-- Kuinka niin, sire?

-- Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi

enää toivoa.

-- Minkä sitten?

-- Saman, jonka minullekin.

-- Minä en ymmärrä, sire.

-- Te olette tehnyt hänet orjaksenne.

De Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.

-- Ah, te olette hurmaava, sire! -- huudahti kreivitär. Sitten

kallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:

-- _Ranska_, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.

-- No niin, -- kysyi hän, -- mitä hyvää toivotte Zamorelle?

-- Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.

-- Hän on vasta kaksitoista-vuotias.

-- No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.

-- Ahaa!

-- _Ma foi_, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi

kauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa

niitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen

kiittämättömyyttä.

-- Onpa sekin keksintö, -- virkkoi kuningas; -- mitäs te tästä

ajattelette, hra de Sartines?

-- Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä

kannatan keksintöä, sire.

-- No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?

-- Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?

-- Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.

-- Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa

tulemaan sinne.

-- Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua

muissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on

matkoilla.

-- Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me

korotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren

sen kuvernööriksi.

-- Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.

-- Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.

-- Muut kuvernöörit alkavat valittaa.

-- Antaa heidän vaan valittaa!

-- Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.

-- Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore,

laskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.

-- Ja mistä? -- kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.

-- Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin

usein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja

ulkokullatut vihan vimmaan.

-- Totta puhuakseni, -- virkkoi Ludvig XV, -- tuo poika on hirveän

ruma!

Ja kuningas purskahti nauruun.

-- Nouse ylös, Zamore, -- sanoi kreivitär; -- sinä olet nyt

kuvernööri.

-- Mutta älkäähän, kreivitär...

-- Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja

varustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt

tulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on

teillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.

-- Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?

-- Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.

-- Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee

sen kauniin löydön.

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.

-- Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme

kuukautta turhaan erästä asiaa.

-- Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Oh, hän sen kyllä tietää.

-- Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan...

-- Kuuluuko se hänen virka-alaansa? -- kysyi jälleen kuningas.

-- Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, -- vastasi kreivitär.

-- Madame, -- huudahti de Sartines, -- te saatte minut tosiaan

huolestuneeksi!

-- Mitä te olette häneltä pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi

helpoituksesta.

-- Polttaaksenneko hänet roviolla? -- kysyi kuningas. -- Oi, nyt on

niin kuuma; tehkää se talvella.

-- Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.

-- Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?

-- Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.

-- Joka suhteessako?

-- Niin, melkein.

-- Kertokaa minulle asia, kreivitär, -- sanoi Ludvig XV ja venähti

mukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä

tiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että

hän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.

-- Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa

osaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.

-- Kokonaan, jos tarvitaan.

-- Kas siinä kuninkaallinen sana!

-- Minä kuuntelen.

-- No hyvä. Oli kerran...

-- Tämähän alkaa kuin satu.

-- Se onkin satu, sire.

-- Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.

-- Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen

aikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa

eikä apinaa.

-- Eikä kuningasta, -- virkkoi Ludvig XV.

-- Oh, sire!

-- Ja mitä tuo tyttö teki? -- kysyi kuningas.

-- Hän tepsutteli.

-- Kuinka? Tepsutteli?

-- Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset.

Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä

väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi

hänet ikäviin seikkailuihin.

-- Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? -- kysäisi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta... en tiedä oikein,

milloin Rooman perustamisen jälkeen... ei ole enää ollut sellaisia?

-- Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?

-- En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin

väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.

-- Totta kyllä, -- myönsi kuningas; -- jatkakaa.

-- Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi

Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä

seurattiin.

-- Ai hitto, -- sanoi kuningas, -- silloin hän pysähtyi.

-- Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa

kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja

herttuattaria...

-- Ja prinsessoja, eikö niin?

-- Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan.

Mutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu,

joka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.

-- Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti

aivan yllätettynä.

-- En tosiaankaan, sire.

-- No, en minäkään, -- sanoi Ludvig XV. -- Jatkakaa, hyvä kreivitär.

-- Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän

tuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun

yhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa,

seisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.

-- Se tuntematon oli siis kovin ruma? -- sutkautti kuningas.

-- Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai

kahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja

sointuva ääni.

-- Ja sankarittarenne pelkäsi? _Peste_, olipas hän vasta arka!

-- Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan

ei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi

hän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain

pahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:

"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!"

Tuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.

"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Saada teiltä erään lupauksen."

"Mitä minä sitten voin teille luvata?"

"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun..."

"Sitten, kun?" -- kysyi tyttö.

"Kun olette kuningatar", vastasi tuntematon.

-- Ja mitäs tyttö siihen tiesi? -- kysyi kuningas.

-- Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi

sellaista helposti luvata.

-- Entä ennustaja?

-- Katosi.

-- Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä?

Siinä hän tekee pahoin.

-- Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.

-- Ette voi? -- toisti kreivitär; -- kuulkaas, poliisipäällikkö,

tuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.

-- Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.

-- Ah, tuo ainainen sama vastaus.

-- Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit,

jotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.

-- Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat

silmät ja sointuva ääni.

-- _Peste_, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän

teitä tuota vintiötä etsimästä!

-- Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää

häneltä pientä tietoa.

-- Asia siis koskee teitä itseänne?

-- Minua toki.

-- No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen

ennustuksensa jo toteutunut.

-- Niinkö, teidän mielestänne?

-- Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille

enää mitään sanomista.

-- On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar

esitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire,

täytyy hiukkasen hallita päivälläkin.

-- Se asia ei riipu taikurista, -- virkkoi Ludvig XV työntäen

huuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän

käänteen.

-- Kenestä se sitten riippuu?

-- Teistä itsestänne.

-- Minusta?

-- Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.

-- Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän

Majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki

myyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.

-- No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä

kummastakaan.

-- Sitä minä en ole luvannut, sire.

-- No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.

-- Mitä?

-- Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä

asemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.

-- Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!

-- Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko

politiikkaa.

-- Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.

-- Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi

kätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia

ja nakkeli niillä palloa käsissään.

-- Alas Praslin, ylös Choiseul, -- hoki hän, -- ylös Praslin, alas

Choiseul.

-- No, mitäs nyt teette? -- kysyi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas

ministeriöitä.

Samassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.

-- Tietysti! -- huudahti kreivitär heti.

