-- Ah, lempo, se on totta, -- mutisi Jean. -- Ja tuo Francian-roisto,

kun ei tule!

-- Valmistettiinhan meitä siihen, -- huomautti kreivitär; -- ei

kähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!

-- Oh, söisikö hänkin sanansa? -- huudahti Chon tyrmistyneenä.

-- Ei, hän on jo tuolla, -- virkkoi Jean.

-- Ja vaunut, vaunut? -- kysyi kreivitär.

-- Ne kai jäivät portille, -- vastasi Jean, -- vartia menee juuri

avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?

Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään

sallin.

-- Varakreivi, -- huudahti hän, -- kreivittären vaunut olivat

jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä

miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä

kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen

Saint-Nicaise-kadulle päin.

-- Johan minä teille sen sanoin, -- vakuutti Jean Dubarry ilosta

loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut

nähdessään vaunumestarin tulevan; -- johan minä sen teille sanoin!...

-- Mutta tämähän on päällekarkaus! -- huusi Chon. -- Mutta liiku nyt

jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!

-- Liikuko muka? Ja miksikä?

-- Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin

ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä

Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.

-- Joutavia, -- virkkoi Dubarry, -- se, joka asettaa aallot ja

ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin

tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen

seikan kuin vaunujen vuoksi.

-- Hiljaa, nyt ajetaan, -- sanoi Chon.

-- Ja pysähdytään portille, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Mutta ei ajeta sisään, -- sanoi kreivitär.

-- Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, -- virkkoi Jean.

Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.

-- Joutukaa, hiidessä! -- huusi hän palvelijoille, -- joutukaa,

tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää

hyväntekijämme nimen.

Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta

se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi

komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista

ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli

hevosia suitsista.

Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne

vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.

Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan

äskettäin maalattu ruusu.

Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut

kestänyt tuntiakaan.

Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen

taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa

kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset

taitonäytteensä.

-- Monsieur! -- huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, -- jos

ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille

tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia... niin minä vannon...

-- Varokaahan vähän, -- keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, --

suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se

aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on

kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.

-- Heitä irti, Jean, heitä irti! -- huusi kreivitär. Jean hervahti

istumaan nojatuoliin.

-- Miten ihmeellistä, -- sanoi Chon. -- Puku sopii kuin valettu!...

Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se

vika on korjattu.

-- Entä minkälaiset ovat vaunut?... Välttävätkö ne? -- kysyi

kreivitär.

-- Ne ovat erinomaisen hienot, -- vastasi Jean. -- Menin sisään

ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat

ruusuvedeltä.

-- Sitten kaikki menee hyvin! -- huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä

käsiään vastatusten. -- Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin

on onnenne taattu.

Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären

hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.

Nopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen

sielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki

nämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.

Kolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään

viehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin

alaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.

Kun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli

koetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja

kiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin

kuningasta, aikoi hän poistua.

-- Mutta kuulkaa, monsieur, -- sanoi Jean Dubarry silloin, --

tietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin

vihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.

-- Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen

nimeltä Leonard.

-- Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!

-- Teistä tulee minun kähertäjäni, -- virkkoi kreivitär

katsellen pieni kuvastin kädessä itseään. -- Ja minä maksan

teille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte

tukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa

monsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä

juomarahaa.

-- Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.

-- Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun...

-- Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, -- vastasi

Leonard. -- Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää

siitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on

ihmisen kallein omaisuus.

-- Kähertäjäkin filosoofi! -- huudahti Jean Dubarry ja kohotti

kätensä taivasta kohti. -- Mihinkä me joudummekaan, herra jumala,

mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo

käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja

pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. -- Vaunuihin, kreivitär,

vaunuihin!

Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli

sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on

vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä

tarvitaan.

-- Kas niin, -- sanoi Jean, -- nyt ottaa neljä miestä rouvan

käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän

päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!

Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon

avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.

Leonard oli kadonnut.

Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? -- mutisi rouva Dubarry, joka ei

ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista

yllätyksistä.

-- Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän

haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi

muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule

Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, -- vastasi

varakreivi Jean Dubarry.

Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan

vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen

ristilapsensa istuivat.

38.

Esittely-juhlallisuudet.

Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina

sitä olemaan.

Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-,

pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa

tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden

latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa

raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan

katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä

ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.

Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava

nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen

alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja

vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut

ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain

hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka

olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja

säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät

kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset

tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot

ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin,

silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin,

kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille

ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko

sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla

matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.

Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen

hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja

suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta,

varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään,

mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.

Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan

lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun

aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.

Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja

ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja

kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon

ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten

aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä

temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan

kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta,

kenellä kauempaa.

Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään

päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa,

sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär

Dubarryn esittelyjuhliin.

Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme

ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja

nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan

täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen

valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.

Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli

puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat

tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat

yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.

Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten

eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt

hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin

herroja.

Mutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa,

jossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja

puuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de

Mirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein

kaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä

kotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.

Herttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota

toisen luo ja sanoi:

-- Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!

Tai:

-- Minä olin varma, että te olisitte uskoton!

Taikka:

-- Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?

-- Mutta entä te itse, herttua? -- vastasivat naiset.

-- Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär

d'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin

rouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani.

Huomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin

pistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.

Kuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan

kellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki.

Hänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli

viitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa

juhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.

Kuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia

de Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.

Hän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei

onnistunut yrityksessään kuin heikosti.

-- Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? -- sanoi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Choiseul, -- sisareni on sairas ja antoi

minun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen

kunnioituksensa.

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.

Kun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.

-- Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö

tuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?

-- Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä

noutamaan, oli hän vuoteessa.

-- Ah, paha juttu, paha juttu! -- toisti kuningas. -- Kas, tuossahan

on marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.

-- Sire..., -- äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin

nuorukainen.

-- Te ette ole sairas? -- sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että

Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.

-- Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin

loistavasti, -- vastasi herttua de Richelieu.

-- Mutta, -- lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, -- tyttärenne,

rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?

Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen

alakuloiseksi.

-- Oi, sire, -- vastasi hän, -- minun tytär-parkani täytyi luopua

onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne

jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire,

sairas...

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas. -- Rouva d'Egmont sairas, Ranskan

tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!

Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja

Guéménéen.

Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui

kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen

iloissaan.

-- Kas siinä petoksen palkka, -- kuiskasi marski rouva de Mirepoixin

korvaan; -- huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät...

minua pöyristää sitä ajatella!

Ja herttua huokaisi.

-- Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt

Choiseulit, koska olette täällä... tehän vannoitte...

-- Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu

nyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.

-- Isälleen, -- vastasi markiisitar.

Herttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä

rauhattomalta?

