Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta

joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita,

noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät

olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja

momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa

puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä

vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.

Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti

majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille,

niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa

asua Pariisissa käydessään, nimittäin _Kiekuvaan Kukkoon_, joka oli

Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.

Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä

portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys,

joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut

kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.

Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva

kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa,

joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä

peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen

kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.

Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle.

Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että

kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:

-- No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!

-- Kyllä, -- vastasi Flageot, -- sen näen, kreivitär.

Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären

nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja

toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä

luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.

-- Kas niin, madame, -- sanoi mestari Flageot kohteliaasti, --

sallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta

tulosta?

Rouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan

sen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen

kirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja

suoristautui nyt yhtäkkiä.

-- Kuinka, odottamattomastako? -- vastasi hän ja pisti nenälleen

silmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin

tarkastaa varakansleria.

-- Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne,

madame, -- vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten

imartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle

vihannestarhaa.

-- Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin

teiltä saatuani kiiruhdin tänne.

-- Ensimäisen merkin minulta? -- matki asianajaja hämmästyneenä.

-- Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua,

miten vaan haluatte sitä nimittää.

Asianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.

-- Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, -- jatkoi kreivitär, --

että voitte olla minuun tyytyväinen.

-- Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa

minun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä

tulossanne on tekemistä.

-- Kuinka! -- huudahti kreivitär; -- mitäkö teillä on siinä

tekemistä?... Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette

syynäkin.

-- Minä?

-- Niin juuri, te... No niin, täällä on siis uutisia?

-- Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee

valtiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille

jotain tarjota?

-- Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!

-- Mutta mistäs sitten, madame?

-- Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on

tapahtunut.

-- Oh, -- vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, -- mitä

siihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.

-- Ettäkö ei mitään...

-- Ei, ei mitään...

-- Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta

puhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän,

ettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.

-- Minun tyttäreni, madame?

-- Niin.

-- Sanotteko: minun tyttäreni?

-- Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi Flageot, -- mutta on aivan

mahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.

-- Mahdotonta?

-- Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole

tytärtä.

-- Oletteko varma siitä? -- kysyi kreivitär.

-- Madame, -- huomautti Flageot, -- minulla on kunnia olla vanhapoika.

-- Älkää nyt! -- epäsi kreivitär.

Flageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan

kreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää

vierasta silmällä.

"Nais-parka", ajatteli asianajaja, "hänen älynsä on mennyt sekaisin".

-- Kuinka, -- jatkoi kreivitär, -- eikö teillä ole tytärtä?

-- Ei, madame.

-- Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?

-- Ei, madame, tuhannen kertaa ei!

-- Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, -- jatkoi kreivitär

seuraten yhä ajatustaan, -- ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi

ilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on

nyt listalla?

-- En.

Kreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.

-- Maistakaa hiukan, kreivitär, -- kehoitti Flageot, -- se tekee

teille hyvää.

Ja samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään

tarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla

ei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti

luotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa

jollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan

loukkaantui.

-- Kuulkaahan nyt, -- sanoi kreivitär katsellen lakimiestä

silmälasiensa lävitse, -- selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.

-- Kyllä, mielelläni, -- vastasi Flageot. -- Jää sinä tänne,

Marketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.

-- Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan

käsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että

helle on pannut aivonne aivan sekaisin.

-- Älkää kiihtykö, -- vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan

tuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, -- älkää

kiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.

-- Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä,

hra Flageot?

-- Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy

olevan teistä mieleen, joskin...

-- Joskin? -- toisti kreivitär.

-- Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain

on helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu

niin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.

Kreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.

-- Kuinka, -- kysyi hän; -- ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne,

veljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?

-- Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka

kalliiksi elanto Pariisissa tulee.

-- Mutta minun juttuni?

-- Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.

-- Kuinka, kun se otetaan esille?

-- Niin.

-- Eikö se sitten nyt ole esillä?

-- Ei minun tietääkseni, madame.

-- Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?

-- Ei.

-- Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?

-- Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!

-- Siinä tapauksessa, -- huudahti vanhus nousten ylös, -- on minua

petetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.

Flageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:

-- Niin pelkään, madame.

-- Mestari Flageot!... -- huusi kreivitär.

Asianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle,

joka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.

-- Mestari Flageot, -- jatkoi kreivitär, -- minä en aio kärsiä tätä

nöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni

tuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.

-- Hm, -- hymähti Flageot; -- sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja

näin.

-- Ja kun saan hänet käsiini, -- jatkoi kreivitär vihan vimmassa, --

haastatan hänet oikeuteen.

-- Taas oikeusjuttu! -- sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä

sanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja

kolaus oli ankara.

-- Oi, -- sanoi hän, -- minä tulin tänne niin onnellisena!

-- Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?

-- Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.

-- Mikä hävytön vehkeilijä!

-- Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan

tutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai

olisin muka saapunut liian myöhään.

-- Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, -- vahvisti

Flageot jälleen.

-- Meidät on unohdettu, eikö niin?

-- Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä,

mutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia...

-- Oi, se on totta, -- mutisi kreivitär huokaisten.

Flageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.

-- Kuulkaahan, hra Flageot, -- jatkoi rouva de Béarn, -- tahdotteko

tietää erään asian?

-- Sanokaa pois, madame.

-- Minä en elä tämän ohi.

-- Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.

-- Hyvä Jumala, -- jatkoi kreivitär-parka, -- minun voimani ovat

aivan lopussa.

-- Rohkeutta, madame, rohkeutta, -- sanoi Flageot.

-- Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?

-- Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan

vasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta

kirjettä.

-- Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.

-- Se olisi viisainta.

-- Mutta uskokaa minua, hra Flageot, -- vaikeroi kreivitär, -- me

emme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.

-- Mikä konnamaisuus!

-- Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?

-- Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.

-- Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.

-- Niin, suorastaan kehno, -- myönsi Flageot.

-- Haa, oikeus, oikeus, -- huusi kreivitär, -- se on Kakuksen luola,

hyvä hra Flageot.

-- Ja miksikä? -- sanoi asianajaja. -- Siksi, ettei oikeus ole enää

ennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on

tahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.

-- Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.