-- Mitä niin? -- kysyi kuningas.

-- Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän

Majesteettianne alamaisesti tervehtimään.

-- Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä,

viisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.

-- Kiitokseni, sire, -- virkkoi Chon ja astui sisään.

Sitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Se on tehty.

Kreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.

-- No niin, mitä tuo nyt on? -- kysyi Ludvig XV.

-- Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen

nähdessäni, ei muuta.

-- Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.

-- Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni

kanssa.

-- Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä

Sartines'lta, mistä sinä tulet.

-- Sire, -- alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, --

salliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.

-- Mitä varten?

-- Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.

-- Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, -- vastasi Ludvig XV

jo ennakolta haukotellen.

-- Ainoastaan pari sanaa, sire.

-- Mistä asiasta?

-- Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.

-- Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä

silmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.

-- Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa

vakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan

uusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se

on kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät:

ideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla

juhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.

-- Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.

-- Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, -- niin tyhmä hän ei ole.

-- Hän on käynyt ripillä.

-- Se on teeskentelyä.

-- Kapusiinimunkin kaavussa.

-- Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat,

pitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen,

punovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet

ilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.

-- Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet

Bastiljiin, ja se asia päättyy siihen.

-- Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.

-- Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko

Ranskan poliisipäällikkö?

-- Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen

maasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.

-- Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.

-- Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin

veitsellä. Ludvig XV kalpeni.

-- Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire... -- jatkoi de

Sartines.

-- Niin, he?

-- He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.

-- Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?

Poliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.

-- Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä,

ehkäpä kolmekymmentä vuotta...

-- No niin, rakas ystäväni, -- vastasi Ludvig XV, -- viidentoista

vuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä

asiasta minun seuraajalleni.

Ja kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti

jo odottavan tätä hetkeä. -- Oi, Jumalani, -- sanoi hän raskaasti

huokaisten, -- mitä kerroitkaan, Chon?

-- Niin, mitäpä hän kertoi? -- kysyi kuningas; -- te näytätte

kumpikin aivan surullisilta.

-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär, -- meillä on siihen hyvä syymme.

-- No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?

-- Lanko-raukka!

-- Jean-parka!

-- Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?

-- On vielä toivoa, ettei tarvitse.

-- Leikata mikä? -- kysyi Ludvig XV.

-- Toinen käsi, sire.

-- Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?

-- Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.

-- Pahoin haavoittunut käteen?

-- Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.

-- Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!...

-- Ei, sire, keskellä maantietä.

-- Mutta miten se on tapahtunut?

-- Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!

-- Oh, kreivi-rukka! -- huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin

säälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä

säälivänsä. -- Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan

vakavalta asialta, vai mitä, Sartines?

Poliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin

kuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän

lähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:

-- Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?

-- Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, -- vastasi Chon

kyyneleitä vuodattaen.

-- Aiottu murhata!... Ja millä tavoin?

-- Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.

-- Kavalasti karaten!... Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan

asia, joka kuuluu teidän alaanne.

-- Kertokaa tapahtuma minulle, -- sanoi de Sartines. -- Mutta

pyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta

oikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia

kadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.

-- Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, -- huudahti Chon, --

minä näin sen itse, näin omin silmin.

-- No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? -- kysyi kuningas.

-- Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti

hänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.

-- Oliko tuo mies yksinään? -- kysyi de Sartines.

-- Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.

-- Varakreivi-rukka! -- säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa

kreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen

mukaan itsekin surra. -- Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!

Kuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan

leikki kysymyksessä.

-- Ja haavoittunut, -- lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.

-- Mutta mistä siellä riita syntyi? -- kysyi poliisipäällikkö, joka

koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä

kaikenlaisilla luikerteluilla.

-- Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei

tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut

kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.

-- Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? --

sanoi kuningas.

-- Niin nähtävästi, sire, -- vastasi poliisipäällikkö, -- ja minä

otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja

sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.

-- Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen

santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli

jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli

Taverney.

-- Madame, -- sanoi Sartines, -- hän makaa ensi yön Bastiljissa.

-- Oh, eipä suinkaan, -- vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka

ollut ylen diplomaattisesti vaiti; -- ei, eipä suinkaan!

-- Mitä kummaa, eikö suinkaan? -- kysyi kuningas. -- Ja miksikä ei

tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en

voi kärsiä sotilasherroja.

-- Ja minä, sire, -- toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin

äskenkin, -- minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn

kimppuun, tehdä suorastaan mitään.

-- Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! -- virkkoi Ludvig XV. --

Sanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.

-- Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.

-- Ja kuka se puolustaja on?

-- Se, jonka tahdosta hän niin teki.

-- Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian

tuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.

-- Madame... -- änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan

ja koettaen sitä välttää.

-- Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä

autakaan sanoa: "Oh!" Tekö siinä asiassa määräätte?

Kuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja

koetti varustautua sitä torjumaan.

-- Ahaa, -- sanoi hän, -- sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja

etsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.

-- Ah, siinä nyt näette, -- sanoi kreivitär, -- että nyt te jätätte

minut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys,

ole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun

aavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.

-- Kas niin, nyt se alkaa taas, -- vastasi Ludvig XV ja avasi

suihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut

laulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.

-- Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? -- kysyi kreivitär nipistäen

korvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.

-- En, kunniasanallani, -- vastasi Ludvig XV.

-- Ette arvaakaan sitä?

-- En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?

-- Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma,

ettei se ole teille mitään uutta.

-- No, no, kreivitär, -- varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä

jälleen arvokkaaksi, -- tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja

perättömiksi?

-- Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos

luulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni...

-- Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! -- sanoi kuningas ääntään

koroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa

kuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia

peljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.

-- Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun

veriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei

välitä salata vihaansa minua vastaan.

-- Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.

-- Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.

-- Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra

de Sartines?

-- Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette...

-- Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa

vielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! --

huudahti kreivitär kiivaasti.

-- Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, -- virkkoi Ludvig XV. --

Teitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne

puolustetaan, joten...

-- Joten?

-- Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa

tekonsa.

-- Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti

kättä, joka sitä käytti.

-- Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin

tuota hra de Taverneytä?

-- Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein.

Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun

kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut

hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että

minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää

niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain,

niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta

elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat

heidät murhata.

