19. Gilbertin kultaraha.

Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän

oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat

käymänjalkaa erästä mäkeä.

Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi

itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja

älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja

ylhäinen syntyperä.

Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä

filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja

vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein

askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja

Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti

hevosille:

"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä

odottaa."

Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan

kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan

elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin

ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin,

tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi

voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena,

hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein

saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain

loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja

ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä

ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi

nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli

ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen

tarmonsa kunnioittamiseksi.

Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin

Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi

saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin.

Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut

paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun

matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse,

alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.

Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä

kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle

kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.

Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan

leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan

oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka

ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen

partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että

vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée

oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan

esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko

noidan pöytäkalustosta.

Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja

nähnyt kaiken tämän.

Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert

tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle

mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes

vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti

de Taverney oli janonsa sammuttanut.

Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.

Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö

dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin

tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja

tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa

pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai

Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi

tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo

jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen

kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen,

helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle.

Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena

yönä.

Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes

se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan

hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka

oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea

aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.

Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin

Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli

nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen

Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään

suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli

kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä

hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti

hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.

Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli

jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja

kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä,

mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.

Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi

vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.

Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen

jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän

sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.

Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.

"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.

Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.

Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.

Keskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert

matkajoukon jäävän yöksi.

Gilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista

tunnissa.

Hän istahti ojan reunalle.

Mutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli

kulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään.

Ylhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita

soihtujen valossa ja kukkien keskellä.

Gilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen

jaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen

jalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.

"Hyvä," sanoi hän itsekseen, "ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian

Saint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon

lasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan

enemmän voimia kuin nuo _herrat_."

Gilbert lausui tuon sanan _herrat_ jälleen hänelle ominaisella

ponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.

Gilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa

suljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja

portteja.

Filosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon,

tarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa

ja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla,

kukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista

saattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.

Hän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa

ulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen

alitse keittiöön.

Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert, -- olkaa hyvä ja antakaa

minulle leipää ja liikkiötä.

-- Ei ole liikkiötä, -- vastasi emäntä. -- Ettekö tahdo kukonpoikaa?

-- En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en

pidä kukonpaistista.

-- Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta

olkaa huoletta, -- lisäsi hän hymyillen, -- kukonpaisti ei ole

sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja

vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko

huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa

jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen

saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille

tulee ruoka-aineista tappiota.

Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä

oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon

ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.

-- Ei, kiitoksia, -- sanoi hän, -- minä tyydyn vähempään; -- minä en

ole prinssi enkä lakeija.

-- Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] -- sanoi

hyväntahtoinen emäntä, -- ja Jumala olkoon matkassanne.

-- En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, -- vastasi Gilbert

nöyryytettynä. -- Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.

Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert

majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä

myöten.

Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa,

kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen

kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa

ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten

taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut

housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut

polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.

Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka

vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.

Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään

nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä

taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati

mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.

Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää.

Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys

rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen

vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.

-- Kuule, raukkaseni, -- sanoi hän Gilbertille, -- syö täällä ja jää

tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa,

niin lähde sitten vasta.

-- Täytyy, täytyy, -- vastasi Gilbert, -- mutta ei huomenna, vaan

heti.

Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi

ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.

Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat

lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.

Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole

maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin

kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on

elämässään ollut!

Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella:

jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut

melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu

eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista,

joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.

Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän

oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas

nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi

huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku

pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.

Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata

Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä

voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut

taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin

hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti,

ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä

muuta kuin viisi minuuttia.

Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko

nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja

majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää,

jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert

kestää keskipäivän helteen?

Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että

hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä

vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja

ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin",

johtui se siitä, ettei hän tuntenut _Odysseijaa_ niinkuin

_Yhteiskunnallisen sopimuksensa_.

Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa

loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki,

tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi

toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä

hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet

näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen

veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä

kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa.

Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän

oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki

ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.

Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman

taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa

tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin

maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi

huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä

tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin

mielipuolen.

Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja

kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin

olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa

voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti

pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin

kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan

sankarit viimeiseen saakka.

Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli

pyörtynyt.

-- Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! -- huusi hänelle

samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.

Gilbert ei kuullut.

-- Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!

Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.

Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.

Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne

tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä

valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä

kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita

hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.

Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut

hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen

keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui

pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen

hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos

vaununikkunasta.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän tuskissaan, -- murskautuiko se

raukka?

-- Ainakin näyttää siltä, madame, -- vastasi kyytimies koettaen

eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.

-- Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää!

Pidättäkää, pidättäkää.

Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.

Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa

pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä

ruumiina.

Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.

-- Sepä onnenpotku! -- huudahti kyytimies. -- Ei ainoatakaan naarmua,

ei yhtään kavion jälkeä!

-- Mutta onhan hän tainnuksissa.

-- Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja

koska madamella on kiire, ajetaan pois.

-- Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.

-- Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään

tajuihinsa.

-- Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta

karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli

voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei,

minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.

Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut

takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle

pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.

-- Ajakaa nyt, -- jatkoi nuori vallasnainen; -- kymmenen minuuttia

aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.

Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät

otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.

20.

Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.

Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä,

hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme

poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen

huolissaan.

Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä

olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen

auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki

hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen

näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden

muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat

samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen

aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, -- sillä

Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon

naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä

laukkaa kolme hevosta.

Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja

säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma,

ettei tämä ollut mitään unta.

-- No niin, ystäväni, -- sanoi nainen hetken päästä, -- voitteko nyt

paremmin?

-- Missä olen? -- kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä

lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan

muualla kuin romaaneissa.