-- Marketta! -- huusi asianajaja.

Marketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan

rauhallisesti, tuli sisään.

Hän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen

ja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa

ja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni

ulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä

surullisemmin.

Flageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.

Kreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka

siellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen

kätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.

Käsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä

askelmaa kerrallaan.

Vanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja

jatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi

sen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella

iloisella ja reippaalla äänellä:

-- Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi

asianajajalle erään paperin.

Juosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari

Flageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet

auttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär

tehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka

Marketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta

muiskusta.

-- Hei, -- huusi vanha kreivitär, -- mitä siinä paperissa sanotaan,

mestari Flageot?

-- _Ma foi_, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette

antaa minulle paperin, niin sen sanon.

-- Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.

Asianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.

-- Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, --

sanoi asianajaja.

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Hän käskee minua olemaan valmiina, -- jatkoi mestari Flageot

yhä ällistyneempänä, -- olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä

asiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.

-- Otettu esityslistalle! -- huusi kreivitär ponnahtaen ylös

permannosta; -- otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne,

hra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä

sietäisi.

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään

saamastansa tiedonannosta, -- jos tässä joku laskee leikkiä, niin se

on kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen

ensi kertaa elämässään.

-- Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?

-- Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.

-- Se on totta... Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi

tiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan

mikään vehkeilijä, mestari Flageot?

-- Ei tosiaan näytä olleen.

-- Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt...

Oletteko varma, ettette häntä lähettänyt?

-- _Pardieu_, olenko muka!

-- Kuka hänet sitten oli lähettänyt?

-- Niin, sanokaapas se!

-- Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.

-- Se menee yli ymmärrykseni.

-- Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. -- Hän lisäsi:

-- Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari

Flageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen

on kirjoitettu, -- ja presidentti Maupeou tulee esiintymään

puheenjohtajana.

-- Peijakas, oliko siinä sekin?

-- On loppuna.

-- Sehän on ikävää.

-- Kuinka niin?

-- Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.

-- Tiedättekö sen varmaan?

-- Eroamattomia ystäviä.

-- Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua

vaivaa kova onni.

-- Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään

auta, -- jatkoi mestari Flageot.

-- Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.

-- Se on mahdollista.

-- Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?

-- Totta vaan, madame.

-- Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette

minultakin sen vähän, mitä minulla oli.

-- Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.

-- Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!

-- Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi

puolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, -- vastasi hra

Flageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi

kunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.

-- Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?

-- Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen

huimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen

luonaan.

-- Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois

vartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa

asiaa.

-- Madame, -- vastasi asianajaja, -- minä olen joutunut eläissäni

tappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani

kuin tässä.

Kreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:

-- Minä jatkan loppuun saakka, -- sanoi hän arvokkuudella, joka

erosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; -- kukaan

ei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten

kavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän

vilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei

ole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra

Flageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin

koko omanarvon tuntoonsa, -- madame, me oppositsioonissa olevat

parlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua

muualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät

parlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska

hra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa

selkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä,

niin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää

oman värinsä.

-- Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, -- huokasi

kreivitär; -- asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit

oikeuttahakevien kanssa... No, ei väliä, minä en hellitä.

-- Jumala teitä siis auttakoon, -- sanoi asianajaja ja heitti

yönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen

senaattori muinoin toogansa.

"Siinäpä surkea asianajaja", nurkui kreivitär itsekseen. "Pelkäänpä,

että minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin

siellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani."

Sitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:

-- Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän,

sillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.

-- Oh, madame, -- vastasi mestari Flageot, -- puolustuspuhe ei minua

laisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin

kun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.

-- Mitä tähtäilyjä, monsieur?

-- Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota

vertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen

sen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi

erehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.

-- Hra Flageot, -- huudahti vanha rouva, -- älkää sotkeko siten

meidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.

-- Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä

käsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää

ainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa

oikeutta, tehkäämme skandaali.

-- Hra Flageot...

-- Madame, olkaamme filosoofeja... jyrisyttäkäämme.

"Paholainen sinua jyrisyttäköön", murahti kreivitär sielussaan,

"mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon

pukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun

luo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan

paremmin toimeen kuin sinun."

Ja vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja

Petit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena

päivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.

30.

Le Vice.

Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun

luo.

Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa

häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä

myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan,

joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle,

että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.

Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä

olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo

valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki

asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.

Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli

nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita

monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta

joita on mahdoton selittää.

Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia

kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen

livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen

merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.

Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan

siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle

toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten

häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin

rattailla hänet, niin hän meni sisään.

Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan

nimeä.

-- Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen

Ylhäisyyttään, -- alkoi kreivitär.

-- Ei haittaa, madame, -- vastasi porttivahti, -- suokaa minun

kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.

-- Kreivitär de Béarn, -- kuului vastaus.

-- Monseigneur on hotellissaan, -- sanoi silloin porttivahti.

-- Mitä sanoitte? -- kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.

-- Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, -- vastasi mies.

-- Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?

-- Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, -- vastasi porttivahti.

Vanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai

totta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi

kellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti

viittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.

-- Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? -- kysyi

lakeija.

-- Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta

sitä saavani.

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.

"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär

kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että

hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö --

kansleri... tämäpä merkillistä!"

Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen

eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus

viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.

Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta

samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.

Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta

ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei

seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja

laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.

Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.

Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.

Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.

Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti,

olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa... hän ei

uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää

tällä tavoin lepohetkiään...

Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli

yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa

huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän

siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat

tulla otetuiksi huomioon.

Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus,

sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.

Hra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.

-- Monseigneur, -- sanoi nyt käräjätäti, -- minä olen tohtinut tulla

teidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä

vakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.

Hra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:

"Puhukaa."

-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär, -- te tiedätte, että

koko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu

oikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.

Varakansleri siveli yhä vaan leukaansa.

-- Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne,

monseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en

sanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on

vastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän

Ylhäisyyttänne kuulemaan sanojani.

Hra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen

oikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus

muistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä,

joista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia

kohteliaisuuksia.

-- Madame, -- vastasi hän, -- te olette oikeassa sanoessanne,

että olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa

uskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki

ystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään

yksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön

tulee.

-- Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! -- huudahti vanha kreivitär.

-- Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, --

jatkoi varakansleri Maupeou.

-- Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä

asioissa.

-- Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?

-- Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.

-- No niin, mitä toivotte nyt?

-- Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.

-- Minä ne jo tunnen.

-- No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, -- kysyi vanha

kreivitär vavisten.

-- Teidän asiastanne?

-- Niin.

-- Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.

-- Mitenkä? Että minä sen voitan?

-- Ei, vaan että te sen menetätte.

-- Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?

-- Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.

-- Minkä? -- kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.

-- Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on

langetettu...

-- Niin?

-- Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.

-- Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.

-- _Dame_, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan

sellaista lukuun.

-- Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.

-- Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli

vertauskuvallisesti sokeaksi.

-- Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä

neuvoa?

-- _Dame_, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?

-- Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?

-- Te ette tunne ketään tuomareistanne? -- kysäisi le Vice.

-- En ketään, monseigneur.

-- Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista

parlamentin jäsenistä.

Kreivitär vavahti.

-- Mutta muistakaa, -- jatkoi varakansleri, -- ettei tämä muuta

todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen

vaikuttaa itseensä.

Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut

apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi kansleri, -- vaikka tuomari on rehellinen

mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta;

se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on

oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä

voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin

mahdollista.

-- Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee

minulle sanoa!

-- Mitä minuun tulee, -- jatkoi de Maupeou, -- tehän ymmärrätte, että

minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia

vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin

esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.

-- Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri

katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.

-- Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa

ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin

aivan kaikkivoipia.

-- Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.

-- Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen

suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!

-- Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani,

että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, -- vastasi de Maupeou

teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.

Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin

aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja

hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain

itselleen edullista.

-- Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle

sangen tehokas suositus, -- jatkoi de Maupeou.

-- Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle,

monseigneur.

-- _Dame_, minä en asialle puolestani mitään voi.

-- Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään

menevät, -- virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.

-- Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen,

meidän hyvään aikaan, -- vastasi de Maupeou hymyillen.

-- Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan

ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen

asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä

kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen.

Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva

teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt

salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut

oikeusjutussani.

-- Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita

aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä _la

Souris_, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen

palansa.[54]

-- Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la

Souris sangen hyvä tyttö!

-- Ettei heiltä voinut kieltää mitään.

-- Tai että he eivät voineet kieltää mitään.

-- Ah, hyvä kreivitär, -- virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka

hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja

luonnolliselta se tuntui, -- älkää johdattako minua rakkaudesta

nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.

-- Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä

kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.

-- Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan

jumalille, uhratkaa.

-- Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat

heitä rukoilemaan tyhjin käsin.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Mistäkö?

-- Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.

-- Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani

kuin ystävän.

-- Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.

-- Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te

olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani,

eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.

-- Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita,

kreivitär, -- vastasi varakansleri huoaten. -- Meidän täytyy siis

turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten

itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta... Mitäs minun piti

sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?

-- Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä

ystävätärtään... siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla

olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä

sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan

takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne

haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.

Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.

-- Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he

unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat

koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain

tuttu?

-- He ovat minut unohtaneet.

-- Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?

-- En.

-- Muuten, -- jatkoi de Maupeou, -- hän odottaakin nykyään liian

hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta

ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.

-- Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.

-- Hra d'Aiguillon?

-- Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn

piiloon toisten taistellessa... Hyi mokomaa!

-- Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset

juttelevat, -- sanoi kansleri. -- Mutta ajatellaanpas vielä toisia.

-- Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!

-- Ja miksikä ei...? Niin... Ei... Kyllä tosiaan...

-- Sanokaa, monseigneur, sanokaa.

-- Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?

-- Rouva Dubarryn? -- kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi

viuhkansa.

-- Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

-- Tosiaanko!

-- Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.

-- Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.

-- Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän

päinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.

-- Niinkö luulette? -- kysyi vanha kreivitär, ja hänen

vastenmielisyytensä horjahti heti.

-- Tunnetteko häntä?

-- En, Jumala paratkoon.

-- Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta,

arvellakseni!

-- Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä

nähnyt.

-- Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?

-- En.

-- Ettekä hänen kälyään Bischiä?

-- En.

-- Ette Jean-lankoaan?

-- En.

-- Ettekä hänen neekeriään Zamorea?

-- Mitä, hänen neekeriään?

-- Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.

-- Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on

kuin mopsi housuissa.

-- Juuri hän.

-- Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! -- huudahti kreivitär kovin

loukkaantuneena; -- millä ihmeen tavalla te luulette, että minä

olisin häneen tutustunut?

-- Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne,

kreivitär-parka.

-- Kuinka niin?

-- Koska halveksitte Zamorea.

-- Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?

-- Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.

-- Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni!

Mutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?

-- Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu

siitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön

sana... Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen

kuninkaalle mitä vaan tahtoo.

-- Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?

-- Hm, -- myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, -- Zamore on sangen

vaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä

esimerkiksi... dauphinen kanssa kuin hänen.

-- Jeesus! -- huudahti rouva de Béarn, -- jos minulle ei tuollaisia

puhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne...

-- Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan

koko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko

he ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia

Zamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille

tässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla,

mitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin

Zamorelle juuri virkavaltuutta.

-- Kuvernöörin virkaan?

-- Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.

-- Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille

kaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?

-- Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan

niin.

-- Mikä häpeä, hyvä Jumala! -- huudahti vanha kreivitär; -- mutta

onko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?

-- Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että

sairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia

etuja.

-- Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan

luokse.

-- Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät

suosiollisesti vastaan?

-- Mitä sitten?

-- Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen

neekerilleen... se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.

-- Niinkö luulette, monseigneur? -- kysyi kreivitär ymmällään.

-- Aivan varmaan; mutta...

-- Mutta?... -- toisti vanha rouva.

-- Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?

-- Entäpä te, monseigneur?

-- Niin minä?

-- Niin.

-- Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.

-- Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, -- virkkoi

käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. -- Teidän

Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on

koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään.

Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole

ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, -- minä,

Béarnein sukua, -- vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle

tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes

potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt

kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen...

Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa,

kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:

-- Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi

kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui

nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.

-- Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! --

huudahti kansleri. -- Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee

puolestanne.

Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes

selviytyä hämmästyksestään.

