhään maahan_.

Kuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski

jo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli

omituinen surullinen ja toivoton ilme.

Hän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.

-- Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt

muut sitä.

Sartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä

katseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja

ryhtymästä toimeen.

-- Rauhaa, eikö niin, sire, -- virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan,

-- kuningas toivoo rauhaa?

Kuningas nyökäytti painavasti päätänsä.

-- Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta

teidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne,

illuminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja

sanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo,

jotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät

laskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu

päähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille

temppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.

Sartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten

itsekseen:

"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: _Domine, salvum fac regem_".[57]

Ludvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen

dauphinille:

'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä

täytän toivomuksesi.

Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen

saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.

Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin

neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'

-- Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta,

joka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen

ja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen

keskinäiseksi asiaksi. _Ma foi_, johdetaan hiukan tätä huolta ja

vihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää.

Oppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.

Ja kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla

kierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu,

ettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta

tai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein

nousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.

35.

Kummitäti ja ristitytär.

Kreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä

kuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee

-- kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia

kohti.

Chon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä

kohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja

levottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että

oli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.

Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen

laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la

Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.

Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa,

ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.

Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan

jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.

-- Joutuin, kreivitär, -- sanoi hän, -- joutuin, nouse minun

vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.

-- Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? -- kysyi rouva Dubarry

ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun

varakreivi antoi merkin, vaunuja.

-- Niinpä luulen, kälyseni, -- vastasi Jean; -- se on kuitti saadusta

tai paremminkin ennakkovaatimus.

-- Mutta mitä sitten on tapahtunut?

-- Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä

olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet.

Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan _Kiekuvan

Kukon_ majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään

toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan

loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja

minä palaan sinne ja nukun.

-- Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja

käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.

-- Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä

tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään

huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.

-- Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär

saata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.

-- Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en

ollut odottanut toki tällaista.

"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?" huudahdin minä. "Ja mikä hänellä

sitten on?"

"Hän on sairas."

"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti."

"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse

aamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä

vahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot

kuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä

kannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu."

-- Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä

huusin: "Se on valhe."

"Ei, rakas hra Dubarry", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin

sen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; "ei, se ei ole valhe, ja

minulla on kauheat tuskat".

-- Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään

oven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.

"Ah, madame!..." huudahdin minä.

-- Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa,

olisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.

"Katsokaa tuossa", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa

turkkilaista kahvipannua lattialla, "tuossa on pannu, joka on tähän

kaikkeen syypää".

-- Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.

"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon."

"Sellainen paha onni", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. "Nyt

esittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta

voi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat."

-- Ah, hyvä Jumala, -- huudahti kreivitär Dubarry, -- sinä syökset

minut aivan epätoivoon, Jean.

-- Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse

menet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.

-- Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?

-- _Dame_, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi,

että sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan

edessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva

de Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta

kuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan

Salucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia

Camillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.

-- Luulenpa, että lasket leikkiä! -- huudahti kreivitär.

-- Niin, huulilla vain, usko minua.

-- Missä tuo vanha Sipillä asuu?

-- Senhän tiedät hyvin: _Kiekuvan Kukon_ majatalossa, joka on

Saint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven

päällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu,

kukko laulaa.

-- Siitä tulee kiivas kohtaus!

-- Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä

täytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?

-- Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.

-- Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen

kanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun

ihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta.

Hänen pieksemisestään jossakin muualla...

-- Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; -- vastasi kreivitär

Jeanille.

Jean veti suunsa pahaan irvistykseen.

-- Oh, -- vastasi hän, -- vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä

saan kynsiini tuon herran...

-- Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.

-- Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!

Ja Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.

-- Missä sinä odotat minua?

-- Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja

jos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.

-- Antaa mennä! -- huusi kreivitär kuskille.

-- Saint-Germain-des-Prés, _Kiekuvan Kukon_ majatalo, -- lisäsi

varakreivi.

Vaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.

Neljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja

Sainte-Margueriten toria.

Siellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että

vaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja

ovelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan

jonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi

sitten pujahtaa hänen käsistään.

Niin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan

lakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen

varrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola

keskimäinen.

Hän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli

avoinna.

Kukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden

juuressa kohtasi hän ravintolan emännän.

-- Rouva de Béarn? -- kysyi kreivitär.

-- Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.

-- Sairas; niin, sen tiedän, -- vastasi kreivitär; -- minä tulin

juuri katsomaan, miten hän voi.

Ja keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.

-- Madame, madame! -- huusi ravintolan emäntä, -- teille tullaan

väkisin sisään!

-- Kuka tulee? -- kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.