-- Varmassa turvassa, nuori mies, -- vastasi vallasnainen, jonka

puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. -- Mutta äsken

olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin

alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte

kaatunut noin keskelle maantietä?

-- Minua alkoi pyörryttää, madame.

-- Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?

-- Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.

-- Milloinka sitten läksitte matkalle?

-- Eilen iltapuolella kello neljä.

-- Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?...

-- Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.

-- Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?

-- Niin, minä juoksin koko ajan.

-- Mikä sitten on matkanne päämaalina?

-- Versailles, madame.

-- Ja tulette?

-- Taverneystä.

-- Taverney, missä se on?

-- Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.

-- Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?

-- Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.

-- Kuinka niin?

-- Minä pudotin rahani tielle.

-- Joten eilisestä saakka ette ole syönyt...?

-- Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.

-- Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert

hymyili halveksuvasti.

-- Siksi, että minä olen ylpeä, madame.

-- Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään

kuolemaisillaan, niin...

-- Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.

Nainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.

-- Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? -- kysyi

hän.

-- Minä olen orpo poika.

-- Niinkö; entä teidän nimenne?

-- Gilbert.

-- Gilbert mikä?

-- Ei mikään muu.

-- Ahaa, -- äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.

Gilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen

näyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.

-- Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa,

-- jatkoi nainen.

-- Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta

omistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja

läksin minäkin matkaan.

-- Aivan ilman päämaalia?

-- Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.

"Jaha", päätteli itsekseen nainen, "hän on jokin äpärä, joka on

karannut pieneltä aatelistilaltaan ".

-- Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?

-- Niin.

-- Oliko sen sisältö runsas?

-- Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, -- vastasi

Gilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä

häpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden:

voitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.

Ja hän lisäsi:

-- Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.

-- Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi

saanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten;

hyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?

-- Niin.

-- Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.

-- Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan:

Minun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.

-- Ja sitten te läksitte, hupero? -- Oh, minulla on lujat jalat.

-- Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen

olette nyt saanut kokea.

-- Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.

-- Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili

katkerasti.

-- Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja

raastoitte hiuksianne.

-- Niinkö luulette, madame? -- kysyi Gilbert hämillään.

-- Kyllä, olenpa siitä aivan varma, -- ja epätoivo kai teidät esti

kuulemasta vaunujen tulonkin.

Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin

kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto

sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä,

varsinkin jostakin nais-henkilöstä.

-- Minä olin tosiaan epätoivoissani, -- alkoi hän.

-- Ja mistä syystä? -- kysyi nainen.

-- Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.

-- Ihanko vai, -- virkkoi nuori nainen hymyillen; -- tämähän on oikea

seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?

Gilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen

punastumatta.

-- Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?

-- Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.

-- Mitä sanottekaan? -- huudahti vallasnainen. -- Dauphine menee siis

jo meidän edellämme?

-- Niin.

-- Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö

häntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?

-- Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.

-- Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?

-- Oletan.

-- Oletatte?

-- Niin.

-- Ja mistä tuo olettamus johtuu?

-- Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä

tuntia Taverneyn linnassa.

-- Niin, entä sitten?

-- Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.

-- Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?

-- Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki

täynnä koristeita.

-- Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?

-- Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.

-- Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin,

kyytimies, kovemmin!

Luja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert

tunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt

kahta vinhemmin.

-- Siis on dauphine jo tuolla edessämme? -- alkoi jälleen nuori

nainen.

-- Niin on, madame.

-- Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, -- äännähti nainen aivan

kuin itsekseen; -- ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei

viime yönä... pysäyttikö hän missään viime yönä?

-- Kyllä, Saint-Dizierissä.

-- Mihin aikaan?

-- Noin kello yksitoista.

-- Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen!

Kyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme

varrella?

-- Vitry, madame.

-- Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?

-- Puolitoista peninkulmaa.

-- Missä otamme toiset hevoset?

-- Vauclèressä.

-- Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja,

niin ilmoittakaa minulle.

Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään,

oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen

istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.

-- Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! -- huudahti

nainen. -- Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan,

vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi

antaa hänelle juoda ja syödä.

Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin

silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu

pikari.

-- Juokaa ensin pisara tätä _eau de la Côtea_, -- sanoi hän täyttäen

pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.

Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä

sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute

tuimempi kuin Saint-Dizierissä?

-- Kas niin, -- sanoi nainen, -- syökää nyt tämä korppu; parin kolmen

tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.

-- Kiitokset, madame, -- lausui Gilbert.

Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.

-- Hyvä, -- jatkoi nainen, -- nyt, kun olette hiukan virkistynyt,

sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa,

mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la

dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?

-- Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, -- vastasi Gilbert. --

Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen

Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä

Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua

ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita.

Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät

Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin

lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin

nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan.

Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi

minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä;

jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat

kiinni.

-- Kas siinä on rohkeutta! -- huudahti nainen. -- Minä onnittelen

teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida

tietää...

-- Mitä?

-- Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.

-- Minä menen Pariisiin.

-- Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.

-- Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.

-- Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät

näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?

-- Minä rupean opiskelemaan, madame.

-- Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.

-- Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, -- vastasi Gilbert

saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.

-- Ja saanko kysyä,-- eilen ole tungettelevainen, -- mitä ainetta te

mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?

-- Madame, -- vastasi Gilbert, -- minun mielestäni on tieteistä paras

se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen.

Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen

täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin

syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun

vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi

tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota

kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.

-- Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta

tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista.

Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.

-- Koetan ansaita tämän kunnian, -- vastasi Gilbert.

Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla

ainoitakaan vaunuja.

Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine

oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut

pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.

Uusi kyytimies nousi satulaan.

Nainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta

kun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:

-- Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen

matkueen?

-- Kyllä.

-- Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?

-- Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.

-- Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies

vilkaisi häneen.

-- Kolminkertaiset kyytirahat, -- lisäsi nainen.

-- Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman

päässä, -- vastasi kyytimies.

-- Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.

Kyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän

kätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä

kyytimiehelle.

Hevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin

tuuli.

Äskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja

pessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet

olivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut

varsin kauniin tukkansa.

"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri", arveli nuori nainen

itsekseen.

Ja hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.

Gilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen

matkatoverinsa hymyili.

Kun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen

pakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja

mietelmät huvittivat häntä suuresti.

Silloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin,

johon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti

viisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen

käsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin

otsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti

kaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen

alasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen

ilmaisuja.

Niin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori

nainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse

tähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.

Hän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat

vaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa

kahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat

laskeutuneet kävelemään.

Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti

päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen

etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten

joukosta neiti de Taverneytä.

Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.

-- Kas niin, madame, -- sanoi kyytimies, -- mitäs nyt tehdään?

-- Me ajamme kaikkien noiden ohitse.

-- Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.

-- Miksikä ei?

-- Siksi, että se on kielletty. _Peste!_ Ajaa kuninkaan vaunujen

edelle! Joutuisin pakkotyöhön.

-- Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy

päästä heistä edelle.

-- Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? -- kysyi Gilbert,

joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä

johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.

-- Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, -- vastasi nainen.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert punastuen.

-- No, mitä tehdään? -- kysyi matkustaja kyytimieheltä.

-- Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa

pysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.

-- Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan

tietää... Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.

-- Madame, jos minä tohtisin esittää...

-- Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä

noudatan.

-- Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten

madame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.

-- Nuori ystävä on oikeassa! -- huudahti nainen. -- Kyytimies, eikö

täällä ole jotain sivutietä?

-- Minne päin?

-- Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen

jälellemme.

-- Ahaa, -- sanoi kyytimies, -- täällä on tosiaan tie tuonne oikealle

Marolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen

kylässä.

-- Mainiota, -- huusi vallasnainen; -- ajetaan sitä.

-- Mutta, -- epäröi kyytimies, -- madame tietää, että matka tulee

kahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.

-- Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.

-- Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?

-- Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan

matkaa ratsain.

Ja vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle,

johon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen,

kirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä

Marneen.

Kyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen

vaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.

Parikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka

myöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.

Nuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi

kieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle

naiselle, että katseltu oli sangen kaunis.

Tuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä

yhteen... Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä

kuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja

nuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen

syntymästään asti.

Noin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä

Châlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt

oli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista

Vitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi

tuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.

Ja kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan

hevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että

heidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.

Tämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.

Hän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän

kääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:

-- Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!

Mutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään

paikassa.

21.

Tutustutaan uuteen henkilöön,

Mäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä

aiottiin muuttaa hevosia.

Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat

rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se

oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta

enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka

ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.

Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä

kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun

puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen

seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin

tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen

kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu

erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon

tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin

kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula,

joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen

odotti ratsastajaansa.

Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle

päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa

sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää

sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan

välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa

hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä

väettömälle tielle päin.

Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään

tulijoita.

-- Hei, onko siellä ketään?

-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku

aukesi.

-- Monsieur, -- sanoi tuntematon mies, -- jos hevosenne on kaupaksi,

niin ostaja löytyy.

-- Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, -- vastasi

talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.

Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän

kolkutti uudestaan.

Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat

ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän

pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota

hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana

pariisilaisia säikytelläkseen.

Hän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:

-- Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette

ikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.

Tämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät

jälleen äskeiset kasvot.

-- Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, -- vastasi

talonpoika uudestaan. -- Luulisi sen lemmolla riittävän.

-- Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!

-- Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista.

Siellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua,

ja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa,

jolla ei ole muuta kuin yksi.

-- Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.

-- Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!

-- Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.

-- Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole

kaupaksi.

-- Kenenkä se sitten on?

-- Olettepas te utelias!

-- Ja sinä olet taas vaitelias.

-- No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta

eläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.

-- Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

-- Hän nukkuu.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Hän on nainen.

-- No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan

viisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.

-- Älkää, -- arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; --

viisisataa pistolia, se on sievä summa se!

-- Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen

ostaa.

-- Kuningas?

-- Niin, hän itse.

-- Älkää, ettehän liene vaan kuningas?

-- En, mutta olen täällä hänen sijastaan.

-- Kuninkaan sijasta? -- virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.

-- Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.

Ja herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen

maantielle päin.

-- No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan

parisen sanaa, luottakaa minuun, -- sanoi isäntä.

-- Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.

-- Mitäs sitten tehdä?

-- _Parbleu!_ herätä hänet!

-- En uskalla.

-- Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla,

meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella

ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

-- Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta,

sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä

ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut

vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin

hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen

naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän

ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt,

jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.

-- Chon! Kunnon Chon! -- huusi outo herra; -- sinäkö se viimeinkin

olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!

-- Minä juuri, Jean, -- vastasi moisella merkillisellä nimellä

puhuteltu nainen; -- mutta mitä sinä täällä teet?

-- _Pardieu_, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.

Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä

ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti

häntä.

Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken

näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis

nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.

-- Kah, -- sanoi outo herra, -- mitäs sinä olet tänne kerännyt?

-- Mitä hupaisimman pikku filosoofin, -- vastasi neiti Chon,

ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan

näillä sanoilla.

-- Ja mistä sinä hänet löysit?

-- Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.

-- Olet oikeassa, -- vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.

-- No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?

-- Se on tehty.

-- Niinkö, ihanko totta?

-- Kyllä, hän tulee.

-- Hän tulee?

-- Kyllä, kyllä, -- vakuutti neiti Chon.

Tämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen

istuessa vaunuissa.

-- Mitä sinä hänelle latelit? -- kysyi Jean.

-- Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että

matkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan,

että hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti

hänen läsnäoloaan Pariisissa.

-- Mitäs kreivitär siitä arveli?

-- Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi

nenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies

maailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet

kuntoon.

-- Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi

ambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?

-- Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se

nopeasti, eikö niin?

-- Miksikä?

-- Siksi, että ne tuolla -- tullaan jo perästä.

-- Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia

ennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.

-- Ei hän, vaan dauphine tulee.

-- Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.

-- Hän on Vitryssä.

-- Puolentoista peninkulman päässä täältä? -- Niin juuri, ainoastaan.

-- _Peste!_ Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies

-- Minne, monsieur?

-- Kievariin.

-- Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?

-- Minä seison tässä, missä seison.

Vaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden

minuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.

-- Kiireesti meille ruokaa, -- sanoi Chon, -- kyljyksiä, kananpoika,

kananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy

jatkaa matkaa heti paikalla.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. -- Jos

aiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.

-- Mitä, omilla hevosillamme? -- toisti Jean hypäten raskaasti

porraslaudalta maahan.

-- Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.

-- Se ei käy päinsä, -- väitti kyytimies, -- ne ovat jo taivaltaneet

kaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.

-- Niin, hän on oikeassa, -- virkkoi Chon, -- nämä eivät mitenkään

jaksa enää kulkea.

-- Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?

-- Se että minulla ei niitä ole.

-- Mutta kun teillä täytyy olla... Onhan sellainen asetus, lempo soi.

-- Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa

viisitoista hevosta.

-- Entä sitten?

-- No, minulla on kahdeksantoista.

-- Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.

-- Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.

-- Kaikki kahdeksantoista?

-- Kaikki!

-- Tuhat tulimmaista! -- kirosi matkustava herra.

-- Varakreivi! -- huudahti hänelle nuori nainen.

-- Ole huoletta, Chon, -- vastasi räyhääjämme, -- minä pysyn aivan

rauhallisena. -- Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? -- jatkoi

hän kääntyen jälleen isännän puoleen.

-- Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä

tunnin päästä, ehkä kahden.

-- Tiedätkös, kievarin isäntä, -- sanoi varakreivi Jean vetäisten

hattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa

koukkuun, -- tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea

leikkiä?

-- Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi

hiukan leikillinen.

-- Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun,

-- käski Jean.

-- Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen,

saatte sen minulta omaksenne!

-- Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?

-- Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä

kaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.

-- Ja mitä sitten?

-- Niitä ei saa antaa kyytiin.

-- Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?

-- Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.

-- Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?

-- _Dame!_ Ymmärrätte kai...

-- Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.

-- Se on paha asia.

-- Ja koska, -- jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista

esteistä, -- hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin

illalla...

-- Mitä sanoitte...? -- kysyi kievarinisäntä.

-- Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin

dauphine tulee tänne...

-- Monsieur, -- äänsi isäntä-parka, -- vaatisitteko te tosiaan...?

-- _Parbleu!_ -- vastasi varakreivi mennen talliin, -- sekö minut

panisi kursailemaan, odotapas.

-- Mutta, monsieur...

-- Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta,

niinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin

siihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.

-- Te että saa yhtään ainoaa! -- huusi kievarinisäntä ja ryntäsi

hevostensa ja matkustajan väliin.

-- Lurjus, -- sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, -- tiedätkö

sinä, kuka minä olen?

-- Jean, -- huusi Chonin ääni; -- Jumalan tähden, Jean, ei

selkkauksia.

-- Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. -- Ja hän,

varakreivi, aprikoi hetkisen.

-- Hyvä, -- virkkoi hän sitten, -- ei sanakiistaa; vaan toimeen...

Ja hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.

-- Hyvä ystäväni, -- sanoi hän, -- minä suojelen teitä kaikesta

edesvastuusta.

-- Miten? -- kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan

rauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.

-- Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan

samanlaista. Minä otan ne.

-- Mitä, te otatte ne?

-- Otan.

-- Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?

-- Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.

-- Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.

-- Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?

-- Kukaan ei saa totella, -- huusi isäntä parille kolmelle rengille,

jotka askaroivat pihalla ja tallissa.

-- Ahaa, nekö vintiöt!

-- Jean, rakas Jean, -- huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki,

mitä ulkona tapahtui. -- Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni.

Tällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.

-- Kaikki, paitsi myöhästymistä, -- vastasi Jean järkkymättömän

tyynenä. -- Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden

vintiöiden apua, niin teenpä työni itse.

Ja Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen

ne kolmen hevosen selkään.

-- Herran tähden, Jean, -- huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, --

älä tee sitä.

-- Tahdotko joutua perille vai etkö? -- kysyi varakreivi hammasta

purren.

-- Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,

-- Hyvä, anna siis minun jatkaa.

Ja varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea

valitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.

-- Muistakaa, monsieur, -- huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin

perästä, -- muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.

-- En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois,

mustat pokut, tulkaa!

Kievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin

hän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla

töytäyksellä takaisin.

-- Rakas veli, rakas veli, -- huusi neiti Chon.

-- Ahaa, se olikin hänen veljensä, -- mutisi Gilbert vaunujen

nurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.

Samassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea

ja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan

metelistä peljästyneenä.

-- Ah, tekö siellä, madame? -- virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.

-- Mitenkä minä? -- vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.

-- Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?

-- Hevoseni?

-- Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu

ikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.

-- Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, -- vastasi nuori nainen ja

sulki ikkunan.

-- Ei ole onni matkassani tänään, -- sanoi Jean, -- minulle ei

tahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. _Corbleu_. Minä otan

väkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan

meckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule

tänne, Patrik!

Matkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.

-- Ala valjastaa, -- sanoi Jean hänelle.

-- Tulkaa hätään, rengit! -- huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä

juoksi paikalle.

-- Jean! Varakreivi! -- huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa

auki niiden ovia, mutta onnistumatta. -- Sinä olet hullu, saathan

nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!

-- Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä

on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, -- karjui

Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan

hievahtaa. -- Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä,

kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, _morbleu!_ Niinhän te istutte kuin

puujumala!

Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä,

joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.

Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa

hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.

Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän

konsertin.

Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi

leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen,

että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.

-- Auttakaa! -- huusi hän; -- rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt

tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.

-- Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! -- huusi

kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.

-- Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? -- huusi yhtäkkiä

ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin

pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden

eteen.

-- Filip de Taverney! -- mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä

enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.

Chon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.

22.

Varakreivi Jean.

Dauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney,

sillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle

tuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle

kokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.

Nähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään

hänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus

oli hänelle lähettänyt.

-- Herra upseeri, -- huusi isäntä, -- tiedättekö, mistä on on kysymys?

-- En, -- vastasi Filip tyynesti, -- mutta te kai ilmoitatte sen

minulle, ystäväni.

-- Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa

dauphinen hevoset.

Filip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta

asiaa.

-- Ja kuka ne tahtoo ottaa?

-- Monsieur tuossa, -- vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi

Jeania.

-- Monsieur? -- toisti Filip.

-- Niin, _mordieu_, juuri minä, -- vastasi varakreivi.

-- Te erehdytte, -- sanoi de Taverney päätään pudistaen; -- sillä

se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole

aatelismies.

-- Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, -- väitti

varakreivi; -- tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu

hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.

-- Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa

vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?

-- Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen

Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa

minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo

madame la dauphinen tarvitsemat.

-- Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, -- vastasi

nuori mies. -- Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan

kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin

kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen

kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden

joukosta prinsessan matkueelle tulevia.

-- Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, -- vastasi varakreivi

ivallisesti, -- koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö

minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä

hevosella? _Mordieu_, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen,

ja hevosia jää sittenkin liikaa.

-- Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu

siitä, että kuningas niin käskee, -- vastasi Filip ja ojensi kätensä

varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta

alettua tolaa. -- Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne

viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.

Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että

niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla

suorastaan tomppeli.

-- Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti,

-- vastasi varakreivi, -- jos virkakäskynne velvoittaisi teidät

paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että

dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa

siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea

matkaan!

-- Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en

alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan

virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt

minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.

-- Se on toinen asia, se, -- vastasi Jean; -- mutta sallikaa minun

sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään,

luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella

armeijaa...

-- Kenestä te puhutte tuohon tapaan? -- keskeytti Filip.

-- Kah, _parbleu_, itävallattaresta!

Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.

-- Ja te uskallatte sanoa, monsieur...? -- huudahti hän.

-- Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, -- jatkoi Jean.

-- Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on

kiire.

Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.

-- Monsieur, -- sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, --

lienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?

-- Te vaaditte sitä?

-- Niin, minä vaadin.

-- No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.

-- Mitä, te olette tuon... veli?

-- Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos

lisäätte vielä sanankin.

Ja varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.

Filip riensi vaunujen ovelle.

-- Varakreivi Jean Dubarry, -- sanoi hän, -- suonette minulle kunnian

astua alas vaunuista, eikö niin?

-- Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, -- vastasi varakreivi koettaen

vetää vaunujen ovea kiinni.

-- Jos vitkastelette hetkenkin, -- jatkoi Filip pitäen vasemmalla

kädellään auki vaunujen ovea, -- niin, kunniasanallani, pistän

miekkani läpi ruumiinne.

Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.

-- Voi, -- huusi Chon, -- tästähän tulee murha, luovu noista

hevosista, Jean, luovu!

-- Vai niin, te uhkaatte minua! -- ärähti varakreivi hampaitaan

kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen

jättänyt.

-- Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden

ainoan sekunnin, kuuletteko? -- sanoi luutnantti välähyttäen

miekkaansa.

-- Me emme pääse täältä ollenkaan, -- kuiskasi Chon veljensä korvaan,

-- ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.

-- Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä

velvollisuuttani, -- vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä

hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. -- Neuvokaa siis häntä

kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen

pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan

hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.

-- Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä

mitään, -- karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten

huotrasta miekkansa.

-- Sepä nähdään, monsieur, -- vastasi Filip asettuen

taisteluasentoon. -- Oletteko valmis?

-- Luutnantti, -- kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin

ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, --

tahdotteko, luutnantti, niin minä...?

-- Pysy paikallasi, -- vastasi luutnantti, -- tämä on yksityinen

asia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.

Neiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut

vaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.

Jean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön,

joka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.

Mutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip

sensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan

kuin miekkailutunnilla.

Varakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle,

heittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.

Filip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä,

lujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki

vastustajansa liikkeet.

Kaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.

Pari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista,

huudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään

Filip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt

kertaakaan.

Yhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.

Samassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat

tippuivat pitkin hänen sormiaan.

Filip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.

-- Olette haavoittunut, monsieur, -- sanoi hän.

-- _Sacrebleu_, sen tunnen! -- huusi Jean kalveten ja pudottaen

miekkansa.

-- Lähtekää, monsieur, -- jatkoi Filip, -- älkääkä enää tällä tavoin

hullutelko.

-- _Peste_, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, -- murisi

varakreivi. -- Tule, Chonchon-parka, tule, -- lisäsi hän kääntyen nyt

sisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä

auttamaan.

-- Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, -- sanoi

Filip, -- ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä

syvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön

läsnäollessa.

Ja Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.

-- Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa,

-- sanoi Filip kievarinisännälle.

Jean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.

-- Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, -- huusi

kievarinisäntä. -- Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran

vaunujen eteen. -- Mutta, hyvä isäntä... -- aikoi kyytimies väittää

vastaan.

-- Ei mitään inttämistä, -- sanoi isäntä, -- matkustajalla on kiire.

Jean päästeli yhä kirouksia.

-- Monsieur, -- huusi kievarinisäntä hänelle, -- älkää olko

millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.