-- Pyydä kreiviä sisään.

Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa

tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja

käsivarsi kääreessä.

Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi

epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri

puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja

ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, -- sanoi varakreivi Jean:

-- Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin,

pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame... hänen

Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari

sanaa.

Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä

oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.

-- Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? -- sammalteli

hän.

-- Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen

Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista

aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.

-- Valituksen, te? -- kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.

-- Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että

minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä,

laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja

elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, _mordieu_,

siitä kuolee!

-- Selittäkää, monsieur, -- kehoitti kansleri, muka vallan

kauhistuksissaan.

-- Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea

hänen vastaanotto-ajallaan.

-- Kreivitär de Béarn, -- esitteli silloin kansleri vanhan rouvan

Jean Dubarrylle.

Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja

samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat

toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.

-- Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, --

sanoi kreivitär.

-- Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen

naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!

-- Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään

rahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti

on kiireellisempi.

-- Madame, -- vastasi varakreivi, -- minä käytän hyväkseni teidän

erinomaista kohteliaisuuttanne.

Ja hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.

-- Teillä pitäisi olla todistajat, -- sanoi de Maupeou hetkisen

vaiettuaan.

-- Oh, -- huudahti Jean Dubarry, -- tuossa tunnen heti

oikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään

totuuteen. Hyvä, todistuksia saatte...

-- Monseigneur, -- keskeytti kreivitär, -- löytyy jo eräs todistaja.

-- Kuka se on? -- kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.

-- Minä, -- vastasi kreivitär.

-- Kuinka, te? -- äännähti kansleri.

-- Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?

-- Tapahtui, madame.

-- Kievarin pihalla?

-- Niin.

-- Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa

teidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.

-- Todellako, madame? -- kysyi kansleri.

-- Oi, te olette kovin ystävällinen, -- virkkoi varakreivi.

-- Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, --

jatkoi kreivitär.

-- Varokaahan itseänne, -- sanoi varakreivi, -- varokaa kovin! Jos

tahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät

jonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.

-- Niin, -- vahvisti kansleri, -- se olisikin heille sitäkin

helpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka

päätös mielestäni on sangen arveluttava.

-- Monseigneur, monseigneur, -- huokaili vanhus ja pusersi otsaansa;

-- minä syöksyn kuilusta toiseen.

-- Turvautukaa hiukan tähän herraan, -- sanoi kansleri hänelle

puoliääneen, -- hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.

-- Ainoastaan yhdellä, -- huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti.

-- Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota

turvaksenne.

-- Ah, hyvä varakreivi, -- huudahti vanhus, -- tarjoatteko tuota apua

aivan tosissanne?

-- _Dame_, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän

apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?

-- Ettäkö vielä tahdon, monsieur... Oh, tämä on liika suuri onni!

-- No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän

teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani...

-- Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä

tohtisin!

-- Syy on tässä, madame, -- sanoi kansleri ja pisti kreivittären

käteen Zamoren virkavaltuuden.

-- Hra kansleri, -- huudahti varakreivitär, -- te olette minun

suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston

kukka.

-- Nöyrin palvelijanne, -- toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta

kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.

-- Kiitos kälyni puolesta, -- virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle;

-- kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?

-- Mainiosti, -- vastasi hra de Maupeou. -- Mutta kertokaahan myöskin

asianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne,

muori on aika ovela.

Samassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.

Herrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti

toisiaan.

Ulko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat.

Kreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja

vaunut alkoivat vieriä.

Kun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja

nyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös

hovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen

kanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti

matkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa

todellisuudessa oli.

Tämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään

Luciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan

ajoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni

yksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana

sen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai

oleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.

Kreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.

Sillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.

Kuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi

pistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia

kauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät

itseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin

ollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden

ja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä

vierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme

kohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt

olla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti

melkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.

Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun

varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de

Béarnia kälynsä luokse.

Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären

valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista

tilaisuutta.

Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja

ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia

pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.

Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin

kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua,

ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.

-- Sallikaa, madame, -- sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen

odotushuoneeseen, -- sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä

ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.

-- Oh, monsieur, -- vastasi kreivitär, -- minä en tosiaan tahtoisi,

että häntä häiritään minun tähteni.

Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä,

milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.

-- Oi miten sievä, pieni neekeripoika! -- huudahti kreivitär. -- Onko

hän teidän kälynne oma?

-- On, madame; hän on kälyni suosikkeja, -- vastasi varakreivi.

-- Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein

samassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti

kreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry

tavallisesti otti vastaan.

Sillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen

asumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.

-- Onko se hän? -- kysyi kreivitär.

-- Kyllä, luineen ja lihoilleen.

-- Hän ei aavista mitään?

-- Ei tuon taivaallista.

-- Entä _Le Vice_...?

-- Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.

-- Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.

-- Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä

Chon on?

-- Senhän tiedät, Versaillesissa.

-- On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.

-- Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.

-- No niin, astupa siis saliin, prinsessani.

Rouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.

Molemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti

kaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat

tapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen

mieliksi.

Rouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.

-- Olen jo kiittänyt lankoani, -- sanoi hän, -- siitä, että hän

hankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä

itseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.

-- Ja minä puolestani, -- vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, --

minä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin

kohteliaasti otatte minut vastaan.

-- Madame, -- virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, -- minun

velvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään

teidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin

hyödyksi.

Ja kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame

Dubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.

31.

Zamoren virkavaltuus.

-- Madame, -- sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, --

puhukaa nyt, minä kuuntelen.

-- Suo anteeksi, kälyni, -- keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen,

-- salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain

pyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri

lähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.

Vanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi

kreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka

korotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin

arvoon.

-- Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, -- sanoi

kreivitär vilkaisten kirjelmää, -- ja olisin sangen onnellinen, jos

saisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi...

-- Oh, se on hyvin helppoa, madame, -- huudahti käräjätäti niin

vilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.

-- Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.

-- Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole

teille aivan tuntematon...

-- Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!

-- No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni

koko omaisuutta.

-- Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?

-- Oi, niin juuri, madame.