-- Onpa toki syytäkin.

-- Kuinka niin?

-- Kello on neljännestä yli kymmenen.

-- Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar,

sanonko teille erään asian?

-- No, sanokaa.

-- Minä pelkään.

-- Mitä?

-- Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista.

Teidänhän pitäisi se tietää?

-- Miksi juuri minun?

-- Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.

-- No niin, -- vastasi markiisitar, -- näin meidän kesken sanoen,

minäkin vähän pelkään.

-- Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan

niinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten

hra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi;

katsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta

silmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen?

Tunnustakaa pois.

-- Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.

-- Mitä he tällä voittavat?

-- Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: "Aika

voitettu, kaikki voitettu". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton

tapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine

saapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää

päivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain

huominen päivä.

-- Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta

tosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, _sang bleu_.

-- Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.

-- Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.

-- Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.

-- Kuinka niin?

-- Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.

-- Niin?

-- Nyt voin sen teille jo sanoa.

-- No?

Markiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

-- No niin, hän ei tulekaan!

-- Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!

-- Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia... hengen asia... sillä

tähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä,

väkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat

panneet kaikkensa peliin.

-- Sangen varomaton teko.

-- Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.

-- Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin

intohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.

-- Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.

Ludvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan

ääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa

viileää ruutua vasten.

Sillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin

lehtien kahinaa ennen myrskyä.

Kaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.

Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin

perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.

Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.

-- Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, -- sanoi hän arastellen.

-- Erinomainen, erinomainen. -- Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de

Maupeou?

-- Mitä niin, sire?

-- Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!

-- Hän mahtaa olla sairas, sire, -- vastasi kansleri.

-- Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva

de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär

olisi sairas, se on käsittämätöntä!

-- Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli

niin kovin iloinen.

-- Ah, nyt se on myöhäistä, -- sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä;

-- nyt hän ei enää tule!

Vaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat

melkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.

Mutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan,

kun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.

Päät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi

toisiinsa.

Kuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen

läpi kaikkien gallerian huoneiden.

-- Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, -- virkkoi

markiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.

Mutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä

välkehtivät.

-- Kreivitär Dubarry! -- huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.

-- Kreivitär de Béarn!

Nämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan

erilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän

uteliaisuuden vetämänä.

Rouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.

-- Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! -- huudahti markiisitar

pannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana

tulijaa.

Kuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.

-- Hän ei ole nainen, -- sanoi herttua de Richelieu, -- hän on

keijukainen.

Kuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.

Tosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan

ei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli

huone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä

kasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta,

kauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.

Niin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa

vaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin

tukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä

räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta

punainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären

poskilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka

hermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin

liikahduksella.

Kaikki katselivat tuota omituista paria.

Vanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan,

tukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan

kuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti

astellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä

nykyiselle.

Moinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden

rinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin

kummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de

Béarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana,

kukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä

nähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.

Ja niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen

taivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen

käsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne

palkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.

-- Jalkaini juureenko, kreivitär? -- sanoi kuningas. -- Te laskette

leikkiä... minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla

polvillani edessänne.

Sitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen

sijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän

syleilikin tällä kertaa tosiaan.

-- Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, -- sanoi kuningas

kreivitär de Béarnille; -- mutta hänen kummitätinsäkin on

ylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.

Vanha rouva lyykisti.

-- Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, -- sanoi kuningas matalalla

äänellä rouva Dubarrylle; -- ja näyttäkää, että osaatte heille

lyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.

Ja nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi

heidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti

suuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen

polttavalla tulella.

Kun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat

he ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.

Ludvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä

vaativat ehdotonta kohteliaisuutta.

Prinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan

järkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö

vaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se

liikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten

kuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein

ihastuneelta.

Tästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi,

ja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa

kokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi

tervehtimään juhlain kuningatarta.

Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta

pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan

kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut

suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta

ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille

tunteille.

Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi,

miten liikkeet oli tehtävä.

Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden

tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää

tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan

kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu

sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien

levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen

täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien

rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni

tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän

noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa

siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.

Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko

olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.

Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen

vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä

pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi

varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.

Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.

-- Ah, herttua, -- sanoi kreivitär, -- minun täytyi siis tulla tänne

tavatakseni teidät?

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi herttua de Richelieu.

-- Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei

Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.

-- Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä,

-- vastasi vanha hoviherra.

-- Te ehkä arvasitte tämän?

-- Olin siitä varma.

-- Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte

tällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka

en siitä tiennyt mitään.

-- Kuinka, madame, -- vastasi herttua, -- ettekö te tiennyt, että te

joudutte tänne?

-- En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija

pysäytti hänet kadulla: "Minne te menette?" -- kysyi tämä häneltä.

-- "En sitä tiedä", -- vastasi sadunkertoja. -- "Vai niin, siinä

tapauksessa te menette vankilaan." -- "Näette nyt, että minä en

tiennyt, minne olin menossa", -- vastasi Aisopos. -- Niin saatoin

minäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi

varma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen,

jos olisitte käynyt luonani... mutta... tulettehan nyt, eikö niin?'

-- Madame, -- vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään

pilasta, -- en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne

joutumisestanne?

-- Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja

hän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti

tuon katseen.

-- Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?

-- Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.

-- Kuinka, varastettiin kähertäjä?

-- Niin.

-- Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin

hommannut teille, -- mutta puhutaan hiljaa, -- olisin hommannut

teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on

löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia

peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku

Leonardini.

-- Leonard! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan

ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon

rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär;

teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja

kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva

d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse

käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!

Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua

hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.

-- Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte

joistakin salajuonista?...

-- Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta

pukunikin, erinomaisen kaunis puku.

-- Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla

ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka

on aivan ihmeellisen hienoa kangasta... Se on kiinalaista silkkiä,

eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne

kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin

olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt

itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen,

että voisin vannoa sen aivan samaksi.

Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän

alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.

-- Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?

-- En, tiettävästi omillanne.

-- Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin

puku ja kähertäjä.

-- Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te

sitten tänne tulitte?

-- Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?

-- Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut,

jotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut

aikaa maalata hänen vaakunaansa.

-- Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna.

Richelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat.

Tiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!

Ja kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä,

joihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.

Yhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.

-- Mikä nyt? -- kysyi hän ja katseli ympärilleen.

-- Herttua... -- äännähti kreivitär hätääntynein silmin.

-- Niin?

-- Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?

-- Preussilaisessa univormussa?

-- Niin.

-- Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät

kasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen

Majesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti

puolestaan teidän esittelyjuhliinne.

-- Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo

kolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota

olen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.

-- Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka

tuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.

-- Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!

-- Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.

Mutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei

hän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja

aivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli

hänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista

kohti.

Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan

häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut

hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.

Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei

hän voinut mitään muuta muistaa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- kuka tuo preussilainen upseeri on, joka

kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? -- joka nyt katselee meitä? --

kysyi Ludvig XV.

-- Niin, -- vastasi kreivitär.

-- Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?

-- Juuri hän.

-- Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs... joku filosoofi,

niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne.

Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä

Cotillon III:n triumfin...

-- Mutta hänen nimensä, sire?

-- Odottakaahan... -- kuningas mietti; -- ah, nyt muistan: kreivi de

Fenix.

-- Se on hän, -- mutisi itsekseen rouva Dubarry, -- se on hän, siitä

olen varma!

Kuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää.

Mutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:

-- Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen.

H.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki

_esitellyt_ naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan

niitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la

dauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.

Nämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja

Richelieun taholle.

Kuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa

merkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.

-- Sire, -- virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan

viereen, -- minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.

-- Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?

-- Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on

minun uskollisin ystäväni.

-- Richelieu?

-- Niin, siitä olen aivan varma, sire.

-- Minä teen kaikki, mitä tahdotte, -- vastasi kuningas.

Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut

kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut

hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.

-- Toivoakseni, rakas herttua, -- sanoi kuningas, -- rouva d'Egmont

on jo huomenna terve?

-- Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän

majesteettinne sitä toivoo.

Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli

sekä kiitollinen että kunnioittava.

Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen

korvaansa.

-- Sire, -- vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti

hymyillen, -- minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.

Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui

huoneustoonsa.

Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät

suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan

mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.

Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin.

Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja

meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli

lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse

ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.

Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin

häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan

hiljaa ja kenenkään kuulematta:

-- Tunnetteko minut, madame?

-- Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n

torilla.

Muukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.

-- No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä

tulee Ranskan kuningatar?

-- Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä

toteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa,

monsieur, mitä toivotte?

-- Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni

vielä tullut esittää pyyntöäni.

-- Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.

-- Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan

tahansa tulla luoksenne, madame?

-- Voitte, sen lupaan.

-- Kiitän.

-- Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi

Fenixin nimellä?

-- En, vaan nimellä Josef Balsamo.

-- Josef Balsamo... -- toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo

kadotessa hovitungokseen. -- Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.

39.

Compiègne.

Seuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai

paremminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.

Edellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta

majoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat

tarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt

kuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan

suurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.

Pikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja

riemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia

ja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa

päivännousuun saakka.

Nuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa,

mustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia

fransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan,

varusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin

jo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan

lähenemisestä oli merkillä annettu tieto.

Dauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden

veljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten,

noin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain

aamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut

yksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n

kreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen

kolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame

la dauphine oli tuleva.

Tämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse

prinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin.

Tämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän

oli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle

oppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien

neljänkolmatta tunnin aikana.

Hra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa

ja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa

kaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig

XIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet

tarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan,

jolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän

varustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.

Raisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa

tunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään

ollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he

palasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle

lähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi

yksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.

Se johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi

kateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta,

nimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.

Vakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen

prinssin kasvoilla.

Compiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi

Claives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli

käsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.

Tähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi

linnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.

Samassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä

ilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla,

kummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton

jono ylimysten vaunuja.

Santarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon,

joka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai

jatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus

ja toisaalle uteliaisuus.

Neljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat,

melkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää

sataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon

kuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia

eturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan

hovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat

kokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten

nostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja

höyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.

Compiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin

kaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä

oli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle

pystytetty risti.

Koko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli

kuninkaan lähistöllä.

Toisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja,

lasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.

Kaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat

hovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää

istujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen.

Dauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti

keveästi niistä alas.

Prinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.

Kun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata

vaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.

Madame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri

kun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa

juureen.

Kuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi

häntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan

vastoin tahtoaankin punastumaan.

-- Tässä on dauphin! -- sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle

Berryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei

ollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.

Dauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen

tervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.

Dauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi

veljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.

Madame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja

jokaista kolmea prinsessaa varten.

Sillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry

prinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen?

Vai unohdettaisiinko hänet?

Kun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi

tuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää

jännityksestä.

Kuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa

odottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu.

Kuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn

lähettyvillään, otti hän häntä kädestä.

Kaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa

keskellä laajaa piiriä.

-- Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! -- esitteli

kuningas.

Marie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin

mitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.

-- Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin

viehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi

saada aikaan.

Kaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään

hämmästyksestä.

Selvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja

toisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.

Nyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi

tullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään

nyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja

tykin laukaus jymähti.

Kuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa

luokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri

de Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta

sanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai

päällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.

Juuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin,

kumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun

juhlapauhun.

Kreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.

Seurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas

asettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.

Tänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai

mielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä,

yhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.

Jean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet

vastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan

hänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:

-- Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?

Ja hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa

eräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.

-- En, -- vastasi kreivitär; -- mutta sinä itse, tiedätkö, mitä

dauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?

-- Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.

-- Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?

-- Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka

kanssa hän puhelee?

-- Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?

-- Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän

luultavasti kyselee madame la dauphinelta.

-- Kuka hän sitten on?

-- No, hän on Filip de Taverneyn sisar.

-- Ahaa! -- äännähti rouva Dubarry.

-- Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta

tuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan

kuin minä olen veljeä.

-- Sinä olet hassu.

-- Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta

herrasta huolen.

-- Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.

-- Hst! -- varoitti Jean; -- kas, tuossa tulee ystävämme herttua de

Richelieu.

Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.

-- No, mikäs teillä on, rakas herttua? -- kysyi kreivitär hymyillen

kaikkein hurmaavinta hymyään; -- luulisipa melkein, että olette

tyytymätön?

-- Kreivitär, -- vastasi herttua de Richelieu, -- emmekö me teidän

mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia,

ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka

muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa,

yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin

me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme

nuorempia kuin nyt?

-- Ei, hyvä marski, -- vastasi joku herttuan takana, -- se johtui

siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.

Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi,

näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski

ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.

-- Herra siunatkoon! -- huudahti herttua; -- sehän on parooni de

Taverney. Kreivitär, -- lisäsi hän, -- tämä on minun vanhimpia

ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de

Taverney-Maison-Rouge.

"Siinäpä on heidän isänsäkin!" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa

itsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.

-- Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! -- huusi samassa kuninkaan

kotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.

Vanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä;

ja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat

saaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.

-- No niin, -- sanoi varakreivi Jean, -- sanonko sinulle erään asian,

ystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.

-- Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! -- virkkoi

kreivitär; -- häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä

asioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.

-- No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta

tekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, -- vastasi Jean.

Liikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.

Seuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo

kaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden

aamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota

nielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.

40.

Suojelijatar ja suojatti.

Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta

olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti

Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.

Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de

Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka

hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä

kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.

Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai

pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka

oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin

lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja

parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet

me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui

siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä

moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se

on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja

vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti

paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen

montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"

Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää,

ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien

kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis

Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa

Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi,

koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.

Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui

Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan

yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui

vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles

korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua

vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden

valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään

joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon

laatimia suurtöitä.

Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen

ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa

tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja

vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa

sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten

herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten

ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla,

raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain

kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.

Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa

apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia

lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin

vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita

arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi

juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.

Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa

huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä

olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori,

hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä

hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta

filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin

hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain

ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä

ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla,

ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä,

lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli

sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:

-- Pysykää täällä.

Sitten oli pikentti poistunut.

Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, --

osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten

olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän

näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja

niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin

muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja

puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet,

näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen

ilmanrannan.

Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän

asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä

kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis

minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän

asemaansa nostama.

Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen

hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja

katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon

mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut

hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin

puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli

tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän

tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta

meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon

katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli

kuninkaan välinpitämättömyys.

Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli

tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät

yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle

ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti

hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua

takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että

lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui

hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli,

miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten

seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.

Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä,

että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä

takaportaita.

Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit"

neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä

historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan

ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein

lisäksi kuningattarenkin kanssa.

Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä

suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa

olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota

puhuteltiin intendentti Grangeksi.

Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen

arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä

edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja

koiran taakse.

Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki

muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan

lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta

ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois

kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:

-- Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?

-- Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?

-- Kyllä, me ajamme nyt _meille_, tällä kertaa.

-- Nimittäin _teille_, madame, -- sanoi Gilbert ihmistyvän karhun

sävyllä.

-- Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa

olla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin

herrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle

nuorukaiselle.

Gilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.

-- Minkälainen puku, madame? -- kysyi intendentti; -- tavallinen

lakeijan livreako?

Gilbert aivan ponnahti istuimellaan.

-- Lakeijan livrea! -- huudahti hän ja iski intendenttiin julman

katseen.

-- Ei, te teetätte... sanon sen sitten teille; minulla on keksintö,

jonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku

saadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.

-- Kyllä, madame.

-- Tunnetteko te Zamorea? -- kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten

pakinasta aivan tyrmistynyt.

-- En, madame, -- vastasi Gilbert; -- minulla ei ele kunnia häntä

tuntea.

-- Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee

Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen;

Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.

Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta

hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän

pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.

-- Koetan kyllä, -- virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen

arvokkaasti.

Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun:

äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon,

joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja

lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat

Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.

"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten

Taverneyn parooni kertoi", -- tuumi Gilbert itsekseen.

Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat

Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin

aristokraattis-filosoofiset mietteet.

-- Kälyni, onko hän jo tullut? -- kysyi Chon.

-- Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.

-- Kuka?

-- Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.

-- Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä

tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että

minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, -- jatkoi Chon

kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja

oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, -- anna laukku ja

Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.

Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta

eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä

katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän

tarkoitti tätä nuorukaista.

-- Tulkaa, -- sanoi Sylvia Gilbertille.

Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon

jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.

Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla,

olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin

kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän

Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili

lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan

tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta

suopea.

Hän oli, -- neiti Sylvia nimittäin, -- kookas ja kaunis tyttö, silmät

tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka

kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat

ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen

vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet

hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen

kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.

Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis

Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:

-- Mikä on nimenne, monsieur?

-- Gilbert, mademoiselle, -- vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä

äänellä.

-- No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.

-- Luciennesin linnan kuvernööriin?

-- Niin, kuvernööriin.

Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella

hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan

arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin

sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.

Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli

hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.

"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin

helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat

sangen vierasvaraisia ja hyviä."

Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista

boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat

kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi

luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon

muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.

Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä

tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen

jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä

ollut tutustunut.

Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni

viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.

-- Kah, -- huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä

kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; -- kah, mikä

tuo sitten on?

Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen

pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.

-- Hän on kuvernööri, -- vastasi Sylvia, -- hän on Zamore.

-- Tuoko? -- kysyi Gilbert ällistyksissään.

-- Tietysti hän, -- vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi

käyvälle kohtaukselle.

-- Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri?

Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.

Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti

valkeat hampaansa.

-- Minä kuvernööri, -- sanoi hän, -- minä ei marakatti! Gilbert

katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka

muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun,

koetettuaan turhaan pysyä vakavana.

Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen

epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli

makeisia edelleen.

Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.

-- Tuossa hän on, -- virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; -- hän on se

poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin

olen teille asian selittänyt.

Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn

Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin

alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.

-- Ahaa, se on mainiota! -- huudahti mademoiselle Sylvia.

-- Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]

Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin

luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt

tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru

saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.

-- Antakaa olla, -- sanoi intendentti räätälille, -- älkää viitsikö

tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?

-- Hyvinkin, -- vastasi räätäli; -- ei muuten haittaisi, jos

tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät

liepeet.

Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta

ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä

edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.

Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta

talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin

filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan

uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!

Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli

pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas,

joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.

Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin

ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa

pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän

kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi

jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta

kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen

harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.

Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan,

johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä

kellon ääni oli kuulunut.

Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin

vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.

Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore;

mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin,

näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin

paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että

hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin

äskeiseen kamariin.

Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia

pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin

ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin,

joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä

salaperäisen narrinkujeen.

Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään,

ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:

-- Tulkaa!

41.

Lääkäri vasten tahtoaan.

Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella

lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen

asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui

toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.

Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä,

nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva

de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja

kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä,

jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja

kastanjapuiden huiput kohosivat.

Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun

sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja

tryffeligalantiinia.[64]

Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen

lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.

Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.

Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen

topaasin väristä viiniä sanoi hän:

-- No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?

-- Miten pitkällä? -- toisti Gilbert.

-- Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.

-- Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa

puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun

hänelle jotain sanoo?

-- Te aivan kauhistatte minua, -- vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja

näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; -- te taidatte olla koko

nirso ystävyys-asioissa?

-- Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.

-- Kaunis periaate, -- virkkoi Chon; -- te ette siis arvioinut

itseänne Zamoren vertaiseksi?

-- En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, -- vastasi Gilbert.

-- Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, -- sanoi Chon aivan kuin

itsekseen puhuen.

Sitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen

uhittelevaksi, lisäten:

-- Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa

kenellekään sydäntänne?

-- Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.

-- Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne,

ja parhaita ystäviänne.

-- Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti,

madame, -- sanoi Gilbert niskuroivasti, -- mutta...

-- Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja

kuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän

suosioonne?

-- Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse

siihen vaikka miten koettaisivat.

-- Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni

de Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta.

Taverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys,

eikö niin?

Gilbert punastui.

-- No, ettekö vastaa? -- jatkoi Chon.

-- Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy

myöskin ansaita, madame.

-- _Peste_, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki

olisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?

-- Eivät kaikki, madame.

-- Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä

miellyttänyt?

-- Minä en vaikeroikaan kohtaloani, -- vastasi Gilbert ylpeästi.

-- Ahaa, vai niin, -- sanoi Chon, -- huomaan, etten minäkään ole

Gilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua

sitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.

Gilbert puraisi huultaan.

-- Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne,

-- lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert

aavisti. -- Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?

Gilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä

hän oli tehnyt Taverneyssä.

-- Madame, -- vastasi hän, -- minä olin siellä... luottamushenkilönä.

Nämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin

luonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen

nauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.

-- Te ette näytä uskovan? -- virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.

-- Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te

olette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin

teiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt

suinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä

kostamaan.

-- Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.

-- Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä

vastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin

olemmehan luonnollisia liittolaisia.

-- Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla

samaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä

yleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita

minulla on tuota perhettä kohtaan.

-- Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien

vai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?

-- Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan

tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa;

olen häneen nähden aivan välinpitämätön.

-- Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä

Filip de Taverneytä vastaan?

-- Missä asiassa?

-- Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.

-- Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin

todistamaan.

-- Ja mitä te sitten tiedätte?

-- Sen, mikä on totta.

-- Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen

sana.

-- Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean

väärästä.

-- Ymmärrän: tuo hyvä on -- Filip de Taverney, ja paha, -- se on

varakreivi Dubarry.

-- Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni

mukaan.

-- Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, -- sanoi Chon

katkerana; -- tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa

kiittää minua elämästään.

-- Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.

-- Sehän on sama asia?

-- Se on päinvastoin aivan eri asia.

-- Kuinka niin?

-- Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan

estitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä

paitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.

Chon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.

-- Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta,

joka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani

polvensa kohdalta, -- vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä

lauhkeammaksi.

Ja hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti

Zamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä

kutsua.

-- Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, -- virkkoi Chon ja

taputti Gilbertiä leuan alle. -- Te todistatte Filip de Taverneytä

vastaan, eikö niin?

-- Oh, en silti suinkaan, -- vastasi Gilbert. -- En koskaan!

-- Ja miksikä ette?

-- Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.

-- Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?

-- Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney...

-- No?

-- Oli oikeassa häntä puolustaessaan.

-- Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? -- En, minä olen

vaan oikeuden puolella.

-- Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä

linnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.

-- Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. -- No, puhutaan

sitten muusta.

Gilbert kumarsi myönteliäästi.

-- Kuulkaahan, poikaseni, -- sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä

äänellä, -- mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla

ihmisille mieliksi?

-- Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?

-- Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?

-- Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen

omalletunnolleen.

-- Pyh, -- vastasi Chon, -- kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä

itse ottaa huolekseen edesvastuun.

-- Minulla ei ole isäntää, -- murahti Gilbert.

-- Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, -- virkkoi Chon nousten

laiskan mukavasti pöydästä, -- ei teillä ole koskaan eräänlaista

hauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa

siihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?

-- Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän

voi olla hyödyllinenkin.

-- Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme

väsyneet.

-- Siis minä lähden pois.

-- Lähdette pois?

-- Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai

mitä? Olen siis vapaa.

-- Vapaa! -- huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta,

johon hän ei ollut tottunut. -- Oh, sitä ette suinkaan ole!

Gilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.

-- No, kas niin, kas niin, -- sanoi nuori nainen huomaten

puhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti

luopuisi vapaudestaan; -- kas niin, sovitaan nyt taas! -- Te olette

koko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa

te olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä

ympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!

-- Kyllä, sen minä pidän, -- vastasi Gilbert.

-- Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan:

pitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota

jumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.

-- Hm, -- tuumi Gilbert.

-- Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni

filosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen

selviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se

mieleenne.

-- Mutta jos tullaan minulta kyselemään?

-- Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka

teitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä

koulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään

sangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä

mokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä

teistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.

-- Sepähän saadaan nähdä, -- vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti

olkapäitään. Gilbert hymyili.

-- Mutta se siitä, -- jatkoi Chon; -- teidän ei muuten tarvitsekaan

miellyttää kuin kolmea henkilöä.

-- Ja ne kolme ovat?

-- Kuningas, kälyni ja minä.

-- Mutta mitä siihen vaaditaan?

-- Olette nähnyt Zamoren? -- virkkoi nainen vastaamatta suoraan

kysymykseen.

-- Tuon neekerin! -- äännähti Gilbert syvästi halveksuen.

-- Niin, neekerin vaan.

-- Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?

-- Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla

neekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan

käsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi,

ja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle

värilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur,

jopa monseigneur.

-- Minä en ainakaan kutsune, -- muistutti Gilbert.

-- No, mutta, -- virkkoi Chon, -- minä luulin filosoofien

ensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

-- Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.

Chon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista

huultaan.

-- Ette siis ole kunnianhimoinen? -- kysyi hän.

-- Sitä olen, -- vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä

lääkäriksi?

-- Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään,

ihanimpana maailmassa.

-- No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!

-- Millä tavoin?

-- Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.

-- Minustako! -- huudahti Gilbert; -- minusta, joka en tiedä vielä

lääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.

-- No, tietääkös sitten Zamore, mikä on _herse_,[65] mikä

_mashikuli_,[66] mikä _kontreskarpe_?[67] Ei, hän ei tiedä

sellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei

estä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja

saamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.

-- Ahaa, kyllä ymmärrän, -- virkkoi Gilbert katkerasti, -- teillä on

vasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän

tarvitsee kahta.

-- Kas, kas, -- huudahti Chon, -- nyt hän taas rupeaa allapäiseksi.

Toden totta, te teette itsenne aivan suotta rumaksi, pikku mies.

Säästäkää kaikki nuo omituiset naamanilmeet siksi hetkeksi, jolloin

saatte päähänne peruukin ja peruukin päälle suipon hatun; silloin

eivät ne ole rumia, vaan sangen koomillisia.

Gilbert rypisti taas kulmiaan.

-- Kuulkaas, -- sanoi Chon, -- te voitte aivan hyvin suostua olemaan

kuninkaan lääkärinä, kun kerran herttua de Tresme hakee kälyni apinan

arvonimeä!

Gilbert ei vastannut. Chon sovitti siis häneen sananparren: "Joka

vaikenee, se myöntää."

-- Todistukseksi siitä, että olette jo alkanut päästä suosioon, ette

enää aterioitse palveluskunnan puolella, -- sanoi Chon.

-- Ah, kiitos, madame, -- vastasi Gilbert.