-- Minä, -- vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan

täydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili

kohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.

-- Kreivitärkö täällä! -- huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.

-- Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi

pahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt,

miten se tapahtui, olkaa hyvä.

-- Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan

asumukseen.

-- Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen

majatalossa asumisen.

Kreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui

paikalleen vakavissa aikeissa.

-- Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? -- kysyi kreivitär

Dubarry.

-- Kauheat.

-- Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein

poltittekaan jalkanne?

-- Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä,

sanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni

kaatui lasillisen verran.

-- Sehän on hirveää!

Vanha rouva huokaisi.

-- Niin, niin, hirveää, -- äännähteli hän. -- Mutta minkäpä sille

voi! Vahingot eivät tule yksinään.

-- Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!

-- Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.

-- Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä

nähdä.

-- Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse

pyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.

-- En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, -- virkkoi rouva

Dubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. -- Minä

tahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi

tuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.

-- Näette itse, missä asemassa olen, madame.

-- Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?

-- Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.

-- Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus

jostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.

-- Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, -- virkkoi käräjätäti

kumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan;

-- minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut

kotiinne niin kohteliaasti vastaan.

-- Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.

-- Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.

-- Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?...

-- Että minä olisin siis kohdannut jonkun?

-- Niin, lähtiessänne luotani.

-- Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne

vaunuilla.

-- Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan

asiaa mieleensä.

-- Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä

tarkemmin.

-- Niin, -- jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo

kärsimättömyyttäkin; -- muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin

te läksitte talosta.

-- Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,

-- Eräs nainen... Ahaa, nyt te sen muistatte,.

-- Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen

päästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.

"Ahaa, hän on niin ovela", mietti kreivitär itsekseen. "Jätetään

viekkaus, hän voittaisi siinä minut."

-- No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille,

kuka hän oli, -- jatkoi kreivitär.

-- Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?

-- Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.

-- Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä

nähnyt...

-- Olettepas.

-- Minäkö?

-- Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.

-- Neiti Dubarryn?

-- Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään

neiti Flageot.

-- Niinkö! -- huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa

mieltänsä, -- tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja

puijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän

kälynne?

-- Sama henkilö, madame.

-- Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?

-- Niin, minä olin lähettänyt hänet.

-- Minua pilkataksenne?

-- En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte

toisen minulle.

Vanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.

-- Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.

-- Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?

-- Hovin kohteliaisuuksia!

-- Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain

kouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.

-- Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.

-- Puhutaanpa tosissamme asioista, -- virkkoi kreivitär.

-- Kyllä, minä kuuntelen,

-- Te poltitte jalkanne?

-- Näette sen itse.

-- Pahoin?

-- Kauheasti.

-- Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä,

mutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan

vaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin

huoneessani hänen Majesteettinsa edessä?

-- Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi

nousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.

-- Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?

-- Niin, se on hirveä, kuten sanotte.

-- Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa

teitä?

-- Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen

emäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa

valmistamaani voidetta.

-- Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?

-- Se on tuossa pöydällä pullossa.

"Ulkokullattu", mietti kreivitär itsekseen, "näin tarkoin hän on

suunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta

nähdäänhän loppuun asti".

-- Madame, -- sanoi hän aivan hiljaa, -- minullakin on ihmeellistä

öljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten

kuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.

-- Miten: millainen?

-- Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea

haava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus

itseään polttanut.

-- Madame, se on oikea palohaava, -- vastasi vanha kreivitär.

-- Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun

koettaa siihen öljyäni?

-- Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?

-- En, mutta minä lähetän sitä noutamaan...

-- Kiitän tuhannesti!

-- Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.

Muori kirkaisi:

-- Ei, madame, ei, -- sanoi hän; -- en toki tahdo näyttää teille

sellaista kauhistusta.

"Hyvä", mietti rouva Dubarry mielissään, "nyt hän on ansassa".

-- Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, -- vastasi hän; -- minä

olen tottunut näkemään haavoja.

-- Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei... -- Kun

kysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.

Ja yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka

lepäsi suorana nojatuolissa.

Vanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli

hänen jalkaansa koskenutkaan.

"Etevä näyttelijä", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de

Béarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.

-- Minä kuolen, -- huokaili muori. -- Oi, miten te säikäytitte minut,

madame!

Ja kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan

kuin pyörtymäisillään.

-- Annatteko nyt, madame? -- jatkoi kuninkaan lemmikki.

-- Tehkää vaan, -- vastasi vanhus raukein äänin.

Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla

päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.

Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.

"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa

silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä

tahdon nähdä hänen jalkansa."

Ja kreivitär jatkoi työtään.

Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi

paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan.

Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn

tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja

veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli

kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin

noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.

Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.

Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän

katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa

polvillaan.

Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja

huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä

haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja

istahti sairaan vuoteen viereen.

-- Kuulkaahan, madame, -- sanoi hän, -- te olette paljon voimakkaampi

kuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan

siitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää

ehtonne.

Vanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.

-- Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten

voin teitä palvella.

-- Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa,

madame, -- vastasi kreivitär; -- esittelette, vaikka se maksaisi

teille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut

tänä aamuna kestää.

Rouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.

-- Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.

-- Minä tahtoisin, -- vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä,

että kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä

kanssa, -- minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista

käräjöin, taataan minulle.

-- Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä

neljäsataatuhatta livreä, vai mitä?

-- Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta

livreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset

kaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen

saanut teihin tutustuessani.

-- Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?

-- Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme

on aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet

johtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme

huononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania

ja everstin paperit tulevaa vuotta varten.

-- Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?

-- Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin

rykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan,

niin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.

-- Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.

-- Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan

tuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.

-- Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.

-- Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta

viinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta

sitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.

-- Se on teille maksettu.

-- Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä

pidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.

-- Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?

-- Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen

velkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.

-- Yhdeksäntuhatta livreä!

-- Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen

neuvonantaja.

-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo

yhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt

huomannut minut taipuisaksi?

-- Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen

osoittaneeni hyvää tahtoa.

-- Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne,

-- virkkoi rouva Dubarry hymyillen.

-- Minä en pahoittele sitä laisinkaan, -- vastasi käräjätäti, --

sillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä

huolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi

tapahtunutkaan.

-- Toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi rouva Dubarry.

-- Malttakaahan.

-- Unohditteko vielä jotain?

-- Kyllä, erään sivuseikan.

-- Sanokaa se.

-- Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme

eteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle

vieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.

-- Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani,

alettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen

eräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi

liiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.

-- Minulla ei ole jalokiviä.

-- Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani

heille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka

se ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta

livrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.

-- Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.

-- Olen ihastunut siitä.

-- Mutta poikani virkavaltuus?

-- Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.

-- Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?

-- Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.

-- Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta

viinitarhasta.

-- Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?...

-- Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.

-- Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan,

joka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä

kauniit neljäkolmatta tuhatta.

-- Tuossa ovat kirjoitusneuvot, -- sanoi vanha kreivitär osoittaen

mainitsemiansa esineitä.

-- Minä asetan ne eteenne, madame, -- sanoi kreivitär Dubarry.

-- Minun? -- Niin.

-- Mitä varten?

-- Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen

kirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.

-- Se on oikeus ja kohtuus, -- vastasi rouva de Béarn.

-- Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.

Vanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti

paikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:

'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne

suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni,

kreivitär Dubarryn esittelykummina...'

Vanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.

-- Teillä on huono kynä, -- virkkoi kuninkaan lemmikki; -- täytyy

ottaa toinen.

-- Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.

-- Niinkö luulette?

-- Niin.

Rouva Dubarry jatkoi:

'... Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan

minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin,

kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire,

teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella

vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat

vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin

palveluksessa.'

-- Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.

Ja vanha kreivitär kirjoitti nimensä:

'Anastasie-Euphémie-Rodolphe,

kreivitär de Béarn.'

Vanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa

korkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti

aatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.

Kun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä

lujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin

ja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja

epäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren

velkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja

yhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.

Sitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen

liikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään

kirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä _Louise_, sillä ne

olivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat,

joka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.

Tämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään

papereitaan.

-- Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, --

sanoi rouva Dubarry.

-- Varsin mielelläni, madame.

-- Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin

Tronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis

sinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.

-- Lähtekää nyt vaan yksinänne, -- vastasi varova vanhus; -- sillä

minun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne

tulla.

-- Te hylkäätte pyyntöni?

-- Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en

juuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun

jäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.

-- Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello

kolme?

-- Oi, mielelläni.

-- Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.

-- Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut,

ja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa

kunniaksi!

-- Näkemiin, rakas kummitäti!

-- Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!

Ja he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille

ojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä

mielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei

ollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka

saattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.

Mennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli

käynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei

herättäisi huomiota täällä viipymisellään.

Nähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.

-- No niin? -- kysyi hän.

-- Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen

näyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:

"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto

on."

-- Me olemme siis voittaneet? -- kysyi Jean.

-- Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:

"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!"

-- Meillä on siis kummitäti?

-- On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!

-- Älä! -- huudahti Dubarry pahasti irvistäen.

-- _Dame_, mutta halvemmalla ei lähtenyt!

-- Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!

-- Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole

nyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme

maksaa kahta vertaa enemmän.

-- Jumaliste, sehän on vasta eukko!

-- Tiukka kuin roomatar.

-- Viekas kuin kreikatar.

-- Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme

tuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon

takana.