-- Oh, kreivitär, kreivitär! -- sanoi Ludvig XV apeilla mielin;

-- minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena,

tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!

-- Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten

varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?

Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän

voinut olla hymyilemättä sanalle _murhataan_! Kreivitär nousi ylös

vimmoissaan.

-- Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? -- sanoi hän.

-- No, no, älkäähän kiivastuko.

-- Mutta minä tahdon kiivastua!

-- Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne,

mutta suuttumus rumentaa teitä.

-- Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun

kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille

juonille?

-- Kas niin, kreivitär...

-- Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.

-- Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.

-- Silloin minä väistyn syrjään.

-- Te?

-- Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin

että kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on

teille korvaus.

-- No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille

pienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka

tapauksessa ritarillinen mies, -- lisäsi kuningas, sillä tavoin, että

hra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.

-- Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire.

Ritarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!

-- Oh, -- väitti kuningas, -- sitä me emme vielä tiedä.

-- Ja muuten, -- uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, -- tuollainen

kiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen

pikku seikka.

-- Ahaa, -- vastasi kreivitär; -- vai tekin hra, de Sartines!

Poliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä _tu quoque_, tämä _sinäkin_

merkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja

synkkä hiljaisuus.

-- Nyt näet, Chon, -- sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, --

nyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.

Chon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.

-- Kuningas suokoon anteeksi, -- virkkoi hän, -- jos sisarellinen

tuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.

-- Oi muka kilttiä olentoa, -- mutisi kuningas. -- Kuulkaahan nyt,

kreivitär, älkää enää vihoitelko.

-- En, sire, vihaa en tunne... Mutta minä matkustan täältä nyt

Luciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.

-- Boulogne-sur-mer? -- kysyi kuningas.

-- Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee

ministeriä.

-- Madame! -- huudahti Ludvig XV loukkaantuen.

-- Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän

Majesteetillenne tulevaa kunnioitusta.

Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen

tämä tekisi kuninkaaseen.

Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on

täällä kauhean ikävää."

Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli

vaarallista enää jatkaa kinastusta.

Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni

kuninkaan eteen:

-- Sire, -- sanoi hän, -- rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut

kälyni liian pitkälle... Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin

korjata... Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain

alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni.

Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on

rikollinen.

-- Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava

myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä

saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä

rangaistava.

Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen

saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli

haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.

Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun

eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.

Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut

mennä ovelle.

-- Ja mitä muuta minäkään pyydän? -- virkkoi hän suloisen

alistuvaisena. -- Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun

epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.

-- Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, -- huudahti

kuningas; -- jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte

nähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.

-- Mikä, sire?

-- Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.

-- Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän

halveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei

astuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata;

hän ei suurempaa iloa toivoisi.

Kuningas purskahti nauruun.

-- Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, -- jatkoi kreivitär tullen

taas rohkeammaksi; -- ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!

-- Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.

-- Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.

-- Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä

hänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin

valtion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää

asian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme

toimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai

miten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de

Choiseulia.

-- Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani,

apinani! -- huusi kreivitär.

Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta

järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin

etuhuoneeseen, -- sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin

luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, -- vastasi

käheä ja sorahtava ääni:

-- Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan,

tässä minä olen.

Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja

loistavassa puvussa.

-- Herttua de Tresmes! -- huudahti kreivitär kärsimättömästi. --

Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.

-- Te vaaditte apinaanne, -- vastasi herttua kumartaen kuninkaalle,

kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; -- ja kun minä en tuolla

hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.

Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei

kreivitärkään voinut olla nauramatta.

-- Saanko jäädä? -- kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi

ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.

-- Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi

rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.

-- Jääkää vaan, herttua, jääkää, -- myönsi kuningas ihastuksissaan,

että sai ympärilleen jotain huvia.

Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.

-- Ahaa, -- virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, -- joko hra de

Choiseul tuli?

-- Ei, sire, -- vastasi kamarijunkkari, -- vaan Monseigneur dauphin

tahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.

Kreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin

tahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki

mahdollisuudet, rypisti kulmiaan.

-- Jaha, missä dauphin on? -- kysyi kuningas kärsimättömästi.

-- Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa

siellä teidän Majesteettinne saapumista.

-- Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa,

-- murisi kuningas.

Mutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma

vastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta

de Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.

-- Minä tulen, minä tulen, -- sanoi hän. -- Hyvästi, kreivitär.

Näette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne

ja tänne.

-- Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? --

huudahti kreivitär.

-- Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen

orja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla

kuningas, varsinkin Ranskan kuningas!

-- Mutta, älkää nyt menkö, sire.

-- Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin,

etten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.

-- Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?

-- Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini

puheilleni.

Ja tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas

kiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin

huoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja

oveluudella saadun voiton hedelmät.

-- Oh, taas hän pääsi käsistämme! -- huudahti kreivitär ja löi

käsiään harmissaan vastatusten.

Mutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen

takanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen

sivuilleen:

-- Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät

vastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka

tuolle Jean-raukalle on tullut.

Hovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut

aavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.

Monet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.

He ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein

iloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat

kreivittären huoneeseen.

25.

Kellosali.

Eräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali

käveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea

hipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki

käsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai

seitsentoista-vuotiaan näköinen.

Hänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki,

jonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa,

ja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen

ritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla

kirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.

Kukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon

nuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että

hymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten

luonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli

tämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että

liioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista

kasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan

Annasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä,

niin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme,

voinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen

jollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina;

niitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen

kauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi

hänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet

kehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi

muuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.

Ludvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli

sittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja

kyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli

vieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä

peritty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se

muodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä

tähän aikaan oli aivan laiha.

Muuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen

vartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa

ja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan

ja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman,

siis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu

toisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.

Dauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin

Kellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten

jättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat

karkoitettiin maasta.

Ja käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin

asiaa.

Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota

asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu,

yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi

ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot

kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien

aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden

tai jonkin muun järjestämät.

Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana

salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä

nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet,

vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki

seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee

tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy

lakkaamatta kuolemaa kohti.

Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli

aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen

oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin

pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä

kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.

Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen

katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin

nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä

vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka

ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä

kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.

Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista.

Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin

sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon

hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän

odotti täällä.

Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.

Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta

ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät

rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa

koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja

naputus.

Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei

viisarien eikä rattaiden kiertoa.

Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan

hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin

yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?

Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen

aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten

hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän

unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan

mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan

kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen

seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka

on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin

kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot

Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.

Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia,

jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään

tutkiakseen sitä lähemmin.

Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.

Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja

irroitti heilurin paikaltaan.

Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa

kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.

Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää

kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä.

Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa

tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme

kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti,

että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli

vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.

Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta

tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt

erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta

sitten ne pysähtyivät jälleen.

Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.

Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita

osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle

pöydälle.

Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista

konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin

nurkkiinsa saakka.

Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs

puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti

erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.

Silloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.

Muuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen

päänsä kellon sisään.

Niin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa,

kun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:

-- Kuningas!

Mutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen,

jonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri

virvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.

Kuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi

dauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat,

sillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta

sisään.

Kuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.

-- Mitä lempoa sinä siinä teet? -- kysyi hän.

Ludvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen

varovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista

esinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.

-- Kuten teidän Majesteettinne näkee, -- vastasi nuorukainen, --

huvittelin hiukan tuloanne odottaessani. -- Ja hän lensi punaiseksi

häpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.

-- Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!

-- Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä

haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä

tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.

-- Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä

en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko

maailman kullat.

-- Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja

korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni,

jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta

täyttäessäni.

-- No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä

tahdoit puhutella minua?

-- Minä, sire? -- sammalsi nuorukainen ja punastui.

-- Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.

-- Totta kyllä, sire, -- vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.

-- No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole

minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.

Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.

Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se

todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle,

koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.

-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi kuningas kiireesti. -- Jos on niin,

odota, minä lähetän sinulle.

Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.

-- En, sire, -- vastasi nuori Ludvig. -- Minulla on vielä tuhat écun

rahaa kuukausi-saatavaani.

-- Miten säästeliäs! -- huudahti kuningas. -- Miten hyvin hra de

Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on

antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.

Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- onko la dauphine vielä miten kaukana?

-- Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

-- Minäkö? -- toisti dauphin hämillään.

-- Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen

matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt

hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.

-- Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin

hitaasti?

-- Ei suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin

nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset

juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin

viisi peninkulmaa päivässä.

-- Sire, se on sangen vähän, -- huomautti dauphin arasti. Kuningas

Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin

kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.

-- Oho, -- sanoi hän kujeilevasti hymyillen, -- vai on sinulla jo

sellainen kiire?

Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.

-- Minä vakuutan, sire, -- sammalsi hän, -- ettei se johdu laisinkaan

siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.

-- Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi.

Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, -- sanotaan, että

prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön.

No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.

-- Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, -- jatkoi

dauphin.

-- Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen

kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.

-- Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen

jotain, sire, -- tohti dauphin arasti virkkaa.

-- Mitä luulet? No niin, sano pois.

-- Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.

-- Kuinka! Mikä palvelus?

-- Palvelus matkalla.

-- Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan

kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut,

kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon

muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset

peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin.

Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla

tapahtuisi huonosti?

-- Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä

huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä

eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja

ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti,

vaan että se on huonosti järjestetty.

Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi

silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen

kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon

ajatuksia.

-- Kolmekymmentä tuhatta hevosta, -- toisti kuningas, --

kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi

rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten... Kysynpä

sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun

dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?

-- Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja

järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko

teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä

hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu

yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?

Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään

alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin

tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä

dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut

sietää, olivat tavallaan yhtä maata.

-- Sekin kysymys! -- huudahti kuningas. -- Luonnollisesti on tuo

kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle

sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä

tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun

kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, -- lisäsi hän

äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.

Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä

huomatessaan tämän käänteen.

-- No niin, -- sanoi kuningas, -- sinulla ei näy enää olevan

mitään sanomista... Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?... Sinun

dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä

olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin.

Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane

kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.

-- Kuulepas, -- nauroi Ludvig XV, -- minun tekee mieleni nimittää

sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.

Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti

jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.

Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.

"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?"

ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä

taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."

Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli

tavallisesti niin kärsivällinen.

-- Myrsky yltyy! -- mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; -- on tosiaan

aika pujahtaa pakoon.

Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de

Choiseul syvään kumartaen.

26.

Kuningas Pétaudin hovi.

Ludvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän

uuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.

"Ai hemmetti", ajatteli hän, "tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän

saa maksaa toistenkin puolesta."

-- Ah, siinähän te olette! -- huudahti kuningas. -- Minä lähetin

hakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?

-- Kyllä, sire, -- vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri

pukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.

-- Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista

asioista, -- alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen

säikyttää ministeriä.

Mutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin

luettavia koko kuningaskunnassa.

-- Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne

sallii ne esittää, -- sanoi ministeri kumartaen.

Ja samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain

kellokaapin kätkössä.

Kuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.

"Kas niin", ajatteli hän, "siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen

kolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois."

-- Te tiedätte luultavastikin, -- kiiruhti kuningas lausumaan

antaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, -- että varakreivi

Jean-raukka on ollut tulla murhatuksi.

-- Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin

puhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.

-- Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?

-- Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.

-- Te tunnette siis asian, monsieur? -- kysyi kuningas merkitsevän

näköisenä.

-- Täydellisesti.

-- Ah, -- äännähti kuningas, -- niin väitettiin minulle jo varmalta

taholta.

Ministeri seisoi tyynenä paikallaan.

Dauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin

seistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien

sanaakaan keskustelusta.

-- Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, -- virkkoi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? -- kysyi de

Choiseul.

-- Oh, mitä siihen tulee, niin...

-- _Me kuuntelemme_, sire!

-- Me kuuntelemme? -- toisti kuningas kummastuen.

-- Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.

-- Hänen Korkeutensa dauphin? -- toisti kuningas ja katseli

vuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja

odottavalta näyttävää Ludvig Augustia. -- Ja mitä dauphinilla on

tässä kahakassa tekemistä?

-- Se koskee hänen Korkeuttaan, -- jatkoi de Choiseul ja kumarsi

nuoreen prinssiin päin, -- kun nimittäin _madame la dauphine_ on

siinä osallisena.