-- Niin, minä olen jo antanut siinä suhteessa määräyksen. -- Missä

minä sitten saan aterioida?

-- Te saatte istua Zamoren pöytätoverina.

-- Minäkö?

-- Juuri te; kuvernöörin ja kuninkaan lääkärin sopii oikein hyvin

syödä samassa pöydässä. Menkää siis hänen luokseen ruualle, jos

tahdotte.

-- Ei ole nälkä, -- vastasi Gilbert jäykästi.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Chon kylmästi. -- Teillä ei ole nyt nälkä,

mutta kyllä on tänä iltana.

-- Gilbert pudisti päätään.

-- Ellei tänä iltana, niin huomenna tai ylihuomenna. Kyllä sisunne

lauhtuu, hyvä herra niskuri, ja jos tuotatte meille liikaa vaivaa,

niin täällä on kantapoikien kuritusmestari, joka auttaa meitä.

Gilbertin selkää karmi, ja hän kalpeni.

-- Lähtekää siis nyt siivosti Zamoren luo, -- virkkoi Chon ankarasti;

-- siellä ei teidän ole hullumpi olla; meillä on hyvä ruoka; mutta

varokaa kiittämättömyyttä, muutoin teille siitä opetetaan.

Gilbert painoi päänsä alas.

Niin menetteli hän aina, kun hän päätti vastaamisen asemasta toimia.

Lakeija, joka oli tuonut Gilbertin tänne, odotti hänen palaamistaan.

Hän vei hänet pieneen ruokasaliin, sen etuhuoneen viereen, jossa hän

ensin oli oleskellut. -- Zamore istui jo pöydässä.

Gilbert meni ja asettui hänen viereensä, mutta syömään häntä ei saatu.

Kello löi kolme; rouva Dubarry läksi Pariisiin. Chon, joka aikoi

lähteä sinne hänen jälkeensä, käski palveluskuntaa kesyttämään hänen

karhuaan. -- Paljon namusia, jos hän näyttäisi taipuisalta; ankaria

uhkauksia ja vaadittaissa tunti putkaa, jos hän yhä niskuroisi.

Kello neljä tuotiin Gilbertin huoneeseen puku, joka oli muuttava

hänet lääkäriksi vasten tahtoaan: pipohattu, peruukki, musta ihopuku

ja samanvärinen viitta. Lisäksi oli hänelle toimitettu poimukaulus,

sauva ja suuri kirja.

Tämän kaiken tuonut lakeija näytti hänelle nuo esineet yhden toisensa

jälkeen. Gilbertissä ei huomattu minkäänlaista vastarinnan halua.

Lakeijan perästä tuli sisään hra Grange ja neuvoi hänelle, miten

kuhunkin vaatekappaleeseen oli pukeuduttava. Gilbert kuunteli

kärsivällisesti koko Grangen esityksen. Hän virkkoi ainoastaan:

-- Luullakseni lääkäreillä oli muinoin myöskin mustepullo ja pieni

paperikäärö?

-- Aivan niin, hän on oikeassa, -- sanoi Grange; -- etsikää hänelle

pitkulainen mustepullo, joka ripustetaan hänen vyöhönsä.

-- Ja kynä ja paperia, -- huusi Gilbert. -- Minä vaadin, että asu on

täydellinen.

Lakeija kiiruhti noudattamaan käskyä. Samalla oli hän saanut

tehtäväkseen ilmoittaa neiti Chonille, että Gilbert oli taipuvainen.

Neiti Chon ihastui tästä tiedosta niin, että antoi sen tuojalle

pienen kukkaron, jossa oli kahdeksan écun rahaa, sidottavaksi

mustepullon viereen mallilääkärin vyöhön.

-- Kiitoksia, -- sanoi Gilbert saatuaan nämä uudet esineet.

-- Nyt kai jätätte minut yksin, että voin pukeutua?

-- Niin, tehkää se pian, -- sanoi Grange, -- että neiti saa nähdä

teidät ennen Pariisiin lähtöään.

-- Kaikki on valmista puolessa tunnissa, -- vastasi Gilbert; --

pyydän aikaa ainoastaan puoli tuntia.

-- Vaikkapa kolmeneljännestä, jos tahdotte, arvoisa tohtori, -- sanoi

intendentti ja lukitsi ulkoa Gilbertin oven niin huolellisesti kuin

se olisi ollut hänen raha-arkkunsa kansi. Gilbert hiipi varpaisillaan

tuolle ovelle, kuunteli saadakseen selon, että kaikki olivat sen

takaa poistuneet, ja hiipi sitten ikkunan luo, joka oli pengermälle

päin, kahdeksantoista jalkaa korkealla maasta. Hiekalla peitettyä

pengermää ympäröivät suuret puut, joiden lehtevät oksat varjostivat

paviljongin ulkoparvekkeita.

Gilbert repi pitkän tohtorinviitan kolmeen suikaleeseen ja sitoi

ne päistä toisiinsa kiinni, asetti hatun pöydälle ja sen viereen

kukkaron ja kirjoitti:

'Madame!

Paras ihmisen omaisuus on vapaus. Hänen pyhin velvollisuutensa on

säilyttää se. Te harjoitatte minua vastaan väkivaltaa, minä otan

vapauteni itse.

_Gilbert_.'

Gilbert taittoi paperin kirjeen muotoon, varusti sen Chonin nimellä,

solmi kaksitoista jalkaa pitkän sarssinuoransa ikkunaristikkoon

ja pujahti ristikkojen välistä ulos kuin käärme, hyppäsi alas

pengermälle, luisuttuaan henkensä uhalla köyden alapäähän, ja

vaikka hänen päänsä oli hiukan pyörällä hypyn tärähdyksestä, juoksi

hän heti puitten sekaan, tempautui ylös oksista kiinni pitäen ja

vilisti lehvistössä kuin orava, pääsi jälleen maahan ja katosi minkä

käpälistä taisi Ville d'Avrayn metsään päin.

Kun puolen tunnin kuluttua tultiin häntä kamarista noutamaan, oli hän

jo tuota tuonnempana.

Loppu.

* * * * *

"Lääkärin muistelmissa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen

"Josef Balsamo", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten

romaanien" II n:ona.

Viiteselitykset:

[1] _Aqua tofana l. aquetto di Napoli_, kuuluisa italialainen

keskiaikainen myrkky, jonka keksi muuan Teofania di Adamo ja

jota hänen tyttärensä Giulia Tofano möi Roomassa nimellä "Pyhän

Nikolauksen manna". Vaikutti ylen hitaasti, mutta varmasti; oli

mautonta ja kirkasta kuin vesi; sisälsi m.m. arseniikkia, antimonia

ja lyijyä. Suom.