-- Se olisi hyvä, -- mutisi Dubarry, -- jos ne vaan olisivat

joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.

Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan

lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.

Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään

aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-- Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, -- sanoi Chon vetäen Dubarrytä

mukaansa vaunuihin.

-- Entä arabialaishevoseni? -- kysyi veli. -- Ah, _ma foi_, olkoon

jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.

Ja hän nousi vaunuihin.

-- Kas niin, tuokin vielä, -- sanoi hän huomatessaan Gilbertin, --

nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.

-- Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, --

vastasi nuorukainen.

-- No, no, Jean, -- sanoi neiti Chon, -- anna sinä minun pitää pikku

filosoofini.

-- Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.

-- Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, -- vastasi hän.

-- Kuuleppas vaan, -- äännähti Jean.

-- Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.

-- No lähtekää sitten, helkkarissa, -- huusi Dubarry.

-- Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, -- sanoi Chon estäen

käsivarresta Gilbertiä menemästä; -- siinä ette häiritse veljeäni.

Ja hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät

leimahtivat ilosta.

-- Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?

-- Filip de Taverney.

Juuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.

-- Kas vaan, pikku santarmini, -- huusi Jean hänelle. -- Nyt te

olette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!

-- Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, -- vastasi

Filip tyynesti.

-- Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, --

huusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen

upseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.

Filip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla

hiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi

ottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin:

-- Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti

vierimään.

-- Tuhat tulimmaista, -- sanoi varakreivi irvistäen pahoin, --

tiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.

-- Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa

kuin tämä nuorukainen aterioi, -- vastasi Chon.

-- Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, -- sanoi

Jean. -- Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan

janottaa.

-- Tahdotko lasillisen _eau de la Côtea_.

-- Mielelläni, anna tänne.

-- Monsieur, -- virkkoi Gilbert, -- jos tohtisin huomauttaa eräästä

seikasta.

-- Puhukaa.

-- Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.

-- Niinkö tosiaan?

Sitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: -- Onko tuo sinun

filosoofisi lääkäri? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran

lääkäri, jos Jumala sallii, -- vastasi Gilbert. -- Mutta minä olen

lukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka,

joka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin

nauttiminen.

-- Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.

-- Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin

menisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän

liinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.

-- Tehkää se, ystäväni, tehkää, -- kehoitti Chon. -- Kyytimies hoi,

pysäyttäkää! -- huusi hän.

Kyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan

pienessä purossa.

-- Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, -- sanoi

Dubarry.

-- Puhutaan omaa murrettamme, -- vastasi Chon.

-- Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet

nenäliinoineen tänne.

-- Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.

-- Millä tavalla?

-- Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.

-- Mistä?

-- Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle

vastustajasi nimen.

-- No, olkoon sitten tässä.

Samassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun

nenäliinan.

Se käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä,

kuten Gilbert oli sanonut.

-- Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, -- sanoi kreivi.

-- Puhutaan nyt asioista.

Gilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa

petti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja

vilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon

syy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon

korahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten

ääntiöiden päällä.

Gilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen

liikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti

nuorukaista lepyttelevällä hymyllä.

Tästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen

läsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti

aisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa

suosiossa.

Jospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!

Ja sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.

Nicolea ei hän enää muistanutkaan.

Veli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.

-- Ahaa, -- huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse

vaunujen ikkunasta.

-- Mitä niin? -- kysyi Chon.

-- Arabialainen hevonen tulee perästämme.

-- Mikä arabialainen hevonen?

-- Se, jonka minä tahdoin ostaa.

-- Siunaa, -- sanoi Chon, -- sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten

ihana luoma.

-- Kummasta puhut... naisesta vai hevosesta?

-- Naisesta.

-- Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin

minua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.

-- Entä naisesta? -- kysyi Chon nauraen.

-- Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni... Kutsu häntä siis.

-- Madame, -- huusi Chon, -- madame!

Mutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta

ja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli,

huutaen italiaksi:

-- _Avanti, Djerid, avanti!_[42]

-- Hän on italialainen, -- huomautti Jean; -- _mordieu_, miten kaunis

nainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista

ja juoksisin hänen perästään.

-- Minä tunnen hänet, -- sanoi Gilbert.

-- Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo!

Tunteeko hän koko maailman!

-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Chon.

-- Lorenza, -- vastasi Gilbert.

-- Ja kuka hän on?

-- Hän on noidan vaimo.

-- Minkä noidan?

-- Parooni Josef Balsamon.

Veli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.

Sisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:

"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?"

"Toden totta", näytti veli vastaavan.

23.

Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,

Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean

ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään

toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.

Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n

tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär

Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan

ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen

hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.

Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan,

iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä

päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi,

jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi

esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.

Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa

juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin

sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella

oli.

Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita

ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka,

nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa

komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen.

Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän

merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä

itse pyhätössä palvella.

Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli

tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän

aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja

Jeanne Vaubernier, -- niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta

sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa

Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry -- hän nousi nyt,

kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi

haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa

ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä

Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus,

jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta

kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen

aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki,

ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja

vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu

heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä

suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa,

leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren

Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan

lihavahko, -- kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt

näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen

Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin

tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen

ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka

elämän pöydältä putoavat.

Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello

kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon,

ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin

uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä

aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä

tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään

hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne

paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus

alentua etsimään kuolevaisten lempeä.

Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä

säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä

pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta,

jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet

heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt

kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle

matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun

Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat

niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen

synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi

ainoastaan toisen niistä löytänyt.

Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja

tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin

pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka

hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat,

jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden

verhoamain jalkain hipiästä.

-- Eikö ole tullut uutisia Chonista? -- kysyi hän kaikkein ensiksi

kamarineitsyeltään.

-- Ei, madame, -- vastattiin hänelle.

-- Eikä varakreivi Jeanista?

-- Ei hänestäkään.