-- Minä en järkähdä täältä, -- vastasi Jean.

-- Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, -- virkkoi

kreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:

-- Luciennesiin!

Ja hän jatkoi: -- Huomenna sanon: Marly'hin!

-- Oli miten oli, -- virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, --

mutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!... Se on imartelevaa

Dubarryn suvulle.

36.

Marski Richelieun viides salaliitto.

Kuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.

Ludvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi

hovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa.

Ludvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia,

sillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja,

huvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne

kasvot olivat hymyileviä.

Saman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut

rouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen

jälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti

ja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui

kuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.

Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja

oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.

Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti

pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria.

Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia

asioita, sillä Ludvig XV, -- Henrik IV:n oikea jälkeläinen --

tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän

pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de

Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri

de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de

Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen

jutellessaan.

Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin

luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä

palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja

hoviherroineen.

Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra

de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri,

jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä,

hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti

kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku

hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa

toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä,

joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.

Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea

kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de

Mirepoix ja de Polastron.

Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi

prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty

hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa,

oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan

kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri

omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.

-- No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten

täällä meidän parissamme, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin

pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä

vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, -- sanoi Grammontin herttuatar.

Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin

niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina

nyt suuntautuisi.

-- Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar?

-- virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin

viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin

joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot,

silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.

-- Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin

Mahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä,

-- virkkoi herttuatar. -- Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho,

herttua?

-- Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa:

paljon.

-- No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?

-- Milloin?

-- Juuri tässä.

-- Ja mitä te puhuitte?

-- Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle...

-- Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä

kuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.

Tämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa

eteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain

panettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.

Herttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä

häneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.

-- _Mesdames_, -- jatkoi hän, -- jos herttua alkaa puhua meille

tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä

menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia

kertomaan itsellenne parempaa.

-- Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, -- vastasi herttua, --

silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni,

Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta

korviltani kykenen.

Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.

Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas

siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin

hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin

tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva

de Grammontin sattuivat nyt yhteen.

Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa

huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.

-- Tietäkää siis, -- jatkoi rouva de Grammont kääntyen

pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, -- tietäkää, että

muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme

valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet

kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?

-- Nähdä meidät, missä? -- kysyi herttua.

-- Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.

-- Hyvä, hyvä, hyvä!

-- Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin

kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan

ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan

alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.

Richelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa

Sévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.

-- Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä,

Fontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, -- virkkoi herttua.

-- Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.

-- Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin

hyväntahtoinen!

-- Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan

myöskin joku esittelijä.

-- Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, -- virkkoi rouva de

Guéménée.

-- Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, -- sanoi rouva de

Mirepoix, -- kuten ei esimerkiksi "la Belle Bourbonnaisella", joka

sitä etsii, mutta ei löydä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Se Bourbonnaisen sievän

saa valtaan harmin lievän.

-- Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren

nauttia koko kunnia kertomuksestaan, -- keskeytti herttua de

Richelieu.

-- Niin, herttuatar, -- sanoi prinsessa Viktoria, -- te saitte meille

jo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.

-- En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa

sen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin.

"Etsikää, niin te löydätte", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin,

että se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan

isä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin

näkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä

pyntättiin.

-- Sehän aivan pöyristyttää, -- sanoi rouva de Guéménée.

-- Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty,

lillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja...

-- Ja?... -- kysyi de Richelieu.

-- Sen katkes' sääriluu,

Oijoi, oijoi!

rallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de

Mirepoix'n äskeiseen otteeseen.

-- Joten, -- virkkoi rouva de Guéménée, -- esittelystä...?

-- Ei tullut mitään, kultaseni.

-- Salliman sormi! -- virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä

korkeutta kohti.

-- Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, -- virkkoi

prinsessa Viktoria.

-- Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta

pahasta pienemmän, -- sanoi herttuatar.

Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.

-- Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? -- alkoi marski

Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä

mahdettiin tarkoittaa.

-- _Ma foi_, hänen nimeään ei minulle sanottu.

-- Miten ikävä asia! -- huudahti marski.

-- Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.

-- Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia

Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki

kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi

jalkansa, -- virkkoi rouva de Guéménée.

-- Ah, tosiaan, -- sanoi Richelieu, -- tämä on hyvä keksintö. Mutta

täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut

meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään

peljättävää, vai mitä, herttuattareni?

-- Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa

eikä voi astua askeltakaan.

-- Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? --

huomautti rouva de Guéménée. -- Hän on sangen vikkelä.

-- Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.

-- _Peste_, sen minäkin uskon, -- arveli marski nakerrellen

ihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin

nuorena.

Samassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona

istuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.

Nyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:

-- Hyvästi, _mesdames_. Hyvää yötä, _messieurs_.

Kaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä.

Kuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos

astumaisillaan.

-- Tosiaankin, -- lausui hän, -- huomenna on Versaillesissa

esittelytilaisuus.

Ne sanat iskivät joukkoon kuin salama.

Kuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin

toisiinsa.

Sitten hän poistui mitään lisäämättä.

Mutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma

palveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat

prinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet

rajusti ilmi.

-- Esittelytilaisuus! -- sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan

kalmankalpeana. -- Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?

-- Oi, herttuatar, -- sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy,

sellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa

hänelle anteeksi, -- olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?

Prinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.

-- Mahdotonta! -- huokasi rouva de Grammont kumeasti. -- Kuulkaa,

herttuatar, -- sanoi marski, -- taittunut jalka on nykyään pian

parannettu.

Hra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti

käsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen

mitään.

-- Se olisi arvotonta! -- huudahti hän.

-- Niin, kerrassaan arvotonta, -- huusi myöskin rouva de Guéménée.

Choiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.

-- Oh, _mesdames_, -- huudahti herttuatar kääntyen kolmen

kuninkaantyttären puoleen, -- nyt meidän ainoana toivonamme olette

enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me

joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä

hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään

eivät tahtoisi?

Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta

kumaraan.

Herran tähden, mesdames, -- toisti herttuatar.

-- Kuningas on täällä käskijänä, -- vastasi Adelaide-prinsessa

huoaten.

-- Niin, se on totta, -- virkkoi herttua de Richelieu.

-- Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! -- huudahti herttuatar.

-- Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!

-- Mesdames, -- sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, --

koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois

ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? --

jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.

-- Enhän toki, -- vastasi marski, -- minä pidän salaliitoista; minä

jään.

Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.

Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.

Prinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de

Guéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta

naista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.

Herroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.

Naiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista

muinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.

-- Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, -- sanoi

herttua de Richelieu; -- jatkakaa, jatkakaa vaan.

-- Mesdames, -- sanoi Grammontin herttuatar, -- löytyy eräs keino

pannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan,

ja minä puolestani käytän sitä keinoa.

-- Ja mikä se on? -- kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.

-- Täällä on sanottu: "Kuningas on käskijänä", -- jatkoi rouva de

Grammont.

-- Ja minä vastasin, että se on totta, -- virkkoi herttua.

-- Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me

olemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä

kuskiani: "Aja Chanteloupiin", eikä: "Aja Versaillesiin?"

-- Niinpä kyllä, -- virkkoi hra de Richelieu; -- mutta vaikka te,

herttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?

-- Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen

kerran, -- huudahti rouva de Guéménée, -- jos monet seuraisivat

esimerkkiänne, herttuatar.

-- Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? -- kysyi

Mirepoix'n markiisitar.

-- Oh, mesdames, -- sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen

kuninkaan tytärten puoleen, -- kuinka kauniin esimerkin te voisitte

näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!

-- Eikö kuningas meihin suuttuisi? -- kysyi prinsessa Sofia.

-- Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! --

huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. -- Eikö mitä; hän, joka on

niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille

siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo

väkisin keltään mitään.

-- Päinvastoin, -- sutkautti herttua de Richelieu, -- hänelle

tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.

Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran

todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä

iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.

Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen

kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.

Viimein taas rauhoituttiin.

-- Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme

kreivittäreltä, -- lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden

kiehunta oli saanut tulistumaan -- mutta ehkäpä hän nyt, näin

juhlallisessa tilaisuudessa...

-- Kyllä, kyllä, -- lausui rouva de Grammont, -- kyllä asia voisi

olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun

nähdään, että me kaikki jäämme pois.

-- Kaikki! -- huusivat naiset.

-- Niin, kaikki, -- toisti vanha marski.

-- Tekin yhdytte siis salaliittoon? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. -- Puhukaa,

herttua, puhukaa, -- kehoitti rouva de Grammont.

-- Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, -- sanoi herttua; --

siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä

suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan

päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla

on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen

yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia,

entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.

-- Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, --

sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. -- Tekeydyttekö amatsoonien

maassa johtajaksi?

-- Madame, -- vastasi herttua, -- pyydän teitä uskomaan, että

minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta

kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, -- no niin, nyt

tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? -- te

vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon

pahemmin epäilty kuin te.

-- Epäillään teitä, herttua? -- kysyi markiisitar de Mirepoix

-- Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt

täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että

kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko

minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin

hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä

luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille

ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette

saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte

mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.