[2] _Emanuel Swedenborg_ (synt. Tukholmassa 1688, kuollut Lontoossa

1772), aikakautensa etevimpiä luonnontutkijoita, nerokas filosoofi

ja uskonnollinen ajattelija, joka perusti opetuksensa suuressa

määrin henki-ilmestyksiin; nykyaikaisen spiritismin edelläkävijöitä.

Kaukonäkemyksestään hän antoi merkillisimmän todisteen

Sahlstedt-perheessä Göteborgissa heinäk. 19. p:nä 1759, kuvaten

samalla hetkellä Tukholmassa tapahtuvaa suurta paloa.

[3] Tämä isoisä oli loordi _Thomas Fairfax of Cameron_ (1612--1671),

sotapäällikkö, joka Cromwellin kanssa ensin kukisti Englannin

kuningasvallan, mutta sittemmin kansanvallan johtaessa loputtomiin

häiriöihin oli palauttamassa mestatun Kaarlo I:n poikaa

valtaistuimelle.

[4] Amerikkalainen merisankari _John Paul Jones_ (1747--1792),

Yhdysvaltain vapautussodan uroita, palveli sittemmin Venäjällä ja

kuoli Pariisissa. Hänen kirjavia vaiheitaan on käsitelty romaaneissa,

joista tunnetuimmat ovat Cooperin "Vakooja" ja tähän sarjaan

käännettävä Dumas'n "Kapteeni Paul". Suom.

[5] _Johann Kaspar Lavater_ (1741--1801), saarnamies, ajattelija,

runoilija ja olletikin kuuluisa fysionomistina eli kasvonpiirteiden

ja -eleiden tulkitsijana.

[6] Brittiläinen munkki, joka ankarilla opetuksillaan kristinuskon

siveellisistä vaatimuksista (kieltäen perisynnin) nostatti 5.

vuosisadalla sitkeän harhaoppisuus-kiistan Roomassa, Afrikassa,

Palestiinassa ja viimein Konstantinopolissa.

[7] Tarujen ja laulujen ylistämä Espanjan kansallissankari,

kastilialaisen ylimyksen poika, kuoli 1099. Suom.

[8] _Giuseppe (Josef) Balsamo_, joka paremmin tunnetaan historiassa

myöhemmin omaksumallaan _Alessandro Cagliostron_ nimellä, on

merkillisin suurhuijauksen edustaja, josta aikakirjat tietävät

kertoa. Hänen ristiriitaisesta olemuksestaan antaa Dumas näissä

romaaneissa niin selvän ja tasapuolisen kuvan kuin on yleensä

mahdollista: keskiajan alkemistien (kullantekijäin ja "viisaiden

kiven" etsijäin) viimeisenä seuraajana uudella-ajalla, hypnotismin

taitavana kehittäjänä, jolloin hän pääsi tutkimaan nukutetun

(mediumin) henkinäkemys-kykyä vaimonsa _Lorenza Feliciania_

välityksellä, tämä kun oli erityisen herkkä n.s. syvään

hypnoositilaan, ja suuriaikeisena vapaamuurari-järjestön jäsenenä,

jona hän perusti n.s. egyptiläisen vapaamuurari-yhdistyksen,

vaikuttaen sen suurmestarina eli "suurkoptina" (tai "suurkoftana").

Hänen osuudestaan Ranskan vallankumouksen aiheisiin tulee puhetta

myöhemmän romaanin selityksissä, joissa annetaan lähempiä

historiallisia tietoja sekä tämän miehen että muutamien muiden näissä

romaaneissa esiintyvien henkilöiden vaiheista. Suom.

[9] Tarulintu, ainoa sukuaan; vuosisatoja elettyään se laatii

hyvänhajuisista oksista pesän ja polttaa itsensä siihen, jolloin se

uudestaan syntyy tuhasta. Suom.

[10] Varhaisin italialainen filosoofi (noin 570--500 e.Kr.) ja

monilahjainen tiedemies, perusti salaisoppisen veljeskunnan,

myöhäisempien sellaisten järjestöjen esikuvaksi.

[11] Illuminaattien nimitystä käytetään varsinaisesti erityisiin

henki-ilmestyksiin vetoavista uskonnollisten oppien julistajista

(hurmahenkisistä, mystikoista ja teosoofeista), jollainen liike

ilmaantui esim. v. 1722 Etelä-Ranskassa, myöhemmin yhdistäen

mystillisen oppinsa vapaamuurarien salamenoihin; se hukkui

vallankumoukseen. Suom.

[12] Balsamo syntyi v. 1743 Palermossa köyhistä vanhemmista ja sai

eräässä luostarissa lääkeopillisia, kemiallisia ja fysikaalisia

tietoja; alkoi sitten viettää hurjaa elämää, teki väärennyksiä

ja lähti 1769 matkalle Kreikkaan ja Aasiaan. Sieltä hän palasi

loistavalle kiertoretkelleen kautta Euroopan, kaikkialla lumoten

ylhäisimpiä piirejä ihmekreivinä ja suurena aatteenmiehenä. Osittain

hän petti hyvässä mielessä, kuten Dumaskin osoittaa. Suom.

[13] Johanniitat eli maltalais-ritarit -- vanhin hengellinen

ritarikunta, ristiretkien ajoilta -- omistivat m.m. koko Maltan

saaren v:een 1800, itsenäisenä valtiona; nykyään sillä on vähän

alueita, mutta se toimii vieläkin ja on oman lähettiläskunnan

edustama Itävallan hovissa. Suom.

[14] Dauphin ja dauphine olivat aikoinaan Ranskan kruununprinssin ja

-prinsessan arvonimiä, Suom.

[15] Dominikaani-munkki, surmasi myrkytetyllä puukolla kuningas

Henrik III:n heinäk. 31. p:nä 1589. Suom.

[16] Jesuiittikolleegiossa opiskellut sepänoppilas, haavoitti Ludvig

XV:ttä veitsellä kylkeen tammik. 5. p:nä 1757.

[17] Filosoofit eli viisaustieteilijät pyrkivät järkeilyllä

selvittämään olevaisen olemusta ja alkuperää sekä niitä korkeimpia

periaatteita, joiden mukaan me arvostelemme kaikkea. --

Ekonomisteilla tarkoitetaan tässä fysiokraatteja, Ranskassa 18.

vuosisadan keskivaiheilla syntynyttä taloustieteellistä koulukuntaa,

joka tahtoi yhteiskunnallisissa (ja siis myöskin taloudellisissa)

oloissa saattaa voimaan järkähtämättömät luonnonlait. -- Ideologit

edustivat erästä ranskalaista filosofiankäsitystä. Suom.

[18] Lilja oli Ranskan kuningasvallan tunnuskuva. Suom.