-- Niin, tunnen hyvin sen asian, -- vastasi kreivitär Dubarry. --

Hänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun

kanssa.

-- Hänen Majesteettinsa! -- huudahti käräjätäti; -- onko hänen

Majesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?

-- On, madame.

-- Ja mihin suuntaan?

-- Oi, kreivitär-parka! -- huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja

pudisti päätänsä.

-- Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? -- kysyi

vanhus tuskallisessa jännityksessä.

-- Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.

-- Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!

-- Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän _on_

ylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo

pitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.

-- Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi

asiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu

ryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu... niin, madame, ne

on maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen

suoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia,

mutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse

parlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin

selvillä johtopäätöksillä...

-- Johtopäätöksillä? -- keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt

rouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen

tarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.

-- Niin, madame, johtopäätöksillä.

-- Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, -- virkkoi Jean

Dubarry.

-- Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? -- huudahti vanhus.

-- Kyllä, siitä olen varma, -- vastasi varakreivi ankaran vakavasti.

-- No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin

kreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren

velan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee

nyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi

kuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy

hänen omakätinen kirjoituksensa: "Kuolinvuoteellani, _olematta enää

mitään ihmisille velkaa_ ja Jumalan eteen valmiina astumaan..."

-- Niin, entä sitten? -- kysyi rouva Dubarry.

-- No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa,

niin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa.

Muuten hän olisi kirjoittanut: "Ollen velkaa kaksisataa tuhatta

livreä", eikä: "Olematta mitään velkaa."

-- Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, -- keskeytti Jean.

-- Mutta teillä ei ole muuta todistusta?

-- Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin

aikoinaan lisänimellä _moitteeton_.

-- Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.

-- Niin, sen tiedän hyvin, -- vastasi vanhus, -- ja sehän se

sotkeekin koko jutun!

Hänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva

arvosteli asioita omalta kannaltaan.

-- Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet

rahansa takaisin? -- kysyi Jean.

-- Kyllä, kreivi, -- vastasi rouva de Béarn innolla, -- siitä olen

aivan vakuutettu.

-- Mutta kuulehan, Jean, -- sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen

lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, -- tämä

johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti

toiseen valoon?

-- Hirmuisesti, niin, -- vahvisti Jean.

-- Hirmuisesti vastapuolelleni, -- jatkoi kreivitär. -- Gaston IV:n

testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään

velkaa..."

-- Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, -- vahvisti Jean.

-- Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille

velkansa.

-- Niin, hän oli maksanut, -- toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.

-- Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! -- huudahti

vanha kreivitär.

-- Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu

oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, --

sanoi varakreivi Jean. -- Minä puolestani olen niin vakuutettu

teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi

käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.

-- Oh, monsieur.

-- Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää

kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä

naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli

mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta

ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi.

Mutta kovaksi onneksi, -- jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten,

-- emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset

nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen

musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin

selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".

-- Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin

tuo kirjoitettiin, -- tohti rouva Dubarry virkkaa; -- ja täytyy

ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni

ylimuistoiseksi nautinnoksi.

-- Oli miten oli, -- sanoi Jean, -- olen vakuutettu, että jos hänen

Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän

on sen tässä meille esittänyt...

-- Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin,

monsieur? Siitä olen varma.

-- Ja minä myös.

-- Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?

-- Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla

minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein

armollisesti käy siellä vieraanani...

-- Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään

sattuman varaan.

-- Varakreiviseni, -- huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen,

-- tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla

ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.

-- Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de

Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä,

ehkä kahden tai kolmenkin viikon.

-- Se on totta.

-- Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.

-- Tiistaina, monsieur.

-- Ja nyt on perjantai-ilta.

-- Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, -- virkkoi rouva Dubarry aivan

toivottoman näköisenä.

-- Mitä nyt tehtäisiin? -- kysyi varakreivi ja näytti ankarasti

miettivän asiaa. -- Voi lempo, voi lempo! -- lisäsi hän sitten.

-- Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? -- virkkoi vanha kreivitär

arasti.

-- Oh, sitä ette saa.

-- Mutta teidän suojeluksellanne, madame?

-- Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa

kammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä

ainoaa seikkaa.

-- Parlamentin juttua? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.

-- Ahaa! -- huudahti käräjätäti.

-- Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin

vastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren

puuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.

-- En, madame, sitä minä en tiennyt, -- vastasi kreivitär de Béarn.

-- Oh, sehän on päätetty asia, -- virkkoi Jean.

-- Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?

-- Aivan piakkoin.

-- Niin, nähkääs... kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen

hänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni

Compiègneen tulojuhliin.

-- Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? -- kysyi

vanha kreivitär arasti.

-- Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny... Tunnetteko te

paroonitar d'Alognyn?

-- En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin

jo kaksikymmentä vuotta sitten.

-- No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas

aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on

nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on

luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa

on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta

ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa

paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän

onkin valmis toimeen, se paroonitar.

-- Sen nyt ymmärtää, -- vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti

hymyillen.

-- Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! -- huudahti Jean.

-- Mitä nyt? -- kysyi rouva Dubarry.

-- Voi, miten ikävää, -- lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; --

miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin

luona viikkoa aikaisemmin?

-- Kuinka niin?

-- Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa

paroonitar d'Alognyn kanssa.

-- Ystäväni, -- virkkoi rouva Dubarry, -- puhut arvoituksilla, en

ymmärrä sinua.

-- Et ymmärrä?

-- En.

-- Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.

-- Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä...

-- Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?

-- Eipä ei.

-- No niin, kreivitär de Béarn tässä... Mutta ehkä puhun liikaa?

-- Ei, lausu vaan ajatuksesi.

-- Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen,

mitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä

tapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.

Käräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.

-- Oi, niinkö, -- huokaisi hän.

-- Ah, jos te tietäisitte, -- jatkoi Jean, -- miten armollisesti

kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta

tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut

paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän

sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin

kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua

itseäni ylpeämpiä... Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen,

eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta

vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon..."

Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.

-- "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.

-- Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?

-- Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin

se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun

henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan

kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.

-- Ah, minä ymmärrän, -- huomautti vanha käräjätäti. -- Hänen

Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta

Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.

-- Aivan oikein.

