-- Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut

hänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että

prinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien

jotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.

"Minä en näe", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen

turhaan pari kolme kertaa, "minä en näe täällä sitä nuorta upseeria,

joka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole

sanottu, että halusin häntä kiittää?"

-- Majuri astui esille.

"Madame", vastasi hän, "herra luutnantti de Taverneyn oli pakko

poiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa

asussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo."

-- Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä

viitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi

minua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.

"Monsieur", sanoi hän minulle, "olisiko teistä jollakin tavalla

vastenmielistä seurata minua Pariisiin?"

"Oh, madame", huudahdin minä, "päinvastoin se olisi minulle mitä

suurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin

varusväessä, ja..."

"Ja...?"

"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani."

"Kenen käskettävänä te olette?"

"Sotilaskuvernöörin."

"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan."

-- Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin

takaisin.

-- Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.

"Monsieur", sanoi hän, "tahtoisin toteuttaa erään oikkuni".

"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame."

"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä."

"Asia on minulle sitä pyhempi... Suvaitkaa se ilmoittaa, madame."

"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen

ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka

tahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä

ruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi."

"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se

onnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?"

"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille

sanan tulostani."

"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä", vastasi

kuvernööri: "mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu.

Virkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä;

velvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee

täältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne."

-- Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois

Strassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen

saattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa

vierestä.

-- Ehee! -- äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. -- Ehee,

sepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.

-- Mikä, isäni? -- kysyi nuorukainen viattomasti.

-- Oh, kyllä minä metkut tiedän, -- vastasi parooni, -- he he he!

-- Mutta, rakas veli, -- kysyi Andrée, -- minä en ymmärrä vielä,

miten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.

-- Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan

tultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa.

Dauphine huusi minut puheilleen.

"Monsieur de Taverney", sanoi hän, "jouduttakaa matkaa".

-- Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, "Tahdon

lähteä varhain liikkeelle huomisaamuna", lisäsi dauphine.

"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?" kysyin.

"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella."

-- Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen

rauhattomaksi.

"Matkan varrella?" kysyin minä.

"Niin", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. "Ettekö arvaa,

missä minä haluan poiketa?" kysyi hän hymyillen.

"En, madame."

"Haluan poiketa Taverneyssä."

"Oh, miksikä, hyvä Jumala?" huudahdin minä.

"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne."

"Minun isäni ja siskoni... kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne

tietää...?"

"Minä otin asiasta selvän", vastasi hän, "ja sain kuulla, että he

asuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota

matkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä."

-- Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen

kuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:

"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin

loistavaa prinsessaa."

"Miksi ei?" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.

"Me olemme köyhiä, madame."

"Sitä parempi", sanoi hän, "vastaanotto on silloin sitä

sydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla

Taverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka

tahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja

Ranskan dauphine."

"Oh, madame", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa,

nöyryys kielsi minua sanomasta enempää.

-- Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi

tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla

tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa.

Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa

minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata,

ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.

-- Tyhmyri! -- huudahti parooni.

-- Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä

hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan

siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa

minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan

minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin

vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.

-- Oi, sehän oli aivan mahdotonta, -- virkkoi Andrée. -- Ja hänen

kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa,

jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän

tuntuu.

-- Kyllä, -- myönsi parooni; -- mutta hän ei tyydy nojatuoleihini,

jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea

katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa

hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa

oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.

-- Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka

osoittaa meille tällaista kunnioitusta?

-- Tai paremminkin vie kunniani, -- huusi vanhus. -- Kuka enää

Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna

Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä

esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea

hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää

sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä,

tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka

nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon,

jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen

prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. _Cordieu!_ Minä keksin nyt

keinon!

Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa

oikein säpsähtivät.

-- Mitä te tarkoitatte, isä? -- kysyi Filip.

-- Minä tarkoitan, -- mutisi parooni hampaittensa takaa, -- että minä

tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa

saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan

polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan

dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!

Veli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he

katsahtivat rauhattomina toisiinsa.

-- Antaa hänen tulla vaan, -- hoki parooni de Taverney.

-- Hän ei voikaan viipyä kauan enää, -- sanoi Filip. -- Minä

ratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa

minuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.

-- Siis ei ole aikaa hukata, -- huudahti parooni.

Ja sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista,

juoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi

rehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän

lähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen

taakseen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Mitä te teette, monsieur? -- sanoi hän riistäen kekäleen pois

vanhuksen käsistä; -- Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään

Bourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen

polttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.

Vanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt

niinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa

tehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä

tavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä

siedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.

-- Kiiruhtakaa, monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te ette ennätä

muuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen

aikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de

Taverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en

tiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki

kaunistaa.

-- Mutta, monsieur -- sanoi de Taverney, -- nyt saa dauphine nähdä

seikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä

olen onneton.

-- Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei

hän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas.

Olkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne.

Mitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan,

ja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa

päästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen

hankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on

oma surunsa.

Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen

hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta

haeskelivat.

Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin

viimeistelemään jotain alettua tehtävää.

14.

Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.

Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut.

Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo

oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli

tavallisesti hyvin hiljainen.

Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut

kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä

komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian

säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin

luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta

vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt,

kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.

Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt

asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui

sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen

erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä

päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli

järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei

kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran

otsaa korkeammalle.

Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan

kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden

kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole

aina tuoneet myötäjäisinään.

Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein

olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa

noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden

tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset.

Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta

alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli

liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33]

eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi

silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen

ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon

hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja

kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.

Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän

käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan

kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten

halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.

Kukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan

kuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän.

Kumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi

hän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka

he kukin erikseen ansaitsivat.

Tänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa

ja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja

hymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos

suinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä

viehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli

valkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni,

tiheä pitsivaippa.

Tuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi

takaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa,

jota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä

tuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran

käsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen

syvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen

tähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka

harvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.

-- Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni

talo! -- sanoi hän. -- Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla,

täällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!

Tällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi

Andrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset

palmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman

sininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään

selvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä,

jota Balsamo oli hänelle suositellut.

Dauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden

tulevan luokseen.

Nuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa:

upseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja

nojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.

Filip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea,

mutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin

surunvoittoinen.

-- Madame, -- sanoi hän, -- jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne

suvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de

Taverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.

Parooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä

kuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja

koko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.

Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui,

mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin,

kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.

-- Madame, -- sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, -- teidän

kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn

linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin

paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.

-- Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, --

vastasi dauphine, -- ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on

käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat

kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.

Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui

maahan ja suuteli sitä.

Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan

kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen

talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.

Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.

-- Messieurs, -- sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat

hänen seurajoukkonaan, -- teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni

tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen

etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen

tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä

Langershausen, -- sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan,

jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. -- Seuratkaa meitä,

monsieur, -- virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.

Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin

aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan

kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen

prinsessan mennä edeltä.

Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että

tämä tulisi sisarensa viereen.

Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran

vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.

-- Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? -- kysyi mainittu

herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen

tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.

-- Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? --

kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin

mustapukuinen herrasmies.

-- Sanokaa yksinkertaisesti herttua, -- vastasi herra, -- tai teidän

Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.

-- No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen

Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, -- vastasi parooni.

Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta

äänilajistaan.

Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja

hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen

maalais-aatelisen kanssa.

-- Tämä talo on teidän kesäasuntonne? -- jatkoi hän.

-- Sekä kesä- että talvi-asuntoni, -- vastasi Taverneyn parooni,

joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta

kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.

Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena

isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja

aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.

Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka

oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin

kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:

-- Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa

puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko

ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on

otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en

rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.

Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:

-- Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten

kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?

-- Teidän Korkeutenne, -- sanoi parooni kalveten, -- kuinka uskaltaa

tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?

-- Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista

kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani

Schönbrunnissa.

Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä

paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun

lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken

kaipaavasti katselleen.

-- Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, -- ilmoitti

vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden

sekoitusta on mahdoton kuvata.

-- Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? -- huudahti

prinsessa nauraen.

Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.

Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti

mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.

Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui

sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.

Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.

Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan

tyytyväisyydestä.

Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus:

"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"

Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki

vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi

selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin

terävällä älyllään käsittänyt.

Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden

kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita

oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi

komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan

päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.

Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.

Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta

ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.

Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien

mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia,

Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun

hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä

kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa

rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen

kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.

Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.

Dauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä

kasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.

Prinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja

nauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan

ymmärtää.

-- Te siis odotitte minua, monsieur? -- kysyi dauphine paroonilta.

-- Minäkö, madame? -- änkytti parooni.

-- Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä

olen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.

Ja sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:

"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija."

-- Madame, -- vastasi parooni, -- minä odotin teitä tosiaan, teidän

kuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin

tulostanne.

Dauphine kääntyi Filipin puoleen.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- kirjoititteko te sitten tänne?

-- En, madame.

-- Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en

melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten

tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen

tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin

teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla

seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa

minuuttia ennen minua.

-- Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.

-- Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta;

ehkäpä neidin kummihaltiatar, -- lisäsi dauphine hymyillen ja

Andréehen katsoen.

-- Madame, -- vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, -- mikään

haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan...

-- Vaan? -- toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua

enempää.

-- Vaan, toden totta, noita.

-- Noita? Millä tavoin?

-- Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä

vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin

säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, -- vastasi

parooni.

-- Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä

herkuista, -- huomautti dauphine, -- kun aamiainen edessämme on

noituuden tuotetta.

Ja kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:

-- Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään

leikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt

maista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, -- sanoi hän vanhalle

seuranaiselleen, -- peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan

minun esimerkkiäni.

Ja niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä

karahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.

-- Voi, todellakin, -- virkkoi Andrée peljästyneenä, -- hänen

Korkeutensa saattaa olla oikeassa.

Filip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään,

mitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja

sisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he

nyt yksin aavistivat.

-- Se olisi uskonnonvastaista, -- jatkoi dauphine, -- ja herra

kardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.

-- Madame, -- sanoi hengenmies, -- me olemme liian maallismielisiä,

me kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan

sellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian

inhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka

ravitsee meitä moisella hyvällä.

-- Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, -- sanoi parooni. -- Minä

vannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita,

oikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän

Korkeutenne ja poikani tulisitte tänne.

-- Ainoastaan tunti sittenkö? -- kysyi dauphine.

-- Niin, enintään.

-- Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian,

laskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle

moiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista,

Kyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi

noita kuin noitanne.

-- Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!

-- Kuinka, yhä hänen?

-- Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine

hyvyyksineen.

-- Puhutteko te totta? -- kysyi prinsessa.

-- Kautta aateliskunniani, -- vastasi parooni.

-- Mitä kummaa, -- huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja

hylkäsi lautasensa; -- minä luulin, että te laskitte leikkiä.

-- En, teidän Ylhäisyytenne.

-- Teillä on siis täällä oikea taikuri?

-- Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa

pöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.

-- Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? -- huudahti kardinaali

silmät ahneesti kiiltäen.