[19] "Tallaa liljat jalkoihisi." -- Nuo kirjaimet L.P.D. olivat

tosiaan illuminaattiuskolaisten tunnuslauseena. Tekijä.

[20] _Stanislas Leczinsky_, jolle Ranska v. 1735 toimitti Elsassin

viimeisen kuninkuuden, hänen menetettyään Puolan valtaistuimen. Suom.

[21] Ranskalaisten puhuttelusanojen suomentaminen kävisi usein

kankeaksi niiden esiintyessä yksinäisinä, olletikin kun niillä

ei kaikestaan ole samaa arvonannon voimaa kuin meidän kielemme

vastikkeilla, niin että niitä käytetään aivan tuttavallisessakin

haastelussa. Oikeampana säilyy senvuoksi sävy, kun omaksumme nuo

käsitteet alkukielellään tähän suomennokseen; niiden alkuperäiset

merkitykset ovat: monseigneur "teidän ylhäisyytenne", "hänen

ylhäisyytensä"; monsieur "(hyvä) herra"; madame "(arvoisa) rouva";

mademoiselle "neiti(seni)"; messieurs "(hyvät) herrat"; mesdames

"arvoisat naiset". Isolla alkukirjaimella esiintyessään Monsieur,

Madame ja Mesdames tarkoittavat prinssejä ja prinsessoja. Suom.

[22] Minä sanon sinulle, hiljaa, hornanhenki! Tekijä.

[23] Italiaa: vahinko! Suom.

[24] Yhteiskunta-sopimus. Suom.

[25] Minorkan saaren pääkaupunki, jonka ranskalaiset valloittivat v.

1756. Suom.

[26] Montesquieu.

[27] Helvetius.

[28] Jean-Jacques Rousseau. Tekijä.

[29] Olen keksinyt (ratkaisun). Suom.

[30] Tiedetään, että silkki on huono sähkön johtaja. On melkein

mahdoton magnetisoida henkilöä, joka käyttää silkkiä yllänsä. Tekijä.

[31] Hypnotisoivaa vaikutusta. Suom.

[32] Porvarinousukas Molièren huvinäytelmässä. Suom.

[33] Tämä habsburgilainen perintö on yhä säilynyt, viimeksi esiintyen

Espanjan nykyisellä Alfonsolla. Suom.

[34] Saksin posliinitehtaat, varsinkin Meissenin, ovat olleet

vuosisatoja kuuluisat hienoista valmisteistaan.

[35] Boule oli kuuluisa huonekalu-arkkitehti Ludvig XV:n aikana. Suom.

[36] Rakas ystävättäreni. Suom.

[37] Älkää kuunnelko häntä, tyttäreni.

[38] Antakaa hänen kuunnella; koska hän on tahtonut sen tietää, niin

hän on saava sen tietää! Suom.

[39] _Kummitädiksi_ kutsuttiin Ranskassa esiintymiskelpoista

naishenkilöä, joka esitteli hovissa tai korkeissa seurapiireissä

uuden tulokkaan, kun tällä ei ollut arvokkaita sukulaisia

toimittamassa häntä noiden hienojen piirien jäseneksi. Suom.

[40] Eräs muinaisajan n.s. seitsemästä viisaasta. -- Paetessaan

eräästä piirityksen uhkaamasta kaupungista toisten asukasten kanssa,

jotka raahasivat tavaroitaan mukanaan, väitetään hänen, joka lähti

kaupungista tyhjiltään, sanoneen: "Vien kaiken omaisuuteni (--

viisautensa) mukanani." Suom.

[41] Vihjaus partilaiseen kuninkaaseen, joka harhaili maanpaossa.

Suom.

[42] Eteenpäin, Djerid, eteenpäin! Suom.

[43] Kertomuksesta tuntemamme varakreivi Jean Dubarry oli ollut

Jeanne Langen -- jolla nimellä köyhän verovoudin tytär Jeanne

Vaubernier esiintyi m.m. julkisena ilonaikkosena -- rakastaja.

Varakreivi oli hänet naittanut muodon vuoksi veljelleen hankkiakseen

Jeanne Langelle aatelisnimen Dubarry ja saadakseen hänet siten

hovimaailmaan ja kuninkaan tutuksi. Tarkoituksena oli Jean Dubarrylla

omat keinottelunsa. Suom.

[44] Hotelleiksi sanotaan Ranskassa myöskin hienoston asuintaloja.

Suom.

[45] Kaunis ja kuuluisa tanssijatar. Suom.

[46] Kuritushuone Pariisissa.

[47] Kats. 28. luku. Suom.

[48] Molièren huvinäytelmän tekopyhä päähenkilö. Suom.

[49] Asekisassa. Suom.

[50] Pilakuningas, arvovaltaa vailla. Suom.

[51] _Loque, Chiffe ja Graille_. Suom.

[52] _Le vice_ merkitsee "pahe". Suom.

[53] Ranskassa "sysmäläisyyttä" muistuttava, joskin Béarn on suuren

Henrik IV:nnen kotiseutu. Suom.

[54] Sanaleikki: _la Souris_ merkitsee hiiriä. Suom.

[55] Eräästä Jean-Jacques Rousseaun laulunäytelmästä, josta puhutaan

_Josef Balsamo_-romaanissa. Suom.

[56] "Neljän valtion liitto", jonka v. 1718 tekivät Ranska, Englanti,

Saksa ja Hollanti.

[57] Jumala, suo onni kuninkaalle. Suom.

[58] Henkilö eräässä Corneillen murhenäytelmässä, jossa hän sinkoaa

Roomaa vastaan hirvittävät kirot. Suom.

[59] Porcius Cato nuoremman tytär. Brutuksen vaimo; kun hänen

miehensä, Caesaria vastaan tehdyn salaliiton jäsen, joutui tappiolle

taistelussa Augustusta vastaan ja surmasi itsensä, kerrotaan Porcian

riistäneen henkensä syömällä tulisia hiiliä.

[60] Muinainen roomalainen, joka näytti vihollispäällikölle

sankaruuttaan kärventämällä itse hiilistössä oikean kätensä. Suom.

[61] Pienet vaunut, joissa on ainoastaan kaksi vastatusten olevaa

istuinta.

[62] Eturintaan! Suom.

[63] Molièren huvinäytelmissä uudistuva tyhmyrin tyyppi. Suom.

[64] Sienistä ja lihasta valmistettu ruokalaji. Suom.

[65] Rautaristikko linnan portin edessä.

[66] Muurin ulkonevaan reunukseen tehty aukko, josta kaadettiin

vihollisen päälle palavaa pikeä.

[67] Vallihaudan ulkorinne. Suom.