9. Kaukonäkemys.

Balsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen

luokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin

kuvapatsas.

Miten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin

Balsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.

-- Olen käskenyt teitä nukkumaan, -- sanoi hän; -- nukutteko te?

Andrée huokasi, mutta ei vastannut.

Balsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista

fluidumia.[31]

-- Minä tahdon, että teidän on puhuttava, -- sanoi hän.

Nuori tyttö vavahti.

-- Kuulitteko, mitä minä sanoin? -- kysyi muukalainen. Andrée teki

myöntävän liikkeen.

-- Miksi ette sitten puhu?

Andrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi

päässeet nousemaan kuuluville.

-- Hyvä, istukaa tuohon, -- sanoi Balsamo.

Hän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön

huomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen

saman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun

täältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.

Nuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja

asettui nojatuoliin.

-- Näettekö te nyt? -- kysyi Balsamo.

Andréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin

kaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta

kynttilästä.

-- En käskenyt teitä näkemään silmillänne, -- jatkoi Balsamo; --

nähkää povella.

Ja hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen

toisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.

Tyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen

ruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti

kiinni.

-- Jaha, hyvä, -- sanoi Balsamo, -- te alatte nähdä, eikö niin?

Andrée nyökkäsi myöntävästi.

-- Ja te puhutte nyt?

-- Puhun -- vastasi Andrée.

Mutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut

sanomatonta tuskaa.

-- Mikä teillä on? -- kysyi Balsamo.

-- Voi, minä kärsin.

-- Mistä te kärsitte?

-- Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti

kätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti

hajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista

tytön otsan.

-- Kärsittekö vielä? -- kysyi Balsamo.

-- Vähemmän, -- vastasi neito.

-- Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.

Andréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät

ja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

-- Punaisessa huoneessa, -- mutisi hän.

-- Kenen kanssa?

-- Teidän kanssanne, -- jatkoi Andrée ja vavahti. -- Mikä teillä on?

-- Minua peloittaa, hävettää.

-- Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?

-- Kyllä?

-- Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa

aikeissa?

-- Ah, kyllä, se on totta, -- vastasi Andrée.

-- Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?

-- Niin, sen tiedän.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.

-- Te ette sano minulle kaikkea, -- virkkoi Balsamo. -- Te ette anna

minulle aivan täydellisesti anteeksi.

-- Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa,

aiotte ehkä muille.

-- Hyvin mahdollista, -- mutisi Balsamo; -- mutta älkää ajatelko

sitä, -- lisäsi hän vaativalla äänellä.

Andréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.

-- Nukkuvatko kaikki talossa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö.

-- Katsokaa sitten.

Minnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on

isänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. -- Mitä hän tekee?

-- Hän on vuoteessa. -- Nukkuuko hän?

-- Ei, hän lukee.

-- Mitä hän lukee?

-- Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua

lukemaan.

-- Ja joita te ette lue?

-- En, -- vastasi Andrée.

-- Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen

päin, hänen huoneeseensa.

-- Hänen huoneessaan ei ole valoa.

-- Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?

-- En, jos te vaan käskette minua.

-- Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.

-- Ah, minä näen hänet.

-- Niin?

-- Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän

menee alas portaita.

-- Hyvä, minne hän menee?

-- Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy

jotakin, hän odottaa.

Balsamo hymyili.

-- Teitäkö hän väijyy ja odottaa? -- kysyi hän.

-- Ei.

-- Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja

kamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä,

paitsi ehkä...

-- Ei, -- sanoi Andrée.

-- Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?

-- Minä näen sen ajatuksen.

-- Siis te ette rakasta ketään?

-- Minäkö? -- sanoi Andrée halveksivasti...

-- Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin

päättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja

sydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.

Andrée pudisti päätään.

-- Minun sydämmeni on vapaa, -- sanoi hän surullisesti.

Ja niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti

hänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:

-- Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!

Ja hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi

sitten taas Andréen puoleen:

-- Mutta ellette itse rakastakaan, -- jatkoi hän, -- niin kai joku

teitä rakastaa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö leppoisasti.

-- Kuinka, ettekö tiedä? -- toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. --

Etsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.

Ja hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.

Andrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta

kuin äskeisellä kerralla.

-- Kyllä, kyllä, minä näen, -- sanoi hän; -- säälikää minua, sillä te

surmaatte minut.

-- Mitä näette? -- kysyi Balsamo.

-- Oh, mutta sehän on mahdotonta, -- vastasi Andrée.