-- Madame la dauphine osallisena? -- huudahti kuningas ja nyt häntä

aivan pöyristi.

-- Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän

Majesteettinne ole saanut varmoja tietoja.

-- Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, -- sanoi kuningas, -- sepä

mahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de

Choiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään,

vaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.

-- Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, -- vastasi de Choiseul

yhä tyynenä, -- vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.

-- Ahaa, -- huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; -- joku

upseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?

-- En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai

tuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri,

jonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin,

Fontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de

Taverney-Maison-Rouge.

Dauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä,

saadakseen sen paremmin muistoonsa.

-- Taverney-Maison-Rouge? -- toisti Ludvig XV. -- Tosiaan tunnen sen.

Mutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän?

Ehkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä... Mieletöntä kateutta,

tyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?

-- Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? -- kysyi de

Choiseul.

Ludvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta

erilleen päästäkseen kuin kiivastua.

-- Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan

suunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani

vastaan.

-- Oi, sire, -- sanoi de Choiseul, -- ansaitseeko tuo nuori mies

moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea,

teidän Majesteettinne tulevaa miniää?

Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.

-- Minä puolestani, -- sanoi hän, -- tunnustan olevani kiitollinen

tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi

prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.

-- Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! -- änkytti kuningas, --

minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?

-- Sen johdosta, -- vastasi de Choiseul, -- että varakreivi Jean

Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame

la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri

odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.

Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä.

Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen

mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.

-- Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät

tiedot, herttua, -- mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.

-- En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla

on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin,

varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla

hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen.

Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin

vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen

kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan

monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti...

-- Oh, oh, -- murisi kuningas.

-- Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti,

toistan...

-- Ja minä takaan, että se on totta, -- lausui dauphin.

-- Tiedättekö tekin tämän? -- kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.

-- Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.

-- Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? -- kysyi hän; -- hänen

majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin

minun.

-- Sire, -- jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että

de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin

kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; -- sire, minä tiesin

asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra

de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen

palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini

kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan

hänen sopimatonta käytöstään.

Kuningas pudisti päätään.

-- Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, -- sanoi hän.

-- Minä sen tiedän, sire, -- vastasi dauphin, -- siitä ei

epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.

-- Ensimäiseksikö? -- kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa

tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.

Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen

avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.

-- Asia on kuitenkin niin, sire, -- sanoi de Choiseul, -- että noista

kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.

-- Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? -- kysyi kuningas.

-- Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.

-- Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, --

sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.

-- Se on mutkallinen asia, -- vastasi Ludvig XV; -- hyökkääjä se,

joka oli väärässä, joka oli väärässä... Mutta jos tuo upseeri

kuitenkin on ollut hävytön?

-- Hävytönkö! -- huudahti de Choiseul, -- hävytönkö miehelle,

joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se

mahdollista, sire?

Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.

Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.

-- Kiivas, aioin minä sanoa, -- oikaisi hän.

-- Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, -- jatkoi de Choiseul

käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, -- teidän

Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla

väärässä.

-- Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur?

-- kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de

Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän

kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.

-- Eräästä kirjeestä, -- vastasi dauphin.

-- Kirjeestä, keneltä?

-- Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen

merkillistä, että häntä loukataan.

-- Kas niin, -- huudahti kuningas, -- taas salaisia kirjeitä ja

juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua

niinkuin madame de Pompadourin aikana.

-- Ei suinkaan, sire, -- vastasi de Choiseul; -- tämä on hyvin

yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan

sopiva rangaistus ja siinä kaikki.

Kuullessaan sanan _rangaistus_ näki Ludvig XV sielussaan kreivittären

nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun

kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä

saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja

itkusta punottavin silmin.

-- Rangaistuksen, -- huusi hän, -- ennenkuin olen kuullustellut

molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on

oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle

kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!

-- Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea,

ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi

uskaltanut loukata...

-- Aivan niin, -- lisäsi dauphin, -- ja olisihan skandaali, sire,

ellei...

-- Muille varoitukseksi! Skandaali! -- matki kuningas, -- Oh,

_pardieu_, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä

tapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei,

kiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!

-- Se on välttämätöntä, sire, -- sanoi de Choiseul.

-- Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, -- virkkoi dauphin.

-- Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua

miekaniskussa, jonka hän sai?

-- Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.

-- Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?

-- Olisin pyytänyt hänen päätänsä.

-- Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka

hän tappoi Henrik II:n[49]; -- väitti Ludvig XV.

-- Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra

Jean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.

-- Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? -- kysyi Ludvig XV

kääntyen dauphinin puoleen.

-- En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän

Majesteettinne tietää, -- vastasi dauphin lempeästi. -- Minä

tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.

Kuningas hätkähti.

-- Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara

ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta,

että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku

matemaatikko...

-- Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?

-- Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!

-- Sire, -- vastasi dauphin, -- minä en kanna hra Dubarrylle

minkäänlaista persoonallista kaunaa.

-- Kenelle te sitä sitten kannatte?

-- Madame la dauphinen loukkaajalle.

-- Sepä mainio puolison esikuva! -- huudahti kuningas pilkallisesti.

-- Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä

tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella

liioittelulla tahdotaan johtaa.

-- Sire, -- sanoi de Choiseul -- älkää luulko, että tässä niinkään

liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta

julkeudesta.

-- Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin

minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo

minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen

tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan,

minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä

en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin

minä, _pardieu!_ Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut

huutamasta, niin se on vaiti. -- Kas niin, nyt minulle kumarretaan

tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa

todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista

vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää

rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina

rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas?

Olenko minä hallitsija vai enkö ole?

Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.

De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.

-- Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain,

_mordieu!_ Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen,

milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?

-- En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, -- virkkoi dauphin hymyillen.

-- Ja minä, sire, en häntä pelkää, -- lausui de Choiseul

itsetietoisesti.

-- Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! -- huusi kuningas muka

raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. -- Te tahdotte,

että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun

pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä

tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire

kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette

minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä

niinkuin taidan.

-- Sire, -- virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina,

mutta myöskin sitkeänä kuten aina, -- pyydän teidän Majesteetiltanne

anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame

la dauphinen loukkaamisesta.

-- Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne

huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.

-- Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään:

Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.

-- Olkoon niin, -- vastasi Choiseul, -- pannaan se sitte hölmöyden

laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään

anteeksi.

-- Johan sanoin teille, -- huudahti Ludvig XV, -- että koko tämä

juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei

taas tahdo, se on hänen asiansa.

-- Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se

on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, --

muistutti de Choiseul.

-- Sen parempi! -- huusi kuningas. -- Melutkoot niin, että

korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän

typeryyksiänne.

-- Niin ollen, -- vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti,

-- teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra

Dubarry on oikeassa?

-- Minäkö! -- huusi Ludvig XV, -- minä väittäisin, että joku

on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki... Minut aiotaan

nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua...

ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden... Jätän

teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen

väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa

enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen

sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule

sinne perästäni.

Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan

hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.

-- Sire, -- lausui hän, -- hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame

Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.

-- Jäähyväisensä! -- huudahti Ludvig XV ymmällään, -- -- minne hän

sitten lähtee?

-- Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan

muuttaa täältä pois.

-- Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar

ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen

maailmassa!

Ja kuningas poistui juoksujalkaa.

-- Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, -- sanoi herttua

dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?

-- Ai, nyt se lyö! -- huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella

iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen

jälleen käymään.

Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista,

jonne dauphin jäi yksin.

27.

Ranskan Madame Louise.

Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka

Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna

1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun

nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän

gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli

astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.

Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi

kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin

vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.

Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan

kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru

sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran

hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei

enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai

omanvoiton pyynnön tähden.

Vieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys

kansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, --

isäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu

kutsua tyranneiksi, -- Madamea rakastettiin. Se johtui siitä,

ettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka

ei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin,

että hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä

töillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.

Ludvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että

hän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja

olipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta

pilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli

muita kolmea tytärtään, -- Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, --

Rievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea

_Madameksi_.

Niistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa

hautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska

kuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä

pienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen

aikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame

Louise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen,

jopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa

ja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa

oikea helmi.

Emme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään

rakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan

itseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään

suuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.

Kun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään

keskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu

upotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.

Madame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi

kaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat,

joskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään

ympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan

kuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan

kuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.

Musta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä

oli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet

entisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella

oli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja

kaappiensa avaimet.

Kuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja

varsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä

odotettiin.

Mutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat

sen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä.

He kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se

oli heidän velvollisuutensa.

Prinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä

ja suuteli sitä.

-- Sanotaan, että te lähdette täältä? -- kysyi Ludvig XV. --

Menettekö te nyt Picardiaan?

-- En, sire, -- vastasi prinsessa.

-- Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle

Noirmoutiersiin, -- sanoi kuningas kovemmalla äänellä.

-- En, sire, -- vastasi Madame Louise, -- minä vetäydyn nyt

Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä,

kuten tiedätte.

Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin

tosiaan liikutettu.

-- Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? -- sanoi hän.

-- On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.

-- Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja

teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö

minua enää, sitä rukoilen.

-- Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa

sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että

rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette

voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu

tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden

tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja

jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.

Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli

hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita

näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä

kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.

Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli

itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen

paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:

-- Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua

kohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun

päätöksenikin aikakautemme tavoista.

-- Teillä on siis suruja? -- huudahti kuningas herkkyyden puuskassa.

-- Sinulla on suruja, lapsi-parkani!

-- Suuria, määräämättömiä suruja, sire! -- vastasi Madame Louise.

-- Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?

-- Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.

-- Ei edes kuninkaan?

-- Ei, sire, ei edes kuninkaan.

-- Eikä isän?

-- Ei isänkään, sire.

-- Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa

uskonnosta...

-- Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni

siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen

sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.

-- Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään

voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin,

jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?

-- Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja

on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin

halvoille.

-- Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä

tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.

-- Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!

-- Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon

harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla.

Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee

rukoilla niin paljon?

-- Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi

rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet,

jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät

meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja

puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin

itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä

viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.

Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame

Louisea.

-- Koskaan ette ole puhunut minulle noin, -- sanoi hän, -- Te olette

sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät

turmioon.

-- Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta

ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on

koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän

tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te

minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne

horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä

jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää

kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille

koskaan puhuttu totta, sire?

Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että

hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan

tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:

-- Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt

laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen

varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia

kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja

ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä

kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire,

sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla

ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen

kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua,

ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat

ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä

ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä

ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista,

hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat

valittamasta ja alkavat napista ääneensä. -- Parlamentit toisaalta

vaativat itselleen muistutusoikeutta, -- haastoi hän edelleen, --

nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat

hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai

me pelastamme itse itsemme..." Sotilaat kaivavat hyödyttömillä

miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit

ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, -- ja mistä johtuu seuraava

muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja,

joita ne eivät ole ennen nähneet? -- kirjailijat tietävät nykyään

kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen

kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun

isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt

pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä

pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei

kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne

päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla

keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi.

Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta

nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois,

etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt

jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. -- Ja

lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin

tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne,

ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka

ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän

neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä

tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa

kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa

kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin

Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin

nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut,

jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä!

Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä

olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan

omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden

ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi

hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä

kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden

ilmanrannalla.

-- Tyttäreni, lapseni, -- vastasi kuningas, -- pelkonne näyttää

tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.

-- Sire, sire, -- vastasi Madame Louise, -- muistakaa tuota

muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin

ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä,

loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen

ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin.

Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!

Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä

vaipui rintaa vasten.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän, -- te puhutte minulle ankaria sanoja;

ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?

-- Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen

ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me

kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö

taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen

kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin

nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret

marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat

varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme

ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin,

kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät

alakuloisiksi. Ah, -- jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti,

-- ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat,

rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä

minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen

teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten

pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä

rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta,

veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän

puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota

mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.

-- Tyttäreni, -- sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, -- minä

pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te

olette murtanut sydämeni.

Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig

XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:

-- Ei, isäni, ei, -- sanoi hän; -- ei hetkeäkään enää tässä

palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että

minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te

tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä

isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.

-- Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, -- sanoi kuningas ja sulki

tyttären syliinsä.

Prinsessa pudisti päätään.

-- Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, -- vastasi Madame

Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. -- Hyvästi,

isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen

vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt

olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin

onnellinen, minä en kaipaa mitään.

-- Et minuakaan, tyttäreni?

-- Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän

tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette

minua ainaiseksi unhoita.

-- Oh, en koskaan, en koskaan!

-- Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään

aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä

vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat

seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut

lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä

ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani

kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.

Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli

horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui

hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä,

koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin

kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.

Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi

joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt

lykätä matkansa toistaiseksi.

Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi

nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja

mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja

surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta

ja toimetonta elintapaansa.

-- Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, -- sanoi siis kuningas.

-- Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut

pelkkää iloa.

-- Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis

siunaus minulle ajatuksissanne.

Henkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä

oli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito

läheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita,

jotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän

lähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.

Ovella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta

sanaakaan.

Hovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.

28.

Riepu, Rääsy ja Varis.

Kuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana

viettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen

erikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä

tarvitsi.

Gallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten

kättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.

Yksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei

kuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle,

jota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.

-- Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, -- mutisi hän hampaittensa

välistä, -- ja hänkin lähtee pois!

Kova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan

melkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho

aukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta

vimmastuneesta suusta näillä sanoilla:

-- Kiitos kunniasta, isä!

Kuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.

-- Ah, sinäkö se olet, Riepu, -- sanoi hän kääntyen vanhimman

tyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. -- Ah, _ma foi_, suutu

tai ole suuttumatta, minä puhuin totta.

-- Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, -- keskeytti prinsessa

Viktoria, -- me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän

Louisesta.

-- _Ma foi_, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.

-- Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? -- kysyi prinsessa

Sofia pistävällä äänellä.

-- Siksi, että Louise ei kiusaa minua, -- vastasi Ludvig XV

leppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen

tyyppi.

-- Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, -- vastasi

prinsessa Sofia.

Ja hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion

erikoisesti häneen.

-- Mistä sinä sitä päättelet, Varis? -- kysyi kuningas. -- Vai

uskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä,

sillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.

-- Vai niin, _ma foi!_ No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla

mitalla, -- vastasi prinsessa Sofia.

-- Erinomaista, -- sanoi Ludvig XV, -- vihatkaa, inhotkaa toisianne,

panetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan

vaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on

se minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla

Louise-parka minua muka kiusaa?

-- Louise-parka! -- huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide

yhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.

-- Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen

teille, isäni.

Ludvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie

oli hänelle aina auki.

-- Sillä tavalla, -- jatkoi prinsessa Sofia, -- että Madame Louisea

kiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n

abbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.

-- No, no, -- sanoi Ludvig XV, -- ei kaksimielisyyksiä, pyydän,

sisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään

sanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa

toisistaan. Älä _sinä_ siis koetakaan.

-- Minäkö?

-- Niin, _sinä_.

-- Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, -- vastasi prinsessa

Viktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli

erikoisesti korostanut sanan _sinä_ ja vielä tuon sanan

nimenomaisesti uudistanutkin. -- Minä vain sanoin, että hän tekee

kokeita, siinä kaikki.

-- No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi

miekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi

huilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä

pahaa sinusta siinä on?

-- Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig

XV hätkähti.

-- Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan _Unigenitus_-bullan

selityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa,

metafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä

hyödyttömiltä perheessä, me...

-- Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä

näkevinäsi? -- toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä,

miten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka

Madame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi,

olivat keskenään. -- Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa

olisitte huonotapaisia kristittyjä.

-- _Ma foi_, emme suinkaan, -- vastasi prinsessa Viktoria, -- menköön

minne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Adelaide.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Sofia.

-- Muuten, hän inhosi meitä, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Teitäkö? -- kysyi Ludvig XV.

-- Niin, niin, juuri meitä, -- vastasivat toiset kaksi sisarta

yhtaikaa.

-- Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta

sukuansa, Louise-rukka, -- sanoi Ludvig XV.

Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide,

vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen

kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut

pystymättä hänen panssaristaan.

-- _Mesdames_, -- huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä

äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi

velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle

nimen Riepu. -- _Mesdames_, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa

kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.

-- Ahaa, taas jotain mustaamista, -- virkkoi kuningas. -- Anna tulla

vaan, Riepu, anna tulla!

-- Oh, sire, -- vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille

oikein mieleen.

-- Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.

Madame Adelaide puraisi huultaan.

-- Mutta minä puhun vaan totta.

-- Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista

sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin

silti koko hyvin, Jumalan kiitos.

Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- No, puhu, sisko, puhu, -- sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan,

palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.

-- Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, -- murisi Ludvig XV, -- kas

sillä tavalla te rakastatte isäänne!

Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla

mitalla.

-- Niin, -- jatkoi prinsessa Adelaide, -- seikka, jota

Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin

tarkasti etikettiä, oli, että...

-- Että?... -- toisti Ludvig XV. -- No, sano nyt, koska kerran olet

alkanut.

-- No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä...

-- Tunkeutuu, mitä sanoit? -- vastasi kuningas tyytymättömänä jo

tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.

-- Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko

minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?

Tämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.

Mutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen

johtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle

antaakseen jonkun letkauksen.

-- Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt

puhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- tämä on jo parannus; tunnustan,

että tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän

esittämisestä.

-- Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, --

jatkoi prinsessa Viktoria.

-- No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?

-- Se on esittely.

-- Niin, niin, -- huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman

väitteeseen, -- nyt löytyi varmaan se oikea sana.

Kuningas pureskeli huuliaan.

-- Ahaa, vai luulette? -- sanoi hän.

-- Kyllä, -- jatkoi prinsessa Adelaide. -- Minä siis tarkoitin, että

Louise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.

-- No niin, -- sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, -- entä

sitten?

-- Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan

esitellyksi hovissa.

-- Kas niin muka! -- huusi kuningas antaen harminsa purkautua

hillittömästi; -- antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko

asiaa! _Cordieu_, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.