-- Oh, sekös menee herra kardinaaliin, -- virkkoi prinsessa, --

häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!

-- Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, -- vastasi maallismielinen

kirkkoruhtinas, -- ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin

yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.

-- Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! -- sanoi dauphine.

-- Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän

on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen

melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat,

jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin...

uskomattomia.

Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin

kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa

on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille

puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen

sisässään.

Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut.

Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:

-- Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle,

että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa

rasiassa sitä säilytätte?

-- Madame, -- vastasi parooni, -- hän se paremmin voi pistää minut

linnoineni päivineni johonkin rasiaan.

-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani, -- sanoi Marie-Antoinette; -- minä

haluan hänet ehdottomasti nähdä.

Ja nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät

sallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina

olikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa

ja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea,

ymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija,

joka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita

niinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä

vuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.

Parooni de Taverney sanoi hänelle:

-- Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen

kuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.

La Brie meni.

-- Josef Balsamolle? -- toisti dauphine; -- miten omituinen nimi!

-- Josef Balsamo, -- toisti myöskin kardinaali; -- olen jossakin

kuullut tuon nimen, muistaakseni.

Meni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Äkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat

voivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.

Oksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan

Marie-Antoinetten eteen.

15.

Taikatemppu.

Balsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään

ja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin

kunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä

Marie-Antoinette hänelle puhuisi.

-- Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä

meille kertonut, -- alkoi prinsessa, -- niin käykää lähemmäksi, että

saamme nähdä, millainen noita on.

Balsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.

-- Te harjoitatte ennustusta? -- kysyi dauphine nauttien lyhyin

siemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana

kuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.

-- Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, --

vastasi Balsamo.

-- Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, -- virkkoi dauphine,

-- ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat

katodisen oppimme salaisuudet.

-- Ne ovat todellakin kunnioitettavia, -- lausui Balsamo vakavasti ja

hartaasti. -- Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa

sanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät

ne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.

Kardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä,

kukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen

tiesi.

Marie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.

-- Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat,

joita vastaan ei voi väittää.

-- Madame, -- vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä

varmasti kuin ennenkin, -- uskon rinnalla on myöskin varmuus.

-- Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo

mieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en

ymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on

sanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta

sitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän

arvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.

-- Ja minä, -- virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen

päätänsä, -- pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä

huomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin

ylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi

hänen toiveittensa mukainen.

-- Oh, tuo on jo vakavaa, -- vastasi Marie-Antoinette, -- ja te

tahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin

teitä ennustamaan kohtaloani.

-- Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä

tehdä, madame, -- sanoi Balsamo kylmästi.

-- Niin, eikö totta? -- naurahti dauphine; -- sillä se saattaisi

teidät pahaan pulaan.

Mutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he

tunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka

oli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.

-- Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, -- jatkoi dauphine. Balsamo

kumarsi vastaamatta.

-- Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra

de Taverneylle? -- jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.

-- Kyllä, madame, minä juuri.

-- Millä tavalla, hra parooni? -- kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli

jo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen

kaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän

ei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.

-- Oh, madame, -- vastasi parooni de Taverney, -- mitä

yksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.

-- Onko se totta? -- kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon

puoleen.

-- On, madame, -- vastasi muukalainen.

-- Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta

laatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.

Kardinaali hymyili.

Parooni de Taverney lähestyi heitä:

-- Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de

Bièvreltä, -- sanoi hän kohteliaasti.

-- Oi, hyvä vierasisäntäni, -- vastasi dauphine hänelle iloisesti, --

älkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan

jotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran

kanssa.

Ja Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä

näkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää

sellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.

-- Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi

ennustaa minulle karahvista?

-- Aivan hyvin, madame, -- vastasi Balsamo.

-- Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?

-- Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin

siinä jonkin varjon...

Balsamo keskeytti.

-- Niin? -- kysyi dauphine.

-- Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia

sanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.

-- Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?

-- Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena,

isänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.

-- Te olette nähnyt äitini?

-- Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.

-- Keisarinna, arvoisa herra.

-- Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin...

-- Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! -- virkkoi

dauphine ivallisena.

-- Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne

luulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.

-- Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria

Teresiassa, -- vastasi Marie-Antoinette.

-- Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut

kuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja

minä.

-- Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi

dauphine ivallisesti hymyillen.

-- Niin, meillä kolmella, madame, -- vastasi Balsamo rauhallisesti.

-- Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!

-- Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.

-- Ei väliä, antakaa kuulua vain.

-- Teidän Korkeutenne haluaa sitä?

-- Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.

-- Schönbrunnin palatsissa, -- sanoi hän, -- on sivuhuone nimeltä

saksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen

arvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, -- entä sitten?

-- Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian

yksityishuoneustoon.

-- Niin.

-- Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat

kirjeensä.

-- Kyllä.

-- Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig

XV lahjoitti keisari Frans I:lle.

-- Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen

saisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.

-- Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä,

aamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä

noussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon

sivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa

keisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.

-- Entä sitten, monsieur?

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne

muistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.

-- Jatkakaa!

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje,

vielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään

edellisenä iltana.

-- Entä sitten?

-- Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.

-- Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla

johonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla

kädellänne...

Dauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.

Balsamo jatkoi:

-- Pyyhitte pois kolme sanaa.

-- Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? -- huudahti dauphine uteliaana.

-- Ne olivat kirjeen ensimäiset.

-- En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.

-- Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje

oli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan

korkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.

-- Te siis muistatte nuo kolme sanaa?

-- Kyllä.

-- Te voisitte ne minulle toistaa?

-- Aivan hyvin.

-- Sanokaa ne.

-- Ääneenkö?

-- Niin.

