Chon tuli takaisin huoneeseen.
-- Hänen Majesteettinsa vaunut, -- sanoi kreivitär.
-- Hyvä, -- vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.
Hetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:
-- Kuninkaan vaunut!
33.
Kuningas huvittelee,
Kuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja
rangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä
odottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä
esittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.
Chon tuli takaisin.
-- No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?
-- En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.
Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.
-- Saattojoukkoni! -- huusi hän.
Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes
kaikuakaan.
-- Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka
kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", -- virkkoi kuningas
palaten saliin.
Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.
Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin:
ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö
avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja
rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden
viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä
läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka
kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis
yli parin peninkulman pituudelta.
Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen
laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa,
aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon
pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä
kevätpäivinä.
Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan
huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi
taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.
-- Kuulkaa, kreivitär, -- sanoi hän harmissaan, -- olkaa hyvä ja
käskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!
-- Sire, -- vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä
temppu häneltä melkein aina onnistui, -- täällähän en ole minä mikään
käskijä.
-- Ainakaan se en ole minä, -- vastasi Ludvig XV; -- sillä näette nyt
itse, miten minua totellaan.
-- Ette te enempää kuin minäkään, sire.
-- Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?
-- Minun, -- äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen
toisella puolella parina kreivittärelle, -- minun on kyllä sangen
vaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.
-- Mutta kuka täällä sitten määrää?
-- _Dame_, sire, tietysti linnan kuvernööri.
-- Zamore?
-- Niin.
-- Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.
Kreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen
silkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.
Muuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän
oli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.
-- Kuvernööri? -- kysyi kuningas.
-- Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, --
vastasi lakeija kunnioittavasti.
-- Missä hän on?
-- Tarkastuskierrollaan.
-- Tarkastuskierrollaan? -- toisti kuningas.
-- Neljän upseerin kanssa, -- vastasi lakeija.
-- Aivan kuin Marlboroughin herttua, -- huudahti kreivitär.
Kuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.
-- Niin, hupaista kyllä, -- sanoi hän; -- mutta se ei estä minua
antamasta valjastaa hevosiani.
-- Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten
pahantekijäin voivan sinne pistäytyä.
-- Eturatsastajani, missä he ovat?
-- Palveluskunnan huoneissa, sire.
-- Mitä he siellä tekevät?
-- He nukkuvat.
-- Kuinka, nukkuvat?
-- Käskystä.
-- Mistä käskystä?
-- Kuvernöörin.
-- Entä portit? -- kysyi kuningas.
-- Mitkä portit, sire?
-- Linnan portit.
-- Nekin on pantu lukkoon.
-- Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?
-- Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.
-- No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, -- sanoi kuningas. --
_Peste_, onpa tämä järjestystä!
Lakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä
kysyttävää.
Kreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua,
jonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.
-- Sire, -- sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että
hän yksin siihen kykeni, -- sire, minun käy sääliksi teidän
Majesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde
edeltä vakoilijaksi.
Chon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina
ilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.
Käytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa
niin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun
ruokahalun.
-- Ah, -- sanoi kuningas pysähtyen, -- mitäs sulotuoksua tämä on,
kreivitär?
-- Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle
kunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen
sitä mukaa.
Ludvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista
tuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa
oli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia
ennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille,
toinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia
matkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä
ainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän
veti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär
käsipuolessaan ruokasalin ovelle.
Siellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti
katettu pöytä.
-- _Peste_, -- sanoi Ludvig XV, -- teillä on etevä kokki, kreivitär.
-- Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on
tehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt
hän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.
-- Ai, niinkö tosiaan? -- kysyi Ludvig XV.
-- Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin...
-- Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani,
fasaaninmuna-omeletti.
-- Nyt näette, miten ikävää!
-- No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän
kokillenne, -- virkkoi kuningas nauraen. -- Ja ehkäpä tuo valtias
Zamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.
-- Ah, sire, se on loistava aatos, -- huudahti kreivitär voimatta
salata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.
-- Tulkaa, sire, tulkaa.
-- Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? -- kysyi kuningas näkemättä
ruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.