-- Onkohan Bischille tullut?

-- Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.

-- Eikä ollut kirjeitä?

-- Ei mitään, madame.

-- Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, -- sanoi kreivitär viehkeän

nyrpeänä. -- Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin

peninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä

tosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone

yhtään täyttynyt?

-- Kreivitär kysyykin vielä!

-- Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi

mikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi.

Minä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas

kuulua.

-- Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti

Maupeou.

-- Entä herttua de Richelieu?

-- Hän ei ole vielä saapunut.

-- Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän

pelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini

Hannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.

-- Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa

vastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?

-- Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa:

päästäkää hänet erikseen sisään.

Kreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle,

joka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin

välillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies,

poliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä

ankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla

ja viehättävimmällä hymyllä.

-- Hyvää huomenta, vihamieheni, -- sanoi kreivitär kääntymättä hänen

puoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.

-- Minä vihamiehenne, madame?

-- Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja

vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä

pistän ne vihamiesteni luokkaan.

-- Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä,

joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua

jompaankumpaan näistä viime luokista?

-- Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää

kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja

pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa!

Se on typerää!

-- Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa...

-- Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne

kaikki kirjoittaa.

-- Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei

meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän

kuolisi pian työn paljoudesta.

-- Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!

-- Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.

-- No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä

enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se

ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.

-- Mistä, madame?

-- Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.

-- Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun

täytyy panna käskyt toimeen.

-- Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava,

ärsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni

minua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!

-- Puhutaanpas nyt tästä asiasta, -- vastasi de Sartines ja tohti

istuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen

epäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat

tiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. -- Mitä teinkään

hyväksenne kolme päivää sitten? -- kysyi poliisipäällikkö.

-- Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti

jouduttamaan dauphinen matkaa.

-- Ja oliko se vihamiehen työ?

-- Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka,

niinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?

-- Parhaiten, miten suinkin olen voinut.

-- Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.

-- Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! -- Kuka etsi teille

esimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa

varakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin,

minne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?

-- Oh, olisi ollut ehkä parempi -- vastasi rouva Dubarry nauraen, --

jos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa

Ranskan kuningasperheen sukua.

-- Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.

-- Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen

toissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?

-- Eilenkö, madame?

-- Oh, turhaan saatte miettiä. -- Sillä eilen oli päivä, jolloin piti

olla kohtelias muille.

-- Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.

-- Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te

teitte eilen.

-- Aamullako vai illalla?

-- Aamulla ensinnäkin.

-- Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.

-- Miten kauan työskentelitte?

-- Kello kymmeneen.

-- Ja sitten?

-- Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista

tulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi

Pariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo

tulliportilla.

-- Entä päivällisen jälkeen?

-- Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle

erään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut

saanut selvää.

-- Ja varas oli?

-- Wienissä.

-- Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien

poliisilaitoksia?

-- Kyllä joutoajan sattuessa, madame.

-- Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon

kuriirin, mitä teitte sitten?

-- Olin Oopperassa.

-- Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!

-- En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan,

jonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt

pelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut

kääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.

-- Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni

pitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?

-- Oopperan jälkeen?

-- Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?

-- Ette suinkaan. Oopperan jälkeen... Malttakaapas, kun muistelen.

-- Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!

-- Eihän. Oopperan jälkeen... Kas, nyt sen muistan.

-- Hyvä.

-- Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös

erään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse

For-l'Évêqueen.[46]

-- Hänen vaunuillaan?

-- Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.

-- Entä sitten?

-- Kuinka, sitten? Se loppui siihen.

-- Ei, se ei loppunut siihen.

-- Menin ja istuin jälleen rattaille.

-- Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.

-- Ah, -- huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, --

minulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.

-- Madame... -- änkytti de Sartines.

-- Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, -- jatkoi

kuninkaan lemmikki. -- Hän oli herttuatar de Grammont.

-- Herttuatar de Grammont! -- huudahti poliisipäällikkö.

-- Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan

itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.

-- Kautta kunniani, madame, -- huudahti de Sartines pyörähdellen

nojatuolissaan, -- jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole

enää poliisipäällikkö, se olette te.

-- Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten

näette; varokaa siis itseänne... Niin, niin, herttuatar de Grammont

keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat

käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?

-- En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo

hyvin myöhä.

-- Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.

-- Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.

-- Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat

kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja

nälkäisiä kuin sudet.

-- Te vaalitte heitä siis huonosti.

-- Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne

yhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on

tunnettu asia.

-- Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.

-- Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien minulle

tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin Apollonpojilleni

seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna viskaaliksi, käymässä

erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec kadun varrella, erään

nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä antamasta joka kuukauden

viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.

-- Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.

-- Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de

Sartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn

Karmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.

-- Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.

-- Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön

virkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken

herttuatar de Grammontin kanssa.

-- Ah, madame, -- sanoi Sartines peljästyneenä, -- aiotteko siinä

määrin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?

-- Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni,

-- vastasi kreivitär nauraen. -- Mutta odottakaahan lisää.

-- Odotan.

-- Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet

ainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että

runomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo

yhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.

-- Hyvä Jumala!

-- Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle

samoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella _isämeidällä_, jota

annatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?

'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun

nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi;

älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin

taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen

leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi

parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme

anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä

johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä

pahasta kansleristasi. Aamen.'

-- Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? -- kysyi de Sartines,

joka oli pannut kätensä huoaten ristiin.

-- Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, --

vastasi kreivitär, -- minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä

kaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen

teillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.

-- Mutta, madame...

-- Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja

vaudevillen.

-- Ja miksikä en jo heti?

-- Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole

tapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta,

mitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin,

uskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä

kuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan

vuoksi hän nyt viipyykin.

-- Minut perii hukka! -- huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin

peruukkiansa.

-- Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei

muuta. Perikö minut hukka _la Belle Bourbonnaisen_[47] vuoksi,

minutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi

minä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot!