-- _Ma chère amie_.[36]

Marie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.

-- Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin,

kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti

taskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle

sen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia,

repäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.

Marie-Antoinette otti lehden ja luki:

"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle,

markiisitar de Pompadourille."

Dauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat

olivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka

tuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle

nöyrästi ja syvään.

-- Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, -- sanoi prinsessa, -- ja

vaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät

yksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että

kaikki tämä on totta.

-- Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois

ja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, --

virkkoi Balsamo.

-- En suinkaan, monsieur, -- vastasi dauphine ärtyneenä, -- kuta

tietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni.

Te ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä

tiedustelen tulevaisuuttani.

Ja prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista

kiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.

-- Minä olen valmis, -- sanoi Balsamo, -- ja kuitenkin minä vielä

rukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua

siihen.

-- Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa "minä tahdon". Ja

muistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.

-- Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, -- pyysi

Balsamo rukoilevasti. -- Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän

kuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.

-- Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur?

-- toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. -- Jos se on hyvä, niin

minä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on

paha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan

siitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.

Prinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa

sietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.

Balsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja

jossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.

Valoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin,

jotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon

näyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville

silmille.

Kaikki olivat ääneti.

Balsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä

tuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.

-- No? -- kysyi dauphine.

-- Minä en voi puhua, -- vastasi Balsamo.

Prinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: "Kyllä

minä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!"

-- Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? -- kysyi

dauphine ääneen.

-- Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, --

vastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa

yksinpä dauphinen selvää käskyäkin.

-- Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla:

_ei mitään!_ -- väitti dauphine.

-- Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.

Dauphine hymyili pilkallisesti.

Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa

vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:

-- Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt

ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain

muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.

-- Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä

prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni,

-- virkkoi Marie-Antoinette.

-- Madame, -- vastasi Balsamo sangen kalpeana, -- suvaitkaa muistaa,

etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.

-- Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani

tahdoin teidät nähdä.

-- Antakaa hänelle anteeksi, -- sanoi Andrée hiljaa, -- hän luuli

menettelevänsä hyvin.

-- Ja minä sanon, että hän oli väärässä, -- vastasi prinsessa siten,

etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. -- Ei sovi

rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi

saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida

pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.

Balsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi

häntä pistänyt.

-- Madame, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- minä olen valmis

antamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa

teidät sitä tahtomaan.

Balsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla

tavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.

Nuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.

-- _Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter_,[37] -- sanoi vanha rouva

saksaksi Marie-Antoinettelle.

-- _Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie

wissen_![38] -- vastasi Balsamo samalla kielellä.?

Nuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan

harvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin

salaperäisemmäksi.

-- Niin, -- sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita

estelyitä, -- minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin

häntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.

Balsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti

ohi vilahtava hymy.

-- Asia on niinkuin olen sanonut, -- mutisi hän itsekseen, -- vain

pöyhkeilyn rohkeutta!

-- Puhukaa, -- sanoi dauphine, -- puhukaa nyt.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?

-- Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.

-- Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, -- sanoi

Balsamo.

-- Olkoon niin, -- vastasi dauphine. -- Minä ajan hänet viimeiseen

loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.

Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin,

josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.

-- Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, --

sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.

-- Älkää koettako minua vihoittaa, madame, -- vastasi muukalainen. --

Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen

teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin,

sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja.

Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan,

minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä

airut minä ainoastaan olen.

-- Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? -- sanoi dauphine

Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen

nöyryytensä voittamana.

-- Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. -- Luetelkaa ne

kaikki.

-- Koetan.

-- No?

-- Kyselkää minulta.

-- Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?

-- Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä

odottaa?

-- Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef,

sisareni Karolina.

-- Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.

-- Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?

-- Teitä ja uutta sukuanne.

-- Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?

-- Voin.

-- Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?

-- Niin.

-- Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.

-- Juuri niin.

-- Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?

-- He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.

-- Minä en siis saa lapsia?

-- Saatte.

-- Siis ne eivät ole poikia?

-- On poikiakin lapsissanne.

-- Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?

-- Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on

elossa.

-- Rakastaako puolisoni aina minua?

-- Aina.

-- Suuresti?

-- Liiaksi.

-- Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä,

kun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?

-- Ne molemmat jättävät teidät.

-- Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.

-- Kansan rakkaus ja tuki!... se on tyyni valtameri... Oletteko

nähnyt myrskyisen meren, madame?

-- Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee,

minä nousen sen mukana.

-- Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.

-- Jumala on turvanani.

-- Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.

-- Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?

-- Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori

nainen hymyili ivallisesti.

-- Kuunnelkaa, madame, -- virkkoi Balsamo, -- ja painakaa tämä

mieleenne.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi dauphine.

-- Huomasitteko, -- jatkoi ennustaja -- seinäverhot ensimäisessä

kamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?

-- Kyllä, -- vastasi dauphine hätkähtäen.

-- Mitä niiden kuvat esittivät?

-- Verenvuodatusta, -- viattomain lasten murhaa.

-- Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet

teidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?

-- Myönnän, monsieur.

-- Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?

-- Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa

kaatuessaan vaununi.

-- Ne ovat enteitä, sellaiset, -- sanoi Balsamo kolkolla äänellä.

-- Ja pahoja enteitä?

-- Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää

vaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen

päänsä.

-- Miten kuolee mieheni?

-- Päättömänä.

-- Miten kuolee Provencen kreivi?

-- Jalattomana.

-- Miten kuolee Artois'n kreivi?

-- Hovittomana.

-- Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.

-- Puhukaa... -- sanoi dauphine, -- sanokaa vaan!...

-- Minulla ei ole enää mitään sanomista.

-- Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! -- huudahti

Marie-Antoinette, koko ruumis väristen.