-- Ah, sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- maistuuko kahvinne
huonommalta, jos minä kaadan sen teille?
-- Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen
valmistatte.
-- No hyvä, tulkaa sitten, sire.
-- Katettu ainoastaan kahdelle? -- huomautti kuningas. -- Entä Chon,
onko hän jo syönyt?!
-- Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista
käskyä...
-- Mitä turhia, -- sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja
veitsen eräältä hyllyltä. -- Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä
vastapäätä.
-- Oi, sire... -- kursaili Chon.
-- Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä
ulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten
hurmaava profiili teillä on!
-- Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?
-- Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä
silmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten
erinomaista krapukeittoa!
-- Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?
-- Aivan oikeassa.
-- Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan
hyötyä.
-- Minä en ymmärrä teitä.
-- Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne
-- Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.
Kuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen
pulloon ja kaatoi kuninkaalle.
Puristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet
punertaviksi.
-- Kaatakaa kauan ja hitaasti, -- pyysi kuningas.
-- Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?
-- Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.
-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär nauraen, -- teidän Majesteettinne
on tällä hetkellä oikein löytöretkillä.
-- _Ma foi_, se on totta, -- sanoi kuningas alkaen päästä
tavalliselle hyvälle tuulelle; -- ja taidan olla jo löytämäisilläni...
-- Uuden maanosanko? --, kysyi kreivitär.
-- En, -- vastasi kuningas; -- maanosa, se nyt olisi liian
kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin
tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren,
palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea
varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa...
-- Sire, -- sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli
jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, --
sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.
-- Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?
-- Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli
joutumaisillaan.
-- Kreivitär, -- sanoi kuningas kohottaen lasiaan, -- siis hänen
onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.
-- Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän
Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.
-- Ei; mutta minä luen teille runon.
-- Runon! -- huudahti rouva Dubarry.
-- Niin, juuri runon... Mitä kummaa siinä on?
-- Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.
-- _Parbleu_, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt
tehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.
-- Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu
siis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa
muille yhdeksällekymmenelletuhannelle?
-- Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.
-- Minulle?
-- Niin, teille.
-- Ja kuka sen on tehnyt?
-- Hra de Voltaire. -- Ja hän jätti teidän Majesteettinne
tehtäväksi...
-- Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne
osoitteella.
-- Kuinka?... Ilman mitään kirjettä?
Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.
-- Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt
postipäällikön kanssa.
-- Juuri niin.
-- Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi
pienen paperiarkin ja lausui:
Oi Afrodite, äiti sulotarten,
miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa
näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten
sa mietit sankarille halpaa surmaa?
Odysseys kallis isänmaalleen on;
hän Agamemnonin on tuki, vankin
mies toimen, jonka äly verraton
löi kahlein Troian voiman korskeankin.
Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä
sydämet kauneudellas valtikoi;
juo onnes malja, naura, hekumoi
ja poimi ruusut Olymposi teiltä;
mut meille suosiosi hymy suo:
Poseidon tuima tyynnyttele tuo.
Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen,
mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat,
ei sulle peljättävä, jos vaan annat,
hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.
-- Näkee selvästi, sire, -- sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan
kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, -- näkee, että hra
de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.
-- Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, -- vastasi Ludvig XV;
-- hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos
pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik
II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo,
kreivitär, ja miettikää sitä.
Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja
asetti lautasensa viereen.
Kuningas katseli hänen menettelyään.
-- Sire, -- virkkoi Chon, -- eikö hiukan Tokaijin viiniä?
-- Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, -- lisäsi
kreivitär, -- muistakaa se, sire.
-- Ohoh, keisarinko viinikellarista... -- sanoi kuningas -- sitä ei
ole kenelläkään muulla kuin minulla.
-- Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.
-- Mitenkä, viettelittekö hänet?
-- Ei, minä käskin häntä.
-- Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.
-- Oh, mutta monsieur Ranska...
-- Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko
sydämestään.
-- Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?
-- Ei politiikkaa, kreivitär.
-- Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?
-- Mielelläni.
-- Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten
tavallista? -- kysyi kreivitär.
-- Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.
-- Mitä nyt?
-- Minä palvelen teitä, monseigneur.