-- Niin, mitä näette?

-- Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on

seuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina

salaa.

-- Mikä se nuori mies on?

-- En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?

-- Missä hän on?

-- Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. -- Minkätähden

ette näe hänen kasvojaan?

-- Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.

-- Katsokaa käsien läpi.

Andrée näytti ponnistavan nähdäkseen.

-- Gilbert! -- huudahti hän. -- Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!

Ja miksi mahdotonta?

Siksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, -- vastasi tyttö,

syvin halveksuminen kasvoillaan.

Balsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy

eroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka

pohjaton kuilu.

-- Ja mitä hän tekee portaitten juurella?

-- Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös

kaidepuusta pidellen, tulee ylös.

-- Minne hän tulee?

-- Tänne... se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.

-- Miksi hän ei tohdi astua sisään?

-- Siksi, että hän pelkää, -- sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.

-- Mutta hän kuuntelee kai?

-- Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.

-- Se häiritsee teitä?

-- Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.

-- Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin

vastaan, jota hän rakastaa?

-- Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella

hetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.

-- Pääskäämme hänestä sitten, -- sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin

askelin ovea kohti.

Luultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä

tullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi

tulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja

antoi luisua alas saakka.

Andrée huudahti säikähdyksestä.

-- Lakatkaa katsomasta sinne päin, -- sanoi Balsamo tullen jälleen

Andréen luo. -- Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä.

Puhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?

-- Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, -- vastasi Andrée huokaisten.

-- Niin ollen, parooni on sangen köyhä?

-- Sangen köyhä.

-- Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?

-- Ei mitään.

-- Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?

-- Kiduttavan ikävä.

-- Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?

-- En.

-- Te rakastatte isäänne?

-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö epäröiden.

-- Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota

tyttärellistä rakkautta? -- jatkoi Balsamo hymyillen.

-- Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko

äitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua

varusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.

-- Kuka Maison-Rouge on?

-- Veljeni Filip.

-- Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?

-- Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi

ja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan

asti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.

-- Ja te rakastatte veljeänne?

-- Oi, hartaasti.

-- Enemmän kuin mitään muuta?

-- Enemmän kuin mitään muuta.

-- Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?

-- Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä

puolestani.

-- Kun taas isänne...?

Andrée oli vaiti.

-- Te ette vastaa?

-- Minä en tahdo vastata.

Ehkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa

tottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän

tahtoi tietää.

-- Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip

on?

-- Niin.

-- Hän on Strassburgissa varusväessä.

-- Näettekö hänet juuri nyt?

-- Missä?

-- Strassburgissa.

-- En häntä näe.

-- Tunnetteko tuon kaupungin?

-- En.

-- Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?

-- Mielelläni.

-- Onko hän teatterissa?

-- Ei.

-- Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?

-- Ei.

-- Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on

nähtävä veljenne huone.

-- Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.

-- Tunnetteko tiet siellä?

-- En.

-- Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän

Savernessä?

-- Ei.

-- Saarbrückenissä?

-- Ei.

-- Onko hän Nancyssä?

-- Odottakaa!

Tyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.

-- Minä näen, näen hänet! -- sanoi hän riemastuen. -- Oi, rakas

Filip, että sinut näin!

-- Mitä nyt?

-- Rakas Filip! -- jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.

-- Missä hän on?

-- Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.

-- Missä?

-- Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.

-- Oletteko varma, että se on hän?

-- Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.

-- Soihtujen? -- kysyi Balsamo hämmästyen. -- Miksi juuri soihtujen?

-- Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. -- Ahaa,

-- virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; -- ja kuka istuu noissa

vaunuissa?

-- Eräs nuori nainen... Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän

on viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu

kuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se

vaan on hänen näköisensä.

-- Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä,

majesteettinen, kaunis?

-- Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.

-- Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?

-- Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä

lähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.

-- Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?

-- Minä kuuntelen, -- sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella

liikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään

häiritsemästä.

-- Minä kuulen, kuulen, -- mutisi hän.

-- Mitä tuo nuori nainen sanoo?

-- Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset

kulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis

huomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä --

-- Missä?

-- Sitä veljeni juuri kysyykin... Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo

pysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen

ruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa... Mitä meidän on

tehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?

-- Olkaa huoletta. Ne hankitaan.

-- Oi, tuhannet kiitokset!

Ja tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen

takaisin huokaisten syvään.

Balsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä

sähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille

olennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle

päälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.

Andrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.

-- Kokoa voimia, -- sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän

hurmauksen vallassa; -- kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi.