-- Säälikää minua, madame...

-- Oh, puhukaa! -- käski dauphine.

-- En koskaan, madame, en koskaan!

-- Puhukaa, -- toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä,

-- puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää

naurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä

Maria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on

kolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!

Balsamo pysyi vaiti.

-- Hyvä, te ette siis tiedä enempää, -- sanoi prinsessa kohauttaen

pilkallisesti olkapäitään. -- Tai paremminkin: mielikuvituksenne

varasto loppui.

-- Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, -- vastasi Balsamo, --

ja koska sitä välttämättä tahdotte...

-- Niin, minä tahdon!

Balsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan

päällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan,

johon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti

hän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.

-- Oletteko valmis? -- kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein

peljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.

-- Olen.

-- Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa

asennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä

lopusta, minkä näette.

Dauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.

Balsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi

nyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.

Dauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin

maahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.

Taverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.

Jonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.

Hän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.

Sitten yhtäkkiä:

-- Karahvi! -- huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. --

Karahvi!

Parooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään

läikkää. Balsamo oli kadonnut.

16.

Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.

Parooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi

madame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina,

ajatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja

taikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa

kirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli

juossut hätään.

Dauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo

karahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin

nyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa

Balsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni

pysäytti hänet ajossaan.

Silloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi

häneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin

kyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että

Balsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että

hän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä,

että hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta

lopen väsynyt.

Nämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille,

joka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.

Hovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen

vastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän

kaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.

-- Madame, -- sanoi hän, -- teidän kuninkaallisen Korkeutenne

nimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan

teille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt

kulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.

-- Hyvä, -- vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se

liike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; -- mutta minä

peruutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan...

Jos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi

voimani.

Parooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.

-- Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, --

sammalteli parooni de Taverney.

-- Ah, pyydän, -- vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän

oli taas pyörtymäisillään. -- Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan

vähän levätä.

Andrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei

ollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren

ylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka

saattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja

olisikin köyhä, kuten Andrée.

Kaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta

surunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään

merkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että

hän tahtoi olla yksin.

Silloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli

seurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen

hameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti

kaunista kättään vasten.

Eivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet?

Ensinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä,

ensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen

kuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät

viatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun

hänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet

ennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta

dauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa

tarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.

Andréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän

sai mennä lehtimajaan.

Andrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin

syviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.

Viimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen

Andréelle, että tämä lähestyisi.

-- Teidän Korkeutenne huone on valmis, -- sanoi Andrée; -- me

rukoilemme ainoastaan...

Dauphine ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Monet kiitokset, mademoiselle, -- virkkoi hän. -- Olkaa hyvä ja

kutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.

Andrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.

-- Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, -- sanoi

dauphine saksankielellä; -- sillä minä tunnen tosiaan olevani niin

voimaton, että en jaksa kävellä yksin.

Kreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan

kreivitärtä tehtävässään.

-- Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? -- kysyi silloin

Marie-Antoinette.

-- Kyllä, madame, -- vastasi Andrée saksankielellä, -- ja minä

puhunkin sitä hiukan.

-- Erinomaista! -- huudahti dauphine ihastuen, -- kuinka hyvin se

sopii minun aikeisiini!

Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet

olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine

nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin

askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.

Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:

-- Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen

Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?

-- Minun täytyy päästä, -- vastasi kuvernööri varmalla äänellä, -- ja

hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.

-- En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä...

-- Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, -- virkkoi

dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. --

Tulkaa, hra de Stainville.

Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja

väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan

hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.

Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua.

Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa

erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan

ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki

muut väistyneet loitommalle.

-- Pikaviesti Versaillesista, madame, -- sanoi de Stainville

matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen

saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.

Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra

kuvernööri de Stainville."

-- Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, -- sanoi Marie

Antoinette. -- Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on

jotain minulle kuuluvaa.

-- Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta

katsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de

Choiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän

kuninkaalliselle Korkeudellenne.

-- Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.

Prinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos

hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä

löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi,

että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa

tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää

uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin

kiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin

koskevankaan.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? -- kysyi arasti

Andrée.

-- En, kiitos, mademoiselle, -- vastasi arkkiherttuatar, -- raitis

ilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa

minä nyt olen!

Hän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun

askeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään

tapahtunut.

-- Vaununi, -- sanoi hän, -- minä lähden.

Kardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin

kysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.

-- Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, -- kuiskasi kuvernööri

kardinaalin korvaan.

Tuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä

sutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.

Andréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia

kruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut

lainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine

huomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun

hän nyt kääntyi hänen puoleensa:

-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän, -- teidän vierasvaraisuutenne on

liikuttanut minua suuresti.

Sitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- tietäkää, että Wienistä lähtiessäni

minä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka

kohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän

poikanne... Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään

moiseen ja että neiti... Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?

-- Andrée, teidän Korkeutenne.

-- Että neiti Andrée unohdetaan...

-- Oi, teidän Korkeutenne, -- supisi nuori tyttö.

-- Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan

todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? -- jatkoi

dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.

Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti

vastaukseksi:

-- Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä,

sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta

kuitenkin... niin suuri onni...

-- Sen saatte ansiosta... Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar

palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen

ja tytärtä hyveihin... Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin,

monsieur? -- jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen,

Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus

riisti sanat hänen huuliltaan.

-- Mutta... -- mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä

tuikkuihinsa.

-- Niin, ymmärrän, -- sanoi dauphine, -- teidän tarvitsee tehdä

valmistuksia, eikö niin?