-- No hyvä, -- vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon
tuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja
siten saanut tunteensa tasapainoon; -- hyvä, huomaan, että minun on
paras antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.
Kreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista
mokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen
lautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen
viereen pisti hän pienen paperisytykkeen.
Kuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki,
sokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että
alkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti
sen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.
Sitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.
Viiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea
herkkusuu ainakin.
Kreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa
viimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:
-- Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo
onnettomuutta Choiseuleille.
-- Minä olen erehtynyt, -- sanoi kuningas nauraen, -- ette olekaan
sievä haltiatar, te olette paholainen.
Kreivitär nousi paikaltaan.
-- Sire, -- sanoi hän, -- tahtooko teidän Majesteettinne lähteä
katsomaan, onko kuvernööri jo palannut?
-- Zamore? Pyh, mitä varten?
-- Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.
-- Se on totta, -- vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi
suloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. -- Mennään katsomaan, kreivitär,
mennään.
Rouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.
Kuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä,
aivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa
yrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen
vatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen
värisenä.
Ja koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin
tavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin
vatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten
toistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä
tuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.
Kymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin
uusi suloinen tuoksu.
Oli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka
seinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla
koristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa
kuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi
tuntia toivoneet matkaa.
-- Niin, sire, -- virkkoi kreivitär, -- Zamore ei näytä tosiaan vielä
olevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme
karkaa tästä linnasta ikkunasta...
-- Lakanain avulla? -- kysyi kuningas.
-- Sire, -- vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, -- käyttäkäämme,
mutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.
Kuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin
ruusun niin että se varisti teränsä matolle.
34.
Voltaire ja Rousseau.
Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari
rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.
Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi
kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko
päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten
suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.
Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset
huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.
Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.
Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä
saakka suuressa pihassa.
Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli
jakelevinaan käskyjä.
Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.
-- Kreivitär, mitä tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Emmekö saakaan
aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta
tyhjin vatsoin.
-- Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, -- vastasi kreivitär; --
mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de
Sartines'n puheilleen Marly'hin.
-- _Pardieu_, -- huudahti kuningas, -- minun mielestäni voisikin
ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly
niin lähellä.
-- Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette
ole ensimäinen, joka tätä ajatteli, -- vastasi kreivitär hymyillen.
-- Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt
aamiaista.
-- Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle
nimiänne.
-- Rouva de Béarnia vartenko?
-- Niin, ja sitten määrättävä päivä.
-- Mikä päivä?
-- Ja tunti.
-- Mikä tunti?
-- Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.
-- _Ma foi_, -- sanoi kuningas, -- te olette tosiaan ansainnut
esittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.
-- Sire, niin pian kuin mahdollista.
-- Kaikki on siis valmista?
-- Kaikki.
-- Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?
-- Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.
-- Pukunne on valmis?
-- Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.
-- Ja teillä on kummitäti?
-- Tunnin päästä hän on täällä.
-- No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.
-- Mikä sopimus?
-- Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta
luutnantti de Taverneyn kanssa.
-- Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?
-- _Ma foi_, täytyy!
-- No niin, sire, ei hänestä enää puhuta... Ja päivä on?
-- Ylihuomenna.
-- Tunti?
-- Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.
-- Se on sovittu, sire?
-- On.
-- Kuninkaan sanallanne?
-- Kautta aateliskunniani.
-- Kättä päälle, Ranska!
Ja rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja
kuningas antoi omansa pudota siihen.
Tänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän
oli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan
sitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut
eräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi
mielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi
menisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä
menettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.
Ja siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja
kehuja Boucherin maalauksille.
Vaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt
suurella ruokahalulla aamiaisen.
Kuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä
usein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen
mielestään liian hitaasti.
Kuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi,
voitaisiin hänet päästä ruokasaliin.
Kahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de
Béarnia ei kuulunut.
Neljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden
kapsetta pihalta.
Rouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn
lähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen
satulasta.
Kreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan
kuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen,
pitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.
Tuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei
auttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.
-- Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? -- kysyi kuningas.
-- Oh, niinpä juuri, sire.
-- Ja keneltä?
-- Varakreivi-raukalta.
-- Niinkö varmaan?