Oi tiede, -- jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta

haltioitumista, -- sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen

siis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän

on puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut

enkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä

kauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka

ainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen,

niin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan

hänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus,

intohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin

valaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit

ovat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit

nukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu

jälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta

tällä kertaa sinä puhut minua varten.

Ja Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet

jälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.

Kun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän

taskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu

tukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla

kiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.

Balsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.

-- Katsokaa, -- vaati hän.

-- Oi, vieläkö! -- huudahti tyttö tuskallisesti. -- Oi, ei, ei;

antakaa minun olla, se niin koskee. -- Hyvä Jumala, äsken minun oli

niin hyvä.

-- Teidän on nähtävä, -- vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa

pään tytön rintaa vasten.

Andrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän

hirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin

pyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.

-- Oh, minä näen, näen! -- huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa

menettäneenä.

-- Mitä näette?

-- Naisen.

-- Hyvä, -- mutisi Balsamo hurjan riemuisena; -- eipä tiede ole tyhjä

sana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle,

minkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.

-- Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.

-- Minne päin hän menee?

-- Tuonne, tuonne, -- vastasi neito osoittaen länteen päin.

-- Tietä pitkin?

-- Niin.

-- Châlonsiin vievää?

-- Niin.

-- Hyvä, -- sanoi Balsamo; -- hän menee tietä, jota minäkin

matkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä

löydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, -- sanoi hän Andréelle, ottaen

pois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.

Andréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.

-- Palatkaa nyt klaveerin ääreen, -- sanoi Balsamo. Andrée koetti

lähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys

eivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.

-- Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, -- virkkoi Balsamo kietoen

Andréen uuteen fluidumin virtaan.

Andrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin

voimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.

Hän kulki edelleen.

Balsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita

alas, yhä unessa.

10.

Nicole Legay.

Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta,

kuvaamatonta tuskaa.

Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut

enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa

puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon,

että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä

olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä

oli.

Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa

tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert,

vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin.

Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli

rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä

mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin

kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän

vaipui takaisin polvilleen.

Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie,

joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri,

käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita

säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja

kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen,

halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.

Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi

seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut

maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan

läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.

Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään

jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta

aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti

paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.

Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.

Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta

tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin

muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin

mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä

heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea

kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen,

synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua

kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin

suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä.

Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme

ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, -- kun heidän

aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he

kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.

Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin

synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt,

vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen

oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita

ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti

johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?

Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan

vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen

harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain

todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta"

lukemansa kirjoitus _Kummitus_ antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta

tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.

Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen.

Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä

tavalla urkkia.

Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen

omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.

Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo

sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei

hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.

Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa

paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli.

Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen

tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä

olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän

tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että

tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten

sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan

säännöllinen tulos.

Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa

niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän

oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman

kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut

yliluonnollinen voima.

Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin

ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili

pimeässä, ja jatkoi matkaansa.

Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole

toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi

Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli

rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan

tahtiin kuin hän.

Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi

häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi

kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka

kannella kynttilä yhä paloi.

Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla

oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja

kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin

paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.

Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin

hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista

tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka

olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin

aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä

fysioloogisissa tutkimuksissa.

"No niin", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä

olisi oikea, "jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin

tuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan,

kun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi

puhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään."

Gilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi

rynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli,

ilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.

Gilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän

ollut halkaista hänen rintansa.

-- Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! -- sähähti hänelle korvaan

vihastunut ääni. -- Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa

hänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä...

Gilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä

irti pitimistä.

Ja kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi

jaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön

käsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.

No niin, mitä nyt siinä taas tahdot? -- kysyi Gilbert aivan hiljaa,

mutta kärsimättömänä.

Ah, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? -- virkkoi

Nicole kovalla äänellä.

Ei, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, -- vastasi Gilbert

kiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.

-- Hyvä, tule sitten kanssani.

Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän

pääsisi Andréesta loitommalle.

-- Olkoon menneeksi, minä tulen, -- sanoi hän.

Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle

ja veti oven mennessään kiinni.

-- Mutta, -- sanoi Gilbert, -- neiti Andrée lähtee makuukamariinsa,

hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole

silloin saapuvilla.

-- Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä

suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun

täytyy saada puhua sinun kanssasi.

-- Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle;

neiti on ankara, senhän tiedät.

-- Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua

kohtaan!

-- Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna...

-- Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa

niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello

kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan

toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan.

Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin

Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä

rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme

luostarin johtajattarelle.

-- Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos

huomataan...

-- Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra

parooni tietysti ujostelee tekemästä.

-- Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, -- vastasi Gilbert koettaen

itseään puolustaa.

-- Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella

hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja

valistusmies.

Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa,

että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut

vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi

tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli

nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole

sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla

yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi

nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus

oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten

rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.

Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan

vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja

hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko

öisestä seikkailusta.

-- No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, --

sanoi Gilbert.

-- Oh, se on pian tehty, -- huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan

päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita

hetkellisiä tunteitaan. -- Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla

on epämukavaa; mennään minun kamariini.

-- Sinun kamariisi! -- huudahti Gilbert kauhistuneena; -- mahdotonta.

-- Miksikä niin?

-- Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.

-- Joutavia! -- vastasi hän hymyillen halveksuvasti. -- Kuka

meidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla

mustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle,

ihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah,

Andrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut

koskaan saavani!

Ja nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti

nyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset

olisivat tehneet.

-- Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun

kohtaloasi.

-- Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei

sellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua.

Filosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi

Annonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi

sen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin

kanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt... Tule

kamariini, minä tahdon niin.

-- Nicole, -- alkoi Gilbert hammasta purren.

-- Niin, -- virkkoi tyttö, -- entä sitten?...

-- Varo itseäsi!

Ja Gilbert teki uhkaavan liikkeen.

-- Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin,

mutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua

siihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä

annoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en,

sillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani

mustasukkainen.

-- Ja mitä sinä aiot tehdä? -- kysyi Gilbert tarttuen tytön

ranteeseen.

-- Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta,

millä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa

enää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.

Gilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä

varovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää

vastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.

-- Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, -- sanoi Nicole; --

tikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen

noustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen

ullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!

Nicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti

hätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka

saavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun

voittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.

Gilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta

tyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta,

johon hän varustautui.

Ja varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta

seuraavasta seikasta.

Ensimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn

ikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.

Toinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan,

oli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta

tarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua

helposti alas maahan.

Nicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen

huoneista eroava.

Se oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla,

vihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka,

joka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut.

Näiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren

vaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina

ja pöytänä.

Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.

Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt,

kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin,

joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa

kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin

se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä

palavin ja harmistunein silmin.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?

-- Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? -- vastasi

Gilbert.

-- Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.

-- Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?

-- Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa?

Noidanko?

Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin:

kateellinen. -- Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.

-- Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et

rakasta minua enää, eikö niin?

-- Kyllä, minä rakastan sinua yhä.

-- Miksi sinä sitten karttelet minua?

-- Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.

-- Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa

toisiamme muuta kuin vilaukselta.

-- Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän

tiedät.

-- Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla...

Kiitoksia, siitä en ennen tiennyt!

Gilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.

-- Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta,

että sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä

kumpaakin yhtaikaa.

-- No hyvä, jos asia olisi niin, -- sanoi Gilbert, -- mitä siitä

sanoisit?

-- Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.

-- Eipä suinkaan, vaan erehdys.

-- Sinun sydämesi erehdys.

-- Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella

miehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.

-- Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, -- vastasi Nicole

kärsimättömästi.

-- He ovat filosoofeja, -- lausui Gilbert ylpeästi.

-- Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin

niinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?

-- Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen,

minä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan...

Pyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa... Ota

uusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen,

jos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.

-- Ah, -- huudahti Nicole, -- nyt näet, että sinä et rakasta minua!

Väittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi

ollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi

sinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja

kuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän...

Nicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä

huvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui

hänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.

Gilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun

se taas Nicolelta väheni.

-- Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? -- kysyi Nicole

ivallisesti hymyillen.

-- Jonkun kerran, -- vastasi Gilbert.

-- Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin

Annonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?

-- En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.

-- Sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä." Sen sinä teit sinä

päivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana _Tanzai_ tuolla

eräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.

-- Hyvä, jatkahan.

-- Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.

-- Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen

kaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.

-- Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, -- sutkautti Nicole

nauraen, -- niin sinä olet täysi mestari.

-- Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.

-- Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?

-- Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä

holvin alla.

Nicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa

alta.

-- No niin, sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei

minua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!" Ja sinä löit

rintaasi sydämen kohdalle.

-- Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani,

niin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei

ole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä

verta ruumiin ulko-osiin. Lue "Filosoofisesta sanakirjasta" kirjoitus

_Sydän_.

Ja Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen

edessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.

-- Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä

päähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: "Minua kohdellaan täällä

kuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä." Minä

vastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että

jos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua,

minä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni

enkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut

"Filosoofista sanakirjaa".

-- Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.

-- Sinä otit silloin minut syliisi. "Sinä olet orpo tyttö, Nicole",

sanoit sinä minulle; "minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa

asemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme

siis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten,

jos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi

meidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun

rakkauttasi." Sitten sinä hyväilit minua.

-- Se on mahdollista.

-- Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?

-- Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä

sanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.

-- Niin, entä nyt...?

-- Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en

silloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt

minä ajattelen toisella tavoin.

-- Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? -- huudahti

Nicole suuttuen.

-- En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään,

mitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama

kysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen

näköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.

-- Niin että sinä et tahdo minua naida?

-- Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, --

vastasi Gilbert halveksuvasti.

-- Mutta, hyväinen aika, -- huudahti tyttö katkeroituen, -- onhan

Nicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.

-- Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, -- vastasi Gilbert. -- Eroitus

on vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille

erilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin

nämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä

pienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.

-- Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin

minulla, niin sinä eroat minusta.

-- Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä,

mutta sinä ymmärrät jo.

-- Hyvä, hyvä, -- huudahti Nicole vimmastuneena, -- kyllä minä

ymmärrän.

-- Mitä sinä ymmärrät?

-- Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.

-- Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla

varustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau

esimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta

hän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Nicole, -- kuinka olen voinut

rakastaa mokomaa miestä?

-- Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, -- jatkoi Gilbert

kylmästi; -- minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä,

jossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat

sinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme

molemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata

sitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa

jotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus,

johon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin

rauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa,

sinä, -- muistathan sen, Nicole, -- en voi sanoa, että minulle muka

antauduit -- sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä

minulta mitään kieltänyt, -- vaan me löysimme siinä tilaisuudessa

yhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden

tai kaksi kuului tuo sana: _Onni_! Kuukauden tai kaksi me elimme,

emme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän

täytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla

vastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan,

Nicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen

sopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja

sehän olisi luonnotonta.

-- Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? -- kysyi Nicole.

-- Niinpä luulen, -- vastasi Gilbert.

-- Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?

-- Kyllä on, järki.

-- Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö...

-- Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.

Nicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas

olisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.

-- Kunniallinen sinua kohtaan, -- selitti Nicole. -- "Nainen on

aina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka

hän on sydämensä ystäväksi valinnut", olet sinä sanonut minua

lohdutellaksesi. -- Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?

-- Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että

minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sinä et koskaan mene naimisiin?

-- En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää

eristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.

-- Monsieur Gilbert, -- sanoi Nicole, -- te olette raukka ja minä

luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.

-- Lopettakaamme, -- vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, -- sillä

me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä

kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se

miellytti teitä, eikö niin?

-- Tottahan toki!

-- No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua,

siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.

-- Sellainen typerys, -- sanoi Nicole, -- luulla minua niin

luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!

-- Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte?

Mustasukkaisuus sokaisee teidät.

-- Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? -- sanoi nuori tyttö

hermostuneesti nauraen. -- Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette,

että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen,

sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos

minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne

kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, -- enkö minä olisi yhtä

hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, --

ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, -- minä voin

kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen

sopusuhtainen. -- Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin.

-- Minulla on hampaat kuin helmet. -- Ja hän katseli hampaitaan

kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä

päässä. -- Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä

erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän

ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen

rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle

minä olen kiemaillut. -- Kuule, Gilbert, sinä naurat, -- jatkoi

tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas

sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. -- Usko minua, älä

pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois

siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten

hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos

minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi,

Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista

onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita

se tuo muille.

-- Onneksi vaan, -- sanoi Gilbert, -- te olette nyt jo päässyt

melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.

-- Mistä?

-- Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät...

-- Niin?

-- Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.

Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen

hampaitaan:

-- Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin

alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut.

Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen,

että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin

on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin

vaimoksi. -- Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette

katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi

muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi

Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei

olisi ollutkaan huoneessa.

Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä

päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen

sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.

Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös

erota Nicolesta, -- sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä

hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen.

Gilbert pysyi lujana.

Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään

ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.

-- Läksi, -- mutisi hän itsekseen, -- läksi!

Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot

sammuneet.

-- Entä neiti! -- sanoi Nicole itsekseen.

Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin

ovelle ja kuunteli.