-- Kyllä, -- vastasi de Taverney.

-- Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.

Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin

naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan

jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko

isäntäväkensä itserakkautta.

-- Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti

minua, niinkuin luulen, -- lisäsi hän. -- Odottakaapas, minä jätänkin

tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni

jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.

Kuvernööri astui esille.

-- Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien

matkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, -- sanoi dauphine. --

Määrätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen,

että ne ovat minun.

-- Tuossa tuokiossa, -- vastasi parooni de Stainville. -- Astukaa

esille, monsieur de Beausire.

Noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin

saattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä

vilkkaat ja älykkäät.

-- Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten

häntä matkalla, -- ilmoitti kuvernööri hänelle.

-- Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, -- lisäsi dauphine;

-- minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.

Taverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten

kiitollisuuttaan osoittaa.

-- Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia,

monsieur? -- kysyi dauphine.

-- Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, -- vastasi parooni.

-- Näkemiin sitten! -- virkkoi dauphine hymyillen. -- Matkaan,

messieurs!... Filip-herra, satulaan!

Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa

selkään.

Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut

mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut

huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka

istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja

kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat

nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.

Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä

kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.

Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin

näytelmän.

Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä,

odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä

muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.

Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti

muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.

Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.

La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.

Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.

-- Lurjus, -- huusi hän la Brielle, -- sinä seisot siinä kuin pölkky,

ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua

ulkona.

La Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan

ja katosi päistikkaa huoneesta.

Hetken päästä hän tuli takaisin.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- se aatelisherra on puutarhassa.

-- Mitä hän tekee?

-- Syöttää anisruohot hevoselleen.

-- Antaa syöttää. Entä vaunut?

-- Odottavat lehtokujalla.

-- Valjaissa?

-- Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne

kaluavat kranaattipuita!

-- Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. _Apropos_,

missä on noita?

-- Noita on kadonnut, monsieur.

-- Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, -- virkkoi

parooni. -- Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.

-- En usko, -- vastasi la Brie; -- Gilbert näki hänen ajavan

matkaansa vankkureineen.

-- Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? -- toisti

parooni.

-- Näki.

-- Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä

matkalaukku.

-- Se on tehty, monsieur.

-- Mitä, tehtykö?

-- Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin

huoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.

-- Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?

-- Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.

-- Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.

-- Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida

jotain.

-- Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, -- sanoi hän la Brielle, -- on

eräs aivan voittamaton seikka.

-- Mikä, monsieur?

-- Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.

-- Sanokaahan, monsieur.

-- Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt

jättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta

mitään Gilbertille?

Samassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.

-- Monsieur, -- sanoi la Brie.

-- No?

-- Kutsutaan.

-- Kuka kutsuu?

-- Se herra siellä.

-- Kuninkaallinen upseeri?

-- Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi

jotain sanottavaa.

-- Juokse siis, raavas!

-- Isä, -- sanoi Andrée tullen paroonin luo, -- minä arvaan, mikä

painaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on

kolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu

kello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.

-- Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, -- sanoi parooni; -- mutta pidä

ne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin... ja

nyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.

-- Monsieur, -- huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä

kirje ja toisessa kultarahoja, -- katsokaapa, mitä dauphine jätti

minulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!

-- Entä tuo kirje, lurjus?

-- Ai, se on teille; se on noidalta.

-- Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?

-- Gilbert.

-- Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!

Parooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.

'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut

pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne

muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.

_Josef Balsamo_.'

-- La Brie! -- huusi parooni hetken aprikoituaan.

-- Monsieur!

-- Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?

-- Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen

hopeapikarin.

-- Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen

Korkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä,

tolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa

viiniä, mitä täällä enää on.

-- Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, -- sanoi la Brie aivan

alakuloisena.

-- Se riittää.

-- La Brie läksi.

-- Niin, niin, Andrée, -- jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat

kädet omiinsa, -- niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt

hoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia,

joita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä,

joukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi.

Asetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet

kaunis katsella. Mene, lapseni, mene!

Andrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.

-- Hohoi, sinä hirviö, la Brie, -- huusi parooni de Taverney

astuen viimeisenä ulos salista; -- pidä hyvää huolta tuosta herra

upseerista, kuuletko?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi la Brie kellarin pohjasta.

-- Minä, -- jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, --

minä menen järjestämään papereitani... Tunnin kuluttua täytyy meidän

päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin

pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies

tuo noita oli! -- Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. --

Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!

-- Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää

yhtään kynttilää.

"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.

17.

Nicolen viisikolmatta louisdoria.

Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan.

Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian

haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen

emäntänsä välille nostanut.

Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili

ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää

kamarineitsyelleen edes anteeksi.

"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja

kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä.

Minä tahdon unohtaa koko asian."

Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen

ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä

suopeammiksi.

"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen

Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie

minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".

Kahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella

kaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan

yhtymättä.

Andrée lausui ensimäisen sanan.

-- Pane pitsini lippaaseen, -- virkkoi hän.

-- Mihinkä lippaaseen, neiti? -- kysyi kamarineitsyt.

-- Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?

-- Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.

Ja Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée

päätti unohtaa lopullisesti kaikki.

-- Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita,

tyttö-rukka, -- sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.

-- Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se

oikeastaan onkin.

-- Kun aikoo perustaa oman kodin, -- jatkoi Andrée, -- niin kysytään

huonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin

minä.

Nicole punastui.

-- Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, -- jatkoi

Andrée.

-- Ohoi, neiti, -- vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä,

-- minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi

suurta tilaa.

-- Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että

olisit onnellinen ja rikaskin.

-- Rikas?

-- Niin, rikas säätyysi nähden.

-- Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?