Minä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille

skorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.

-- Voi, kreivitär, kreivitär!

-- Luetaan ensin tuo komparuno.

-- Armoa!

-- Oi Ranska, mik' on kohtalos!

Tuon naaran saalis olla!...

Ei, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua

vastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas,

tämähän se on:

Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin

uus kyltti hajuaines-puotiin?

Sen muuan Luukkaan maalareista

on tehnyt, kyljet puteleista

ja purkeista hän miesten kuvin

on koristellut: niissä huvin

tuo meille naamat tuttuin herrain

Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn

ja Sartines'n myös samaan hintaan.

Ja sitten kyltin alapintaan

hän piirsi, siellä ostaa että

saa _neljän kelmin kauneusvettä_.

-- Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.

-- Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:

Poliisi, myöntäkää se vaan,

on pehmyt pinta mulla!

Se tiedoks Ranskan kuninkaan

nyt antakaa jo tulla.

-- Madame, madame! -- huusi de Sartines raivoissaan.

-- Oi, rauhoittukaa, -- vastasi kreivitär hänelle, -- sitä ei ole

vielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy

kuulla myöskin se vaudeville.

-- Onko teillä kirjapainokin?

-- Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?

-- Varokoon painattajanne itseään!

-- Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.

-- Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?

-- Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä,

milloin hämähäkkini eivät niitä keksi.

-- Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua

näin?

-- Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja

hankitsee minun perikatoani.

-- Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.

-- Te siis tunnustatte?

-- Täytynee kai.

-- Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?

-- Tulin nyt juuri sitä tekemään.

-- Lorua, sitä minä en usko.

-- Kunniasanallani!

-- Vaadin paljon parempaa taetta.

-- Hyvä, siispä rukoilen armoa, -- sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi

polvilleen.

-- Siinä teette viisaasti.

-- Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.

-- Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?

-- Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!

-- Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu

voi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?

-- Kuningatar te olette.

-- Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.

-- Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt

teille mitään pahaa.

-- Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.

-- Niin vähän kuin mahdollista, -- väitti poliisipäällikkö.

-- No, minun täytynee uskoa, -- vastasi kreivitär.

-- Te saatte sen uskoa.

-- Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.

-- Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.

-- Oletteko te minun puolellani vai ettekö?

-- Olen.

-- Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni

hovissa?

-- Saatte itse määrätä sen suuruuden.

-- Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää,

ja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun

heillä on nälkä, niin he purevat.

-- Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?

-- Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.

-- Minä puolestani sen lupaan.

-- Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, -- sanoi kreivitär polkaisten

jalkaansa lattiaan; -- se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta,

lyhyesti sanoen, vilpiltä.

-- Kreivitär!...

-- Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee

mitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo,

kuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit

kädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan

teidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se,

runot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.

-- Älkää uhatko, -- virkkoi de Sartines, joka oli tullut

miettiväiseksi; -- tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette

saata aavistaa.

-- On, kun on pantu olemaan.

-- Niin, niin, totta kyllä!

-- Voitteko ne poistaa?

-- Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen

henkilöitä.

-- Ne on hankittava.

-- Ja miljoona...

-- Se on Terrayn asia.

-- Kuninkaan suostumus.

-- Sen hankin minä.

-- Hän ei sitä anna.

-- Minä sen otan.

-- Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä

kummitädin.

-- Sitä hankitaan juuri.

-- Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.

-- Hovissako?

-- Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne,

päästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen,

lyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.

-- Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos

kerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen

poikkeus.

-- Uskokaa minua, te koetatte turhaan.

-- Se koetus on kohta onnistunut.

-- Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?

-- Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? -- lisäsi kreivitär

tyytymättömänä.

-- Onhan minullakin poliisini, -- naurahti de Sartines.

-- Ja urkkijanne?

-- Niin.

-- Täällä minun piirissäni?

-- Niin juuri.

-- Tallissani vai keittiössäni?

-- Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa

päänalaisenne alla.

-- Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo

urkkijat, -- pyysi kreivitär.

-- Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.

-- Siis sota välillemme!

-- Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!

-- Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.

-- Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa...

valtiosalaisuuden?

-- Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.

-- Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.

-- Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.

-- Mitä hänelle teette?

-- Minä ajan hänet pois.

-- Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.

-- Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!

-- Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista

hallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä

poliitikko, tiedätte sen hyvin.

Rouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.

-- Olette oikeassa, -- vastasi hän, -- ei puhuta siitä asiasta. Ja

liittomme ehdot?

-- Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.

-- Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä

pyydätte?

-- Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista

valituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.

-- Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet,

joita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.

-- Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto

edustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.

-- Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?

-- Niin.

-- Kuten olisitte sen itse antanut laatia?

-- Niin.

-- Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?

-- Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa,

ja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa

hyväksenne.

Samassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui

sisään ja huusi:

-- Kuningas!

Liittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa

ensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen

Majesteettinsa Ludvig XV.

24.

Kuningas Ludvig XV.

Ludvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja

hymy huulilla.

Hänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja

kumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt

sitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa

tilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.

Ovet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan

kanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n

seurassa.

Tässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä

pientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.

-- Hyvää huomenta, kreivittäreni, -- sanoi kuningas suudellen rouva

Dubarryn kättä. -- Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja

kukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä?

Taivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle!

Ah, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!

Ja rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV

katseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka

oli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären

makuuhuoneen nurkkaa.

-- Sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- se on kiinalainen suihkulähde,

kuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan,

niin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja

lasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee

esille pieni jono mandariineja.

-- Sangen somaa, kreivitär, -- sanoi kuningas.

Samassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen

eriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla

Orosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä

toisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään

kullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa

paljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut

valkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin

korea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi

jalokiviä.

-- _Peste!_ -- huudahti kuningas, -- miten Zamore on komea tänään!

Neekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.

-- Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, --

sanoi kreivitär Dubarry.

-- Madame, -- vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, --

Zamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.