-- Hyvä, -- sanoi hän, -- hän on mennyt omin neuvoin levolle ja

nukkuu. Odotahan huomiseen! -- Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko

sinä häntä!

11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,

Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan

niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän

luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa,

supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen

kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai

näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus

oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly.

Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät

aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään

kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä

kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen

silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat

vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden

mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut

vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki

hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään

hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli

pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin

täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa

tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys

tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran

rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen

tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja

vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan

pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä

oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita

niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua

aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman

kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen

seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin

syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö,

täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua

ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria

kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria

ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan;

Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa

sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja

surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin

naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla

hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta

Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei

Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli

saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä

suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen

paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä

talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut

Gilbertille?

Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli

luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut

nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän

tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon

parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi

koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet

talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä

varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja

raukkamaisena.

Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin

molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen

katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen

ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän

suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen

mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti

hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän

vaipui uneen.

Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin.

Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä

pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi,

joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen,

kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä

kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme

puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät

hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja

katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet

suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka

tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa,

jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli

valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin

hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.

Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin

kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.

Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet,

sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan

pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli,

että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.

Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi

Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään

lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla

itse noussut ylös.

Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui

vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen,

hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa

unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet

hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan

kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä

mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan

käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa

vastaan.

Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten

ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä

valituksia.

Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän

myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista,

joka voisi kilpailla Andréen kanssa.

Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.

Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät

luomet värähtämään.

Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen

väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti

takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.

-- Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? -- virkkoi Nicole.

-- Onko jo myöhä? -- kysyi Andrée hieroen silmiään.

-- Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin

tavallista.

-- En tiedä, mikä minulla on, Nicole, -- sanoi Andrée katsellen

ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. --

Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.

Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.

-- Neiti on viime yönä vilustunut, -- alkoi hän sitten.

-- Viime yönä? -- vastasi Andrée kummastellen. -- Oh, -- huudahti hän

huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, --

enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?

-- Hm, -- myhähti Nicole, -- neidin sopii muistella.

-- Minä en muista mitään, -- vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin

käsin. -- Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?

Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein

tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:

-- Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua

niin painosti... se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten...

Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta

siitä huolimatta peite päällä.

Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut

häneen niin kummallisella tavalla.

-- Niin, sitten?... -- kysyi Nicole muka säälivänä.

Neiti Andrée näytti koettavan muistella.

-- Sitten, -- jatkoi hän, -- minä nukuin klaveerin eteen. Siitä

hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä

huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta

riisuutua.

-- Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, -- sanoi Nicole mairealla

äänellä; -- enkö minä ole neidin kamarineitsyt?

-- Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua,

-- vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.

-- Ulkokullattu! -- mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:

-- Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä,

sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun

kuulin täältä liikettä.

Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla

häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi

aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi

saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.

-- Minä kävin alhaalla... -- toisti Nicole,

-- Niin? -- kysyi Andrée.

-- Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.

Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa

silmissään muuta kuin kummastusta.

-- Sepä on merkillistä, -- sanoi hän.

-- Sitä se on.

Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.

Neiti suonee minulle anteeksi, -- vastasi Nicole.

-- Missä minä siis olen ollut?

-- Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, -- virkkoi Nicole kohauttaen

olkapäitään.

-- Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, -- sanoi Andrée aivan

lauhkeasti. -- Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään.

Minusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja

jonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.

-- Oh, -- väitti Nicole pisteliäästi, -- kun minä näin neidin,

kuljitte te aivan ketterästi.

-- Sinä näit minut?

-- Kyllä, sen tein.

-- Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.

-- En minä salissa neitiä nähnytkään.

-- Missä sinä sitten minut näit?

-- Eteisessä. Lähellä portaita.

-- Minut? -- huudahti Andrée kummastuneena.

-- Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, -- lisäsi Nicole muka

leikillisesti naurahtaen.

-- Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista,

-- virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.

-- Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, -- sanoi

Nicole. -- Minä ajattelin lisäksi, -- jatkoi hän nyt kahta vertaa

tarkkaavampana, -- että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa.

Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää

kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö

niin, neiti?

-- Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, --

sanoi Andrée hymyillen; -- minä, joka olen niin pelkuri.

-- Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, -- vastasi Nicole, -- ja

silloin ei pelkää.

-- Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? -- kysyi Andrée,

joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi

kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.

Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen

kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta,

oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen

toisaalle.

-- Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? -- virkkoi hän.