-- En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.

-- Älkää, neiti?

-- Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?

-- Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.

-- Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.

-- Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se!

-- huudahti Nicole hurmautuneena.

-- Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.

-- Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?

-- Annan!

Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat

kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja

suuteli sitä.

-- Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? -- kysyi neiti de

Taverney.

-- Tottahan nyt, -- vastasi Nicole; -- tai ainakin minä toivon, neiti.

Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt

häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun

hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta

miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla

tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä

omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä

kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.

Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.

Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää

koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen

tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt.

Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä,

että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa

suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.

Andrée näki Nicolen aprikoivan.

-- Tyttö rukka, -- huokasi Andrée; -- hän voisi täällä hiljaisessa

elämässä olla niin onnellinen!

Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen

tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja

lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen

päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.

Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja

purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.

Hän voitti kiusauksen.

-- Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, -- sanoi hän, --

pikku onnessa.

-- Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.

-- Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.

-- Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta

älä ole enää niin hupakko.

-- Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin

tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea

tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun

rakastaa...

-- Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?

-- Kyllä, neiti; minä, minä... rakastin häntä, -- vastasi Nicole.

-- Se on uskomatonta, -- virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on

mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen

hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten

sydämiä.

Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée

vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä

viattomuudessa?

Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää

itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, --

lisäsi hän vielä.

Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä

aikomastaan ehdotuksesta.

-- Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? -- kysyi Nicole.

-- Mitä varten? -- vastasi Andrée.

-- Mutta...

-- Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä

pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin

linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja

puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät

täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen

maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen

laiskotella.

-- Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin... -- sammalteli

Nicole.

-- Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin

miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli

äidistäni niin rakas, -- vastasi Andrée aivan luotettavasti.

Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään

salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä,

aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle

olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se

meni yli ymmärryksen.

"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia",

tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua

Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia

lemmenseikkailuja!"

Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä

arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja

Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän

sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:

-- Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti

siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa.

Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä

olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle,

valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä

vihaan aviotouhuja ja juoruja.

-- Tunti aikaa, neiti, -- toisti Nicole, -- yksi tunti!

-- Niin, yksi tunti.

-- Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.

-- No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin

äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin

pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet

tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta

louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas

lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi

palkka.

Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.

Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista,

jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän

läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten

yli pihan ja katosi puistokäytävään.

Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:

-- Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus

todellakin niin suloista?

Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen

ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin

kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri.

Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä

kallista harkinta-aikaan.

Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili

jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.

Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin

itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin

nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.

-- Kah, -- huudahti hän, -- sinäkö se olet, Nicole?

-- Niin, minä taas, -- vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen

ikkunan takaa.

-- Ole siis tervetullut, Nicole, -- sanoi Gilbert ja meni ja avasi

ikkunan.

Nicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti

kätensä, jota Gilbert puristi.

"Kaikki meneekin nyt hyvin", ajatteli Nicole; "hyvästi,

Pariisin-matkani!"

Ja tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen

viimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.

-- Sinä tiedät, -- virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, -- sinä

tiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.

-- Kyllä, minä tiedän sen, -- vastasi Gilbert.

-- Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?

-- Tiedän, Pariisiin.

-- Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?

-- En, sitä en minä tiennyt.

-- No niin?

-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.

-- Mitenkä sinä sanoitkaan? -- kysyi Nicole.

-- Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.

-- Se miellyttää minua... riippuen asianhaaroista, -- jatkoi Nicole.

-- Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?

-- Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua

miellyttäisi.

-- Minä en ymmärrä sanojasi, -- virkkoi Gilbert istuutuen siten

ikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja

että he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä,

isokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.

Nicole katsoi hellästi Gilbertiin.

Mutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin

sanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen

äskeistä puhettakaan.

-- No hyvä... Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele

nyt, -- alkoi Nicole.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi Gilbert.

-- Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.

-- Hyvä, -- vastasi Gilbert.

-- Ellen minä...

-- Ellet sinä?... -- toisti nuorukainen.

-- Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.

-- Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? -- kysyi Gilbert

rauhallisena.

-- Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, -- vastasi Nicole.

-- Ahaa, oletko sinä rikas? -- sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä,

että Nicolea kuohautti.

-- Hyvin rikas, Gilbert.

-- Tosiaanko?

-- Aivan totta.

-- Ja miten se ihme on tapahtunut?

-- Neiti antoi minulle myötäjäiset.

-- Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!

-- Katsopas, -- sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään

viittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.

Ja samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään

pilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.

Totisesti, -- sanoi hän, -- se on sievoinen summa! -- Siinä ei ole

vielä kaikki, -- jatkoi Nicole. -- Parooni tulee nyt rikkaaksi.

Maison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.

-- Sen uskon kyllä.

-- Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.

-- Tietysti.

-- No niin, neiti antaa...

-- Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, -- jatkoi

Gilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se

olisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.

Mutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.

-- Eikö Nicolen puoliso, -- jatkoi hän, -- ole joku, jonka sinä

tunnet, Gilbert?

-- Ketä sinä tarkoitat, Nicole?

-- Kuules... oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin

selvää kieltä? -- huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.

-- No, ymmärrän sinut täydellisesti, --, vastasi Gilbert; --

hyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?

-- Niin, herra Gilbert.

-- Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea,

-- kiiruhti Gilbert lisäämään. -- Minä olen tosiaan siitä ylen

kiitollinen.

-- Todellako?

-- Tietysti!

-- No niin, -- sanoi Nicole vilpittömästi, -- tuossa käteni!

-- Kuinka?

-- Sinä suostut, eikö niin?

-- En!

Nicole hätkähti.