-- Sire, -- vastasi prinsessa Adelaide, -- jos äsken epäröin puhua

näin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti

minua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky

saattoi avata suuni sellaisessa asiassa.

-- Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi!

Niinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!...

-- Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, -- jatkoi prinsessa

Adelaide, -- että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.

-- No niin, mutta siinä sinä erehdyt.

-- Oh, sire, -- vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen

prinsessat Viktoria ja Sofia; -- oh, sire, me olemme siitä asiasta

varsin varmat.

-- Mitä tämä on! -- keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren

näytelmissä. -- Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä?

Näyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden

siis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis _mesdames_

ovat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille;

sentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.

-- Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Oh, tiedäthän nyt sen; -- virkkoi prinsessa Sofia; -- neiti Jeanne

Vaubernierin hakemuksiin.

-- Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, -- jatkoi prinsessa

Viktoria.

Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat

tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei

luvannut sisaruksille hyvää.

Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka

olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän

kaikkien päänsä myrskyn edessä.

-- Kas niin, -- sanoi kuningas, -- näin te todistatte minun muka

erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.

-- Sire, -- sanoi prinsessa Adelaide, -- teidän Majesteettinne

kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.

-- Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden

luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt,

mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse.

Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden,

että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle

totuuksia.

Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt

eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan

kuorossa:

Pariisin suuren naiset

ja immet, nuorukaiset

on lempeen riutuvaiset

ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi!

Se myöskin Blaisen heilun

vie hautaan, armastellun

reilun

lellun,

heilun

jo sängyn omaks saa, Hohoi!

Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä

laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä _La Belle Bourbonnaise_.

Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät

prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa,

mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:

-- Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!

Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.

-- Avatkaa koirakamari, -- sanoi kuningas.

-- Oh, sire, -- huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen,

estämään hänen kulkuaan, -- älköön teidän Majesteettinne menkö enää

askeltakaan.

-- No mikä nyt sitten on, sanokaa? -- virkkoi kuningas pysähtyen

koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he

vainusivat isäntänsä olevan lähellä.

-- Sire, -- vastasi upseeri, -- antakaa intoni anteeksi, mutta minä

en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- ymmärrän, kamari ei ole

järjestyksessä... No niin, päästäkää Gredinet tänne.

-- Sire, -- jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, -- Gredinet ei ole

huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä

on vesikauhu.

-- Oh, toden totta, -- huudahti Ludvig XV, -- minä olen onnettomin

ihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun

lisäksi.

Koiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä,

tehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.

Kuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen

kamaripalvelijansa häntä odotti.

Kun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän

ikkunasyvennykseen kätköön.

-- Ah, kyllä minä huomaan hyvin, -- mutisi Ludvig XV välittämättä

vähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut

kuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan,

-- ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua

narrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja

luulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa

valtaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla

tavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut

kolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan

Blaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi

juoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua

purra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua

rakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!

Epätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman,

jonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin

ja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin

kirjelmäinsä taakkaa.

-- Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat

saada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen

tarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen

orjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. _Ma foi_, kylläpä

tosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon,

varsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä.

Eläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista

vielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla.

Hän aikoi, -- jatkoi kuningas, -- kulkea Reimsin ja Noyonin kautta

pysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme

nyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja

Reimsissä ja yksi... ei, kaksi... pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia

Noyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista

päivää!

Kuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn

pysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.

Sitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.

-- Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, --

sanoi hän tälle.

Sitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:

'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren

kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen

Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.

_Ranska_.'

-- Kas tässä, Lebel, -- sanoi hän, -- vie tämä kirje kreivittärelle,

ja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.

29.

Kreivitär de Béarn.

Kaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden

hovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi,

Béarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut,

nopeaa vauhtia Pariisia kohti.

Tämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos,

jollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.

Kun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti

toivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn

esittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja

tutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut

kaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen

rannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin

hoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.

Varakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä

ja vanha oikeusjuttu.

Vanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.

Vanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko

omaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka

oli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa

oli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka

olivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui

hän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen

kuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten

etujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen

ystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan

nimittämään hänet _vice-chancelieriksi_, varakansleriksi; mutta

ihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä _le

vice_.[52]

Rouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti

suuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta

tämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten

näkee, sangen kunniakas nimikin.

Béarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus,

aina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden

kulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä

nuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se

onkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740

eläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat

naiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.

Runsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla,

suunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu

hame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli

puku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu,

tapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen

luoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan

tyttärenä.

Vanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon

mieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä

ihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä

tuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan

sentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta

perinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen,

kaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista

hyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.

Vanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän

saattoi kutsua _omikseen_ maita, joista hänen asianajajansa riiteli

Saluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin

tiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita

vastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, -- vaikka

sillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita

miehiä, -- eikä ainoatakaan prokuraattoria, -- ja periaatteettomia

prokuraattoreita on löytynyt aina, -- joka olisi lainannut hänelle

mitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään

summaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin

entiselle omistajattarelleen.

Siitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään

niiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei

koskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain,

ja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt

kaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan,

joilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien

puheilla.

Ennen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän

toivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän

alas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin

käyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä

toivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan

muinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti

oikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan

kuin nuo "Tuhannen ja yhden yön" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat

hedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.

Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin

tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia

kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme

sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan

kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.

Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa,

haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja

toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja

tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se

nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de

Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin

mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama

sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven

äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin

silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa

korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat

hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän

riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen

niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi

asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.

Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na

vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä

yllätys.

Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.

Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin

rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti

kertomuksellaan.

Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän

oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän

oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du

Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut

nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä

varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna,

koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan

namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot

ajoi.

Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä

lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata

päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli

neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.

Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin

vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin

miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia

pahoja epäilyksiä vastaan.

Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta

kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen.

Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä

moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään

luottamusasian?

Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli?

Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman

matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia?

Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun

pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi

saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan

pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli

varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi

sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät,

jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.

Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen

puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä,

jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen

sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin

vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän

kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi

jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille

jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.

Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita

mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä

tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari

Flageot'n talon portilla.