-- Asia on totta niin, -- virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka

tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, -- asia on totta niin, että

d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.

-- Se on kuitenkin sangen arvokas suku, -- vastasi kreivitär, -- ja

sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.

-- Ah, mutta hyvä Jumala! -- huudahti Jean äkkiä nousten

kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.

-- No, mikä sinulla on? -- kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä

itseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille

ruumiin-vääntelyille.

-- Pistikö mikä kreiviä? -- kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.

-- Ei, -- vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin,

-- ei, se oli vaan eräs aatos.

-- Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, --

nauroi kreivitär Dubarry.

-- Se oli varmaan jokin hyvä aatos, -- sanoi rouva de Béarn.

-- Erinomainen.

-- Sano se siis.

-- Mutta sillä on yksi paha puoli.

-- Mikä?

-- Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.

-- Mutta sano kuitenkin.

-- En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.

-- Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.

-- Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle

huomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa...

-- Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.

-- Se on totta!

-- Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.

Käräjätäti päästi raskaan huokauksen.

-- Se on sangen ikävää, -- jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen

itsekseen, -- kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär,

jolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi

tarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär

olisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi

tullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria

kustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa

vuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina

tarjota kuolevaisille!

-- Oi, eipä ei, -- täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa,

aivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.

Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta

huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä

pyörällä nojatuolinsa pohjaan.

-- Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, --

sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. -- Eikö pitänyt jo

sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön

anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?

-- Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!

-- Ainoastaan kahdeksan päivää, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame

esitelty, -- virkkoi kreivitär de Béarn.

-- Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa;

silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on

saapunut perille.

-- Se on totta, aivan totta, -- sanoi Jean; -- mutta...

-- Mitä mutta?

-- Malttakaahan; vieläkin aatos.

-- Millainen, monsieur, millainen? -- hoki käräjätäti.

-- Arvelen, että jos... niin... ei... niin... kyllä, kyllä! Rouva de

Béarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.

-- Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, -- huomautti hän.

-- Luulen, että nyt olen keksinyt.

-- Sanohan siis.

-- Kuulkaahan nyt.

-- Kyllä kuulemme.

-- Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?

-- Totta; ainoastaan kreivitär...

-- Oh, olkaa huoletta minusta! -- huudahti käräjätäti.

-- Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on

kummitäti.

-- Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.

-- No niin, nyt sen olen keksinyt.

-- Ihanko varmaan, hra varakreivi? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Aivan varmasti, -- toisti Jean.

Kuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean

veti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.

-- Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin

muutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.

-- En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette

olisi itse sitä minulle kertonut.

-- Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti

tiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan

puheille.

-- Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua

vastaan.

-- Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären

kummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo

kummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte

esiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne

on hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen

armollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä

tarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä.

Silloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen

Majesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja

juttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.

Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär

de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.

-- Oi minua, tällaista raukkaa, -- alkoi hän väittää kiivaasti

vastaan, -- kuinka hänen Majesteettinsa...

-- Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette

näyttänyt alttiuttanne, -- sanoi Jean.

-- Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta... -- virkkoi

kreivitär de Béarn epäröiden.

-- Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, -- myönsi rouva Dubarry

hymyillen. -- Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen

vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?

-- Vehkeilyyn? -- toisti Jean. -- Ah, johan nyt, ja kuka sen saa

tietää, kysynpä teiltä?

-- Madame on oikeassa, -- vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä

tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. -- Minä tahtoisin tosiaan

tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman

syyn anoa hänen ystävyyttään.

-- Ah, se on kaunis ajatus, -- virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman

pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.

-- No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, -- sanoi Jean.

-- Vielä keino?

-- Niin.

-- Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?

-- Mutta, kunnon varakreiviseni, -- tokaisi rouva Dubarry, --

sinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole

mielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.

Vanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino

olisi.

-- Pila paikallaan, -- virkkoi Jean. -- Kuulehan, kälyni, olet

erittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?

-- Mitä kysytkin... Tokihan sen tiedät.

-- Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten

silmiä tuota kuninkaan puhetta, -- että hän on liian vähäistä

syntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit

keksiä jotain muuta.

-- Entä sitten? -- kysyi Jeanne.

-- No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle

palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.

Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei

voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä

verukkeen.

-- Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, -- sanoi hän; --

hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.

Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti

häntä iskien hänelle silmää.

-- Muistakaa se, -- sanoi Jean, -- että minä en suinkaan mitään

teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua

kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista.

Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne.

Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan

sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta

asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä

keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan

hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.

Ja Jean nousi paikaltaan.

-- Oi, monsieur, -- huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään

näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet

puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. -- Oi, monsieur, minä

olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.

-- Ymmärrättehän, -- jatkoi Jean teeskennellen taitavasti

välinpitämätöntä, -- että minusta on sama asia, esittääkö kälyni

rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.

-- Tietystikin, monsieur.

-- Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät

teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi,

joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei

voinut sitä kukistaa.

-- Oh, se on hyvin mahdollista, se, -- myönsi rouva Dubarry.

-- Kun taas tämä kreivitär, -- jatkoi Jean, -- hän, jota ei ole

tehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma

meille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden

tuottamat edut.

Käräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli

häntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut

hänelle siihen aikaa.

-- Se on ainakin totta, -- sanoi hän, -- että moinen menettely

ihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää

mitään henkilöltä, joka sen tekisi.

-- Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?

-- Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia;

nimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan

varakanslerille: "Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan

suopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?" Mutta huomatakseni kreivitär

näkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon,

ettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, -- lisäsi

varakreivi kumartaen.

-- Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, -- huudahti

vanhus.

-- Oh, syyttä, suotta, -- vastasi kohtelias varakreivi.

-- Mutta... -- jatkoi kreivitär de Béarn.

-- Niin, madame?

-- Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, -- kysyi käräjätäti.

-- Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä

tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa

ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.

-- Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen,

eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, -- sanoi

kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä

tässä asiassa oikein piili.

-- Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, -- huomautti

kuninkaan lemmitty.

-- Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en

voi kärsiä! -- huudahti Jean Dubarry.

-- Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, -- jatkoi vanha käräjätäti,

jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty

ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, -- jos tarjoaisinkin

palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani.

Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi

huomennakaan niin helposti voitetuksi.

-- Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! -- vastasi

varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.

-- Ei, kreivitär on oikeassa, -- virkkoi kuninkaan lemmikki, -- minä

olen aivan samaa mieltä kuin hän.

-- Mitä sanot? -- huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.

-- Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon

mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan

ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan.

Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden,

joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin

ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen

vahingosta?

-- Kunniakkaan, -- kiiruhti varakreivi sanomaan. -- Aivan niin, pikku

kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.

-- Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion,

joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, -- äänsi käräjätäti

vaivaloisesti huokaillen.

-- Kyllä, -- vastasi rouva Dubarry, -- ensinnäkin esimerkiksi

sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.

Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. -- Minulla on poika,

-- virkkoi vanha kreivitär.

-- Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen

puolustaja kuninkaalle.

-- Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?

-- Minä menen siitä vastuuseen, -- sanoi Jean; -- ja vähin, mitä hän

voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.

-- Onko teillä muitakin omaisia? -- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, yksi veljenpoika.

-- No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.

-- Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka

äsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, -- lisäsi

kuninkaan lemmikki nauraen.

-- Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän

teidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti?

-- kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen

ratkaisukohtaan.

-- Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin

nimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että

olisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.

-- Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti?

-- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, madame, todella vakavasti, -- vastasi vanha kreivitär aivan

kalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.

-- Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?

-- Suokaa minulle se kunnia, -- vastasi käräjätäti huokaisten.

-- Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, -- sanoi kreivitär

Dubarry nousten ylös. -- Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän

ystävyytenne.

-- Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen

tosiaan näkeväni suorastaan unta, -- vastasi vanhus alkaen jälleen

lyykistellä.

-- Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi Jean

tahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin

ihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. -- Niin,

ensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista,

matkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin

edelleen.

-- Niin, monsieur.

-- Luutnantin paikka nuorelle kreiville.

-- Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.

-- Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?

-- Kyllä, jotain.

-- Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.

-- Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? --

kysyi käräjöitsijätär.

-- Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat

teidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello

kymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin

valmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.

-- Suokaa minun saattaa teitä, -- virkkoi Jean tarjoten vanhalle

kreivittärelle kätensä.

-- Moista en toki voi sallia, monsieur, -- vastasi vanhus

kohteliaasti; -- jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.

Jean vaati ehdottomasti.

-- Ainakin portaille saakka, -- sanoi hän.

-- No, koska välttämättä tahdotte...

Ja kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.

-- Zamore! -- huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.

-- Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan

lankoni vaunut niiden eteen.

Zamore katosi kuin nuoli.

-- Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, -- hoki rouva de Béarn. Ja

kreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.

Portailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan

ja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti

alas portaita.

Zamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut

kädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli

lyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.

Varakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen

vaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon

saatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.

Juuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle

kantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.

-- Ahaa, valtiatar Chon, -- huudahti Zamore avaten paksut huulensa

suhdattoman laajalle; -- hyvää iltaa, valtiatar Chon!

Rouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli

tulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla

muka mestari Flageot'n tyttärenä.

Jean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti

huitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.

-- Onko se pikku typerys Gilbert täällä? -- kysyi Chon huomaamatta

vanhaa kreivitärtä.

-- Ei, madame, -- vastasi eräs lakeijoista, -- häntä ei ole näkynyt.

Nyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.

Ja kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi

rouva de Béarnia.

Chon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja

juoksi eteiseen.

Käräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja

ilmoitti kuskille osoitteensa.

32.

Kuningas on ikävissään.

Kuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän

oli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä

Luciennesiin.

Hän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen

pienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan

häntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli

äskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt

pari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä

verukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen

linna.

Niinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä

vaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän

kuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta,

joka koetti häntä purra.

Nuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin

hra de Choiseul ja rouva Dubarry.

Kuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.

Hänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon

arvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko

valtakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan

arvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.

Kuningas kyseli siis Zamorelta.

-- Onko kreivitär puutarhassa?

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

Tämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli

riistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.

-- Onko hän sitten karppilammikolla?

Sinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon

vesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat

karpit.

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

-- Missä hän sitten on?

-- Pariisissa, valtias.

-- Pariisissako!... Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne

Luciennesiin?

-- Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.

-- Minkä tähden?

-- Odottamaan täällä kuningasta.

-- Ahaa, -- sanoi Ludvig XV, -- sinun huoleksesi annetaan minun

vastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset,

hyvä kreivitär, kiitokset.

Ja kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.

-- Eipäs, -- virkkoi neekeripoika, -- kuningas ei saa Zamorea

seurakseen.

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, että Zamore menee matkaansa.

-- Minne sinä sitten menet?

-- Pariisiin.

-- No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä

sinä teet Pariisissa?

-- Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on

Luciennesissa.

-- Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?

-- Kyllä, valtias.

-- Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?

-- Hän sanoi, että sinä makaat.

"No", ajatteli kuningas, "hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai

minulle jokin uusi yllätys". Sitten lisäsi hän ääneen:

-- Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne... Mutta kuulepas, millä

tavalla sinä sinne menet?

-- Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.

-- Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?

-- En tiedä, -- vastasi neekeri, -- mutta se juoksee pian, pian,

pian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

-- No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

Ja kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.

Pitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin

lapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika

pihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.

Yksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta

näkemistä.

-- Kyllä on, -- vastasi palvelija, -- täällä on hra Boucher

maalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.

-- Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, -- virkkoi

kuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; -- ja missä sanoit hänen

olevan?

-- Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän

Majesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?

-- En, -- vastasi kuningas, -- en tahdo; minä menenkin mieluummin

katsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.

-- Veitsi, sire?

-- Niin, ja iso leipä.

Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella

ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.

Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä

menemään lammikolle päin.

Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt

sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.

Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli

ihana näköala.

Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja

kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva,

kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten

sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja

pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.

Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset

portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana

Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä

punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman

ylitse kuin upea kuparinen kupooli.

Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen

vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä

kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen

tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen

hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla

veden pintaa.

Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla

ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja

mustilla kehillä.

Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään,

varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua

eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli

riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei

olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita

sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin

mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja

lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli

kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi

leikellä siitä suuria palasia.

Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun

ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan

tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen

hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa

heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille

tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään

hänen tähtensä.

Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan

alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki,

kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.

Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria

hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes

ne tulivat iäksi niellyiksi.

Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli

riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta,

tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.

Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että

Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin

vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy

tyytyä siihen, mitä saa.

Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi

jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen

sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki

hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen

hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi

ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt

olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli

lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin

siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta

sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta

ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.

Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.

-- Oh, hra Boucher, -- sanoi kuningas, -- te haisette tärpätiltä!

Ja kuningas meni pois.

Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin

vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota

alas tikapuiltaan ällistyksestä.

Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään,

välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota

työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.

Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.

Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa

ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä

näki.

Tuli pimeä.

Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis

tulet.

Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,

-- Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, -- sanoi kuningas.

-- _Ma foi_, -- lisäsi hän, -- kreivitär saa vielä aikaa

neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.

Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt

tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan

sekunnin loppumista.

Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen

sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti

hänen Majesteettinsa.

Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan,

että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean

unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi,

näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti,

ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven

pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.

-- Ah, tekö, kreivitär, -- sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan

asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.

-- Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, -- vastasi

kreivitär.

-- Vai kauan muka...

-- Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!

-- Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä

olin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä

jo aioin lähteä matkaani.

-- Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa.

Kuningas katsoi kelloa.

-- Oh, kello on jo puoli yksitoista, -- sanoi hän; -- minä olen

nukkunut melkein kolme tuntia.

-- Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä

nukkua.

-- _Ma foi_, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? -- huudahti

kuningas huomatessaan Zamoren.

-- Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.

-- Ei vielä, ei vielä, -- sanoi kuningas nauraen. -- Vai niin,

tuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa

nimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.

-- Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen

luottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai

oikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.

-- Kuinka?

-- Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen

virkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin

virkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.

-- Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, -- kehoitti kuningas.

Zamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu,

olkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat

ja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri

kolmikulma-hattu kainalossa.

-- Osaako hän edes vannoa -- kysyi kuningas.

-- Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.

-- Tulkaa vihittäväksi virkaan, -- virkkoi kuningas tarkastellen

uteliaasti tuota mustaa nukkea.

-- Polvillenne, -- sanoi kreivitär.

-- Lausukaa vala, -- lisäsi Ludvig XV.

Poika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja

sanoi:

-- Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja

emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka

vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan,

purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.

Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle,

jolla Zamore sen lausui.

-- Tämän valan jälkeen, -- sanoi kuningas jälleen tilaisuuden

vaatimusten mukaan totisena, -- minä annan teille, herra kuvernööri,

rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia

niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai

vedessä.

-- Kiitoksia, valtias, -- sanoi Zamore ja nousi ylös.

-- Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät

rauhaan. Ala mennä!

Zamore poistui.

Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.

-- Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti

hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.

-- Kuules, pikku Chon, -- jatkoi kuningas, -- puhupas sinä nyt

minulle totta.

-- Ah, varokaa itseänne, sire, -- sanoi Chon, -- te käännytte väärän

henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa

elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei

osaa valehdella.

-- Onko asia niin, kreivitär?

-- Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on

turmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin

oikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.

-- Ah, -- virkkoi kuningas, -- minusta tuntuu kuin Chonilla olisi

jotain salattavaa minulta.

-- Eipäs.

-- Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän

on käynyt?

-- Sitä minä en luule, -- vastasi kreivitär.

-- Mitäs Chon siitä arvelee?

-- Me emme sitä luule, sire.

-- Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?

-- Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?

-- Hra de Sartines'n.

-- Kuinka paljon siitä annatte?

-- Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.

-- Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta.

Minä palvelen teitä... kuninkaallisesti.

-- Te myötte itsenne?

-- Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.

-- Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään

valheita.

-- Te solvaatte minua, Ranska!

-- Tarkoitin: ei verukkeita.

-- Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.

-- Minä olen valmis, -- vastasi kuningas ja helisti taskussaan

joitakuita kultarahoja.

-- Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi

iltapuolella.

-- Entä sitten? Sen jo tiedän.

-- Valois-kadun varrella.

-- En väitä vastaan.

-- Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.

-- Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni

Valois-kadun varrelle?

-- Hän meni taloonsa.

-- Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?

-- Hän meni odottamaan kummitätiään.

-- Kummitätiään! -- huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa

irvistystä. -- Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?

-- Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.

-- Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.

-- Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: "ihminen tahtoo

sitä, mitä ei saa".

-- Joten nyt me tahdomme kummitätiä?

-- Ja saamme sen, sire.

Kuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.

-- Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että

teidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja

Guémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.

-- Mitä ihmettä?

-- Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.

-- Minä liitossa?... Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se,

että kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.

-- Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de

Choiseulin ystäviä.

-- Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.

-- Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.

-- Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?

-- Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia.

Muuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei

enempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on

sukulainen Stuartein sukua oleville.

-- Kreivitär de Béarn, -- toisti kuningas hämmästyneenä. -- Minä

tunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin

seuduilla.

-- Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.

-- Ja hän antaa teille nyt kätensä?

-- Molemmat kätensä, sire.

-- Ja milloinka?

-- Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla

salaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei

pyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja

te määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur

Ranska?

Kuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.

-- Kyllä, kyllä, -- hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta

yhtäkkiä hän huudahti:

-- Huomenna kello yksitoista?

-- Niin, aamiaisen aikaan.

-- Se on mahdotonta, rakas ystäväni!

-- Miksikä mahdotonta?

-- Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.

-- Mikä nyt sitten? -- kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan

jäätävän. -- Te lähdette pois, sire?

-- Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n

luokseni erääseen sangen tärkeään työhön.

-- Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin

illallista.

-- Kyllä, ehkä syön... minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.

-- Anna tuoda pöytään, Chon, -- sanoi kreivitär kälylleen ja antoi

hänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.

Chon poistui.

Mutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei

sitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin

ansaan.

-- Mutta, ei, ei, -- sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes

illallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy

kirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.

-- Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.

-- Tehkää se, kultaseni.

-- Chon!