-- Kah, -- sanoi hän, -- sinulla on kova sydän tai ainakin huono

luonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole

tuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja

jos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin

kuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut

minun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei

kukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi

Gilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli

väleistämme loppu.

Gilbert teki välinpitämättömän liikkeen.

-- Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, -- jatkoi

Nicole. -- Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani

yhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle,

vaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun

näyttämöni, ymmärrätkö? -- että minä päätin tyytyä kaiket päivät,

monet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät

ja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä

ajatuksia, -- sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen

pahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert;

sanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni,

nähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt

tekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei

ollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon

nyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua,

tue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun,

minä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut

tilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!

Ja ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai

kärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten

kaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.

Gilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa

nurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka

Nicolen saapuminen oli keskeyttänyt.

18.

Jäähyväiset Taverneylle.

Ennenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän

portaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.

Parooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka

käden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis,

että hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun

herttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.

Nicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti

ylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.

-- No niin, -- kysyi neiti de Taverney, -- oletko nyt harkinnut

tarkoin asiaa...?

-- Se on päätetty, neiti, -- vastasi Nicole aivan vapautuneena.

-- Sinä menet siis naimisiin?

-- Kaukana siitä!

-- Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?

-- Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota

neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla

aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan

yhtä hyvin isännän?

Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut

aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään

selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.

Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin

oli luullutkaan.

-- Teet oikein kiintyessäsi minuun, -- vastasi hän; -- minä en ole

unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos

minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.

-- Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.

-- Katumatta?

-- Sokeasti.

-- Niin et saa vastata, -- sanoi Andrée. -- Minä en tahtoisi kuulla

sinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua

sokeasti.

-- Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.

-- Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.

-- Minäkö? -- sanoi hän.

-- Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.

Nicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin

Andréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin

ikkunaan.

-- Se on totta, neiti, -- vastasi Nicole.

-- Ja sinä sanoit hänelle?

Nicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen

mieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis

Andréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja

tahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.

-- Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, -- vastasi Nicole.

Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli

timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan

koskaan.

Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.

Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli

ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita,

jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa

vaunuilla, kokoelma _Gazette_-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen

pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40]

kuljetti mukanaan.

La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos

melkein tyhjää matkalaukkua.

Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt

näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.

Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat,

eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä,

toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka

oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli

näkyviin ilmestynytkin.

Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet,

herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan

paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de

Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.

Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse

joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.

-- Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, -- mutisi hän

haltioituneena ja luullen olevansa yksin.

-- Takapuolella, ystäväni, -- vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.

-- Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? -- kysyi Andrée

paroonilta. -- Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?

-- _Pardieu_, tuo laiskuri ja filosoofi.

-- Gilbert?

-- Niin juuri, onhan hänellä pyssy.

-- Mutta millä hän elää?

-- Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta:

Taverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.

Andrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.

-- Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? -- sanoi Andrée.

-- Oh, hän on ovela poika, -- vastasi Nicole, -- olkaa huoletta,

neiti, hän ei kuole nälkään.

-- Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, -- sanoi Andrée

paroonille.

-- Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.

-- Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.

-- Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.

-- Johan nyt, -- huudahti Nicole, -- olkaa huoleti, neiti, hän ei

ruikuta!

-- Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.

-- Hän ei ota niitä vastaan.

-- Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?

-- Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!

-- Kas niin, kas niin, -- virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset

vähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään

väsyttäviltä, -- lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat

meitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.

Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan

päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.

Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea

yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä,

istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen

hevosen selkään.

-- Mutta minnekäs upseeri asettuu? -- huudahti parooni de Taverney.

-- Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! -- vastasi

Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin

pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.

Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja

puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi,

alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen

toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin

lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.

Jouduttiin ajoportille.

Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja

liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki

hänet kuitenkin.

Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos,

nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.

-- Pysäyttäkää vähän, -- huusi de Taverney ajajalle.

Tämä veti hevoset pysähtymään.

-- Kuulepas, herra vetelehtijä, -- sanoi parooni Gilbertille, --

sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin

oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain

kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja

hoida Mahonia.

Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse

levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön

voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen

polttoraudan pistosta.

-- Ajakaa, kyytimies, -- huusi parooni de Taverney.

Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli

hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin

synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut

Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää,

ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen

oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta

tepastelevan ratsunsa seljässä.

Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka

Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.

Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa

hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.

Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin

vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.

Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat

maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin

heistä oli omissa ajatuksissaan.

Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-,

kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut

pöytäkalut.

Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli

hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon

kiusaavia henkiä.

Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de

Beausiren mielestä surettavan vähän.

La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä

kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire

antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin,

jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.

Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä

tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti

tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä

kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä

täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä

patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille.

Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli

Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.

Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei

se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen

housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.

Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka

valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet

yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi,

että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.

Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.

-- Ole vaiti, Mahon, -- huusi hänelle Gilbert, -- vaiti! Sitten

lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti

hänen päähänsä:

-- Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin

ihminen?

Sitte hän tuli miettineeksi:

-- Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään

elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin

minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.

Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.

-- Nyt olet vapaa, -- sanoi hän; -- etsi nyt elatuksesi miten

parhaaksi näet.

Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se

syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- pian nähdään, kumpaisella meistä on

parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.

Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka

hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle,

aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.

Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain

samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä

yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden

erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa.

Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi

mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.

-- Hyvästi! -- sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan

pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain

kultavihmain huippujen takaa. -- Hyvästi, talo, jossa minä olen

niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle

heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi,

ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa

vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila!

Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!

Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen

kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi

juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä

kuului kaukaa.