-- Prinsessain jälkeen nimittäin, -- sanoi herttuatar kunnioittavasti.

-- Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, -- vastasi prinsessa

Adelaide. -- Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän

ei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa,

siihen ei ole mitään sanomista.

-- Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, -- vahvisti herttua.

-- Minä teen heinää Chanteloupissa, -- sanoi herttuatar.

-- Hyvä! -- huudahti herttua, -- se syy tepsii!

-- Minä, -- virkkoi ruhtinatar de Guéménée, -- minulla on lapsi

sairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.

-- Ja minä taas, -- jatkoi rouva de Polastron, -- minun päätäni tänä

iltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei

Tronchin huomenna iskisi minulta suonta.

-- Ja minä, -- sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, --

minä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas

siinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Richelieu, -- kaikki on tähän asti

loogillista; mutta täytyy vannoa vala.

-- Kuinka? Täytyykö vannoa vala?

-- Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä.

Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa

viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu

vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän

kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista,

saatte nähdä.

Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:

-- Minä sen vannon!

Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat

livistäneet tiehensä.

-- No, nyt se on tehty, -- sanoi herttua: -- kun salaliitossa vala on

tehty, ei enää tehdä mitään.

-- Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! --

huudahti rouva de Grammont.

-- Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, -- sanoi

marski de Richelieu.

-- Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? --

huudahti rouva de Guéménée. -- Eikö tänne juuri odoteta Tanskan

kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen

kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?

-- Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä

vaan eräitä.

-- Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, -- vastasi Richelieu; --

ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi;

minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo

minun viides salaliittoni, mesdames.

-- Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, -- sanoi rouva de

Grammont; -- minut sitä uhrataan.

-- Tai hra de Choiseul, -- jatkoi marski; -- ottakaa asiasta vaari,

herttuatar!

-- Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan

epäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.

-- Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul

joudu maanpakoon, -- sanoi markiisitar de Mirepoix; -- vaan minä

sinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en

ole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.

-- Se on totta, -- virkkoi herttua, -- juuri te, jota on aina

kutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan

maanpakoon kahden!

-- Meidät karkoitetaan kaikki, -- sanoi rouva de Guéménée nousten

ylös; -- sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä

päätöksestä.

-- Eikä vannotusta valasta, -- jatkoi herttua.

-- Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin,

-- lisäsi rouva de Grammont.

-- Mihinkä? -- kysyi herttua.

-- Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen,

tarvitsee hän kolmea seikkaa.

-- Mitä sitten?

-- Kähertäjän, puvun ja vaunut.

-- Aivan niin.

-- Entä sitten?

-- No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee

kuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat

lykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon

dauphinen saapumisen.

Tämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin

hyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja

markiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka

huusivatkin kovemmin kaikkia muita.:

Noiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama

ajatus.

Kello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja

Saint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.

Mutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa

kuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin,

ratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.

37.

Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi

lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen

esittelysaliin.

Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä

esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.

Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin

syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin

vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista

yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.

Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello

yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella

olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin

ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa

hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian

salaisimmilla keinoilla.

Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä

illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut

vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron

voimasta.

Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria.

Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen

pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi

kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua

pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä

Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys

valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut

entisestään tapahtunut.

Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja

kiihdyksissään, mutta iloisena.

-- No? -- kysyi häneltä heti kreivitär.

-- Kaikki hyvin ja valmista!

-- Kähertäjä?

-- Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin

hänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee

tänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme

olla huoletta.

-- Entä puku?

-- Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä

valvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja

ja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen

työ, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.

-- Mitenkä kaista kaistalta? -- kysyi kreivitär.

-- Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena.

Kaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan

vasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja

jalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää

vielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.

-- Oletko siitä varma, Jean?

-- Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen

luvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta,

siis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua

kangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee

kaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä

tunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän

kaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin,

ja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.

-- Entä vaunut sitten?

-- Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää

niistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa,

joka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava

_vis-à-vis_,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut

eivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat

keskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun

tunnuslausetta _Boutés en avant_![62] olen minä maalauttanut toiselle

puolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle

puolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut

jousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo

ihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne

tänne.

Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta

Jeanin sanat tosiksi.

-- Kiitoksia, te kunnon ajutantit! -- sanoi kreivitär heille.

-- Kälyseni, -- huomautti Jean, -- sinun silmäsi ovat himmeät, nuku

tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.

-- Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät

voi sitä itsestään kehua.

Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi

huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia

kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä

he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän

keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan

töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle

mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen

käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset

livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra

tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että

hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä

kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa

oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin

kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin

meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.

Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden

vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken

voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa,

samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten

tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.

Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin

hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin

torilla, mutta, -- me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, --

sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia

_Régence_-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen

komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli

jo niin paljon kerrottu.

Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan

totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti,

tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.

Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli

paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan

ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla

häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa

saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.

Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä

suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja

kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi

odottamaan kähertäjää.

Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka

jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin

sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät

yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan

tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa

ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.

Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden

linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti

päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia,

aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin

tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku,

suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa

maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön

naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten

heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen

vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille,

että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään,

että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa

mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.

Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen

ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne

ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin,

tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista,

siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi

ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä

värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja

kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.

Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai

kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.

Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut

viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että

suuri Lubin, -- silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, --

mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi

toivoa.

Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää

ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille

seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille,

nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään

odottaa.

Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle

varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä

närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille,

että pöytä oli katettu.

Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.

Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa,

tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.

Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut

miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut

perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.

-- Hyvä, -- sanoi Jean Dubarry, -- hän on joutunut varmaankin

johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.

-- Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, -- virkkoi

kreivitär, -- tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani.

Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä

kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin

yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee

aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!

-- Kreivittären puku ei ole vielä tullut, -- vastasi Dorée, ja

kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.

-- Ah, kuuluu pyöräin räminää, -- huudahti varakreivi, -- meidän

vaunumme luultavastikin tulevat.

Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla

vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.

-- Pukuni! -- huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; --

pukuni, pukuni!

-- Eikö se ole vielä tullut? -- kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.

-- Ei.

-- Ah, kauan se ei voi viipyä, -- jatkoi hän rauhoittuen: --

silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden

ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.

-- Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai

kulkenut hitaammin kuin meidän.

-- Varmaan on asia niin, -- virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan

karkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.

Jean, -- huomautti rouva Dubarry, -- eikö nyt olisi parasta lähettää

noutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?

-- Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.

-- Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla,

että ne voidaan heti siellä valjastaa.

Kuski läksi hevosineen.

Kun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle

päin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.

-- Kirje valtiatar Barrylle, -- sanoi hän.

-- Kuka sen toi?

-- Mies.

-- Mikä mies?

-- Mies hevosen seljässä.

-- Ja miksi hän antoi sen sinulle?

-- Koska Zamore seisoi ovella.

-- Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! -- huudahti Jean.

-- Sinä olet oikeassa.

-- Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, -- mutisi

varakreivi.

-- Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, -- vastasi

kreivitär.

-- Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.

-- Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, -- vastasi

kreivitär hymyillen.

Ja hän avasi sinetin.

Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui

puolipyörryksissä nojatuoliin.

-- Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! -- äännähti hän. Chon

karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.

Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.

'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei

teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.

Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni.

Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'

-- Ah, se oli viimeinen isku! -- huusi Jean Dubarry toivottomana. --

_Sang bleu_, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema

ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta.

Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua,

saatanallista!

Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui

tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.

-- Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! -- huusi Chon. -- Kähertäjiä

nyt vielä saisi.

-- Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia!

Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona

perkelettä!

Kreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia,

että Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne

kuulleet.

-- Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, -- sanoi Chon. -- Haetaan

toinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä

puvulle on tullut.

-- Ei kähertäjää! -- valitti kreivitär sammuvin äänin; -- ei pukua,

ei vaunuja!

-- Ei vaunujakaan, se on totta! -- huusi Jean; -- niitäkään ei

kuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa

meitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö

Maupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä

annan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!

Sillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan

tunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.

-- Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, -- mutisi hän: -- ne henkilöt,

jotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata

kaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin

aaseja, jotka repivät pilalle hiukseni... Ja puku, minun kaunis

puku-parkani!... Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki

olisivat läkähtyneet kateudesta!...

Jean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi

silmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku

huonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos

kappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin

siruiksi.

Keskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt

etuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat

juoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä

edestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies,

jolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset

polvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki

jätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä

kivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn

pukuhuoneen oveen.

Jean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka

hän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle,

koettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista

niskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.

Oveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.

Syntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut

edes kysyä, kuka tulija oli.

-- Anteeksi, -- virkkoi tuntematon ääni, -- mutta minä tahtoisin

puhutella kreivitär Dubarrytä.

-- Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! -- huusi

eteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä

kauemmaksi.

-- Maltahan, maltahan, -- sanoi Jean Dubarry, -- meille ei voi käydä

pahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?

Ja Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka

Gazan portit.

Vieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja

sanoi:

-- Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka

luullakseni on menossa juhlallisuuksiin.

-- Ja mitä palvelusta, monsieur?

-- Sitä, joka kuuluu ammattiini.

-- Ja mikä teillä on ammatti?

-- Minä olen kähertäjä.

Ja tulija kumarsi uudestaan.

-- Ah, -- huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, -- te olette

kähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!

-- Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, -- sanoi Chon kaapaisten

nolostuvan vieraan syliinsä.

-- Kähertäjä! -- huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta

kohti. -- Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?

-- En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär

esitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: "Entäpä jos

kreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole

uskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!" Ja sitten riensin tänne.

-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyi kreivitär hiukan kylmeten.

-- Leonard, madame.

-- Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. -- Ei vielä. Mutta jos madame

hyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.

-- Hm, hm, -- yrähteli Jean, -- mies voi kähertää, miten kähertää.

-- Jos madame ei minuun luota, -- sanoi vieras, -- niin minä poistun

heti.

-- Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, -- sanoi

Chon.

-- Ja miksikä koetellakaan? -- huudahti nuori mies innostuksen

puuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä.

-- Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää

kaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt

muodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.

Ja nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti

sokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja

Chonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.

-- Ah, tosiaanko? -- kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen

sulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia

lonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt

tekemään.

-- Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että

koristukset sointuisivat siihen.

-- Voi, minun pukuni! -- huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran

todellisuuden; -- minun puku-parkani!

Jean löi otsaansa.

-- Ah, sehän on totta. -- Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin

hävytön päällekarkaus!... Se on varastettu, puku, ompelijattaret,

kaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!

Ja varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.

-- Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? -- sanoi kreivitär.

-- Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, --

vastasi Chon.

-- Voi onnettomuus! -- mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin

nojatuoliinsa. -- Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole

pukua?

Samassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot

ja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että

joku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.

-- Joku soittaa, -- sanoi rouva Dubarry.

Chon ryntäsi ikkunasta katsomaan.

-- Pukulipas! -- huusi hän.

-- Pukulipas! -- toisti herttuatar. -- Tuodaanko se tänne?

-- Tuodaan... Ei... Tuodaan... mies antaa sen porttivahdille.

-- Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!

Jean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi

lippaan porttivahdilta.

Chon katseli häntä ikkunasta.

Jean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi

ilosta.

Lippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki,

kaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.

-- Puku, puku! -- huusi Chon taputtaen käsiään. -- Puku!

-- Puku! -- toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin

oli äsken kuolla surusta.

-- Kuka tämän sinulle toi, lurjus? -- kysyi Jean porttivahdilta.

-- Eräs nainen, monsieur.

-- Mutta mikä nainen?

-- En tuntenut häntä.

-- Missä hän nyt on?

-- Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi:

"Kreivittärelle", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti

matkaansa, minkä hevoset pääsivät.

-- No niin, -- arveli Jean, -- meillä on puku, ja se on pääasia!

-- Mutta tule jo takaisin, Jean, -- huusi Chon ikkunasta; -- kälyni

on suunniltaan odotuksesta.

-- Ka tuossa, ka, -- sanoi Jean, -- katselkaa nyt sitä ja ihailkaa,

sellainen meille on taivaasta tipahtanut!

-- Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se

ei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä

onnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!

Chon otti nopeasti mittaa.

-- Sopiva pituus, -- sanoi hän, -- juuri sopiva vyötäröltään.

-- Kuinka ihanaa kangasta! -- ihaili Jean Dubarry.

-- Aivan satumaista! -- jatkoi Chon.

-- Peloittavaa! -- lopetti kreivitär.

-- Päinvastoin, -- väitti Jean, -- tämä todistaa, että teillä,

kreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.

-- Se ei voi tulla ystävältä, -- sanoi Chon, -- sillä mistä hän

olisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin

haltialta, joltakin tontulta!

-- Olkoon vaikka paholaiselta, -- huusi kreivitär, -- siitä minä

viis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei

ole niin pirullinen kuin ne mokomat!

-- Ja nyt, -- sanoi Jean, -- nyt minun mielestäni...

-- Mitä mielestäsi?

-- Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.

-- Mikä sen takaa?

-- _Pardieu_, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.

-- Minutko? -- kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.

-- No, no, -- intti Jean, -- tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää

lorua, eikö niin, monsieur?

-- Se on aivan totta, hra varakreivi.

-- No, tunnustakaa vaan, -- kehoitti kreivitär.

-- Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen

tehdäkseni siitä papiljotteja.

Ja nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa

esittelyjuhla oli uutisena.

-- Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, -- sanoi Chon.

-- Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, -- rauhoitti kähertäjä; --

kreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.

-- Niin, jos saadaan vaunut, -- vastasi kreivitär.