-- Niin, kovia tuskia, -- vastasi Andrée; -- minä olen kuin lamattu

väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt

eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen

sairaaksi!

-- Oh, neiti, -- sanoi Nicole, -- ihmisellähän on joskus suruja.

-- Suruja? -- toisti Andrée.

-- Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen

hyvin.

-- Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?

Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että

ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.

-- On, neiti, -- vastasi hän luoden silmänsä maahan, -- kyllä,

minulla on suruja.

Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan

pukeutuakseen hän sanoi:

-- Kerrohan minulle.

-- Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että... Hän keskeytti,

-- Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen

näköinen, Nicole!

-- Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin

me molemmat kärsimme.

Tuo _me_ ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:

-- Oho!

Mutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka

sävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.

-- Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, -- virkkoi hän.

-- Antaahan tulla, -- vastasi Andrée.

-- Minä haluan naimisiin, -- jatkoi Nicole.

-- Pyh, -- huudahti Andrée... -- sinä ajattelet sellaista, etkä ole

vielä seitsemäätoista täyttänyt?

-- Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.

-- Entä sitten?

-- Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin

ajattele joskus naimisiin menoa?

-- Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? -- kysyi Andrée ankarasti.

Nicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta

hän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla

jyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi

pitkälle; hän siis muutti aikomustaan.

-- Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä

olen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.

-- Sepä kummallinen sanantapa.

-- Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa

toisen rakastaa?

-- Hyvin uskottavaa; entä sitten?

-- Niin, minä rakastan jotakuta.

-- Ja joku rakastaa sinua?

-- Minä luulen niin, neiti.

Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että

tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.

-- Nimittäin, minä olen siitä varma, -- lisäsi hän.

-- Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin,

mikäli huomaan.

-- Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella,

on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla,

jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan

hankituksi.

Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta,

että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo

sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti

hänen epäilyksensä.

-- No niin, sanopas, -- jatkoi Andrée, -- kenen kanssa sinä aiot

naimisiin?

-- Oh, erään, jonka neiti tuntee, -- virkkoi Nicole luoden

tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.

-- Jonka minä tunnen?

-- Hyvin.

-- Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan

kuulua.

-- Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.

-- Minua?

-- Niin.

-- Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?

-- Sitä en tarkoita.

-- No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää

huolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen

sinuun tyytyväinen.

-- Neiti on sangen kiltti!

-- Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.

Nicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.

-- No niin, se on... se on Gilbert, -- lausui hän. Nicolen suureksi

ihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.

-- Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?

-- Juuri hän, neiti.

-- Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?

-- Niin, neiti, hänen kanssaan.

-- Ja hän rakastaa sinua?

Nicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.

-- Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.

-- No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi Andrée

rauhallisesti; -- minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä.

Sinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin

itse määrätä kohtalonne.

-- Kyllä, kyllä, -- änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia

kehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. -- Kuinka?

Neiti siis sallii, että...?

-- Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.

-- Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.

-- Te ette ole varakkaita kumpikaan.

-- Me teemme työtä.

-- Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?

Tätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai

hänen kärsivällisyytensä loppumaan.

-- Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota

Gilbert-parkaa, -- vastasi hän.

-- Kah, -- äännähti Andrée, -- minä kohtelen häntä niinkuin hän

ansaitsee; hän on laiskuri.

-- Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.

-- Aina haluton toimeen, -- jatkoi Andrée.

-- Ei ainakaan neitiä kohtaan, -- vastasi Nicole.

-- Mitä tarkoitat?

-- Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette

hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.

-- Minäkö?

-- Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän

saa jotain.

-- Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut

ajatelleeksi.

-- Jonkin saamistako? -- sutkautti Nicole nauraen.

Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi

aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta,

jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen

hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian

rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista

tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa

ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli

voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme

sanoa, että hän oli _puistatuksissa_: onnistunut sana, joka tuo heti

mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet

jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.

-- Mitä tuo sukkeluus merkitsee? -- kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi

tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota

hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.

-- Sukkela en ole, neiti, -- vastasi Nicole. -- Sukkeluus sopii

vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat

niinkuin ne ovat.

-- Miten ne sitten ovat? Anna tulla!

-- Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se

on.

-- Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?

-- Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.

-- Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä

ylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka

hänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta

mihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin

innokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?

-- Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, -- vastasi

Nicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.

-- Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.

-- Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.

-- Riittää, -- sanoi Andrée ankarasti; -- selitä minulle heti

paikalla, mitä tarkoitat.

-- Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.

-- En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä

minulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat.

Pyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?

-- Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan

minulle, jos Gilbert rakastaa minua.

Mitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät

jo minua!

Nicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika

kannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä,

Purkautui viimein ilmi.

-- Tästä päättäen, -- huudahti hän, -- neiti lienee jo sanonut samaa

myöskin Gilbertille.

-- Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet

hullu.

-- Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan

siitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.

Andrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan

rajattoman halveksuvasti.

-- Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä

sanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!

-- Mutta... -- koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.

-- Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?

-- Niin, neiti, ja sanon vieläkin.

Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan

mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.

-- Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! --

huudahti hän nauruun purskahtaen. -- Rauhoitu, Legay-parka, minä en

tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä

väriset hänen silmänsä ovat.

Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi

hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan

hulluutta.

Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu

juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.

-- Sen minä uskon, -- vastasi Nicole, -- eikä sitä tietoa saakaan

katsomalla häntä yönaikaan.

-- Mitä nyt? -- huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli,

mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.

-- Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä,

niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi

tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.

-- Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo

itseäsi! -- huudahti Andrée aivan kalpeana.

-- Oh, se on helppoa, -- vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen

suunnitelmansa. -- Minä näin viime yönä...

-- Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, -- virkkoi Andrée.

Tosiaan joku huusi puutarhasta:

-- Andrée, Andrée!

-- Siellä on herra parooni, isänne, neiti, -- sanoi Nicole, -- ja tuo

vieras, joka oli täällä yötä.

-- Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan,

sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja

tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä

väittelystä.

-- Andrée! -- huusi parooni uudestaan; -- täällä vain hra de Balsamo

tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.

-- Mene, sanon minä, -- toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea

käskevänä kuin kuningatar.

Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta,

suutaan mutistamatta.

Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään

jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla

näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton

mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli

jättänyt auki.

Hän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja

katseli tarkoin häntä.

Andrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen

tasapainonsa.

-- Hyvää huomenta, monsieur, -- vastasi hän puolestaan.

Hän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan

ilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan.

Nicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan

moista emäntänsä ristiriitaista oikkua.

Ja melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan

nojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.

12.

Päivän tullen.

Matkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan

ajoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.

Kaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui

huoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen

takaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen

hommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan

kammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos

puistokäytävään.

Balsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti

muutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli

hänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.

Pientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu

kivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja

kultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja

kaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.

Etualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko,

ympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä

ruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama

lehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka

näköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä

puolelta linnaa ahtaaksi.

Paviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja,

vaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön,

jossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt

paraikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa

pitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön,

jossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen

sateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat

esiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon

kurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita.

Ja lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja

orapihlajoita.

Balsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki

hän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin

olivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä

enää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella

kiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen

villit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen

ihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.

Tältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan

seitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla

arvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka

suun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla

kiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin

peljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta

takaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden

kallioiden ontelossa.

Kun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin

asuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos

pääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna

aamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla

edestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen

etanoita.

Balsamo kiiruhti hänen luoksensa.

-- Monsieur, -- sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi

kiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon

isäntänsä köyhyydestä, -- suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun

lausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun

velvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen

kuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn

puistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän

kauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.

-- On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, -- vastasi

vanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. --

Mutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.

Se on ollut aikoinaan linna? -- kysyi matkustaja.

Niin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä

kutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä

nimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai

myöskin paroonikunnan arvon. -- Mutta, kunnon vieraani, älkäämme

puhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.

-- Minä tahtoisin puolestani, -- jatkoi vanha parooni, -- pyytää

anteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo

huomauttanutkin.

-- Minä voin täällä mainiosti, monsieur!

-- Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, -- väitti parooni. --

Pesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot

ja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta

linnasta. Ah, _pardieu_, monsieur, -- jatkoi parooni, -- te, joka

olette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa

maasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän

silloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta

auranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta

panenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette

sensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.

-- Oh, monsieur.

-- Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä

tunnen sen, se on poikani sänky.

-- Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan

erinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne

minua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille

kiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.

Vanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.

-- Hyvä, -- sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen

hienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, -- hyvä,

siihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle

sama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä

vesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi

chambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä

tällä hetkellä voitte.

Balsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin

ja tyhjensi sen pohjaan asti.

-- Mainio lääke, -- sanoi Balsamo. -- Vesi on jaloin elementeistä,

parooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen

maailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se

kuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa

tyhjiin vaikkapa timantin.

-- Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, -- vastasi parooni.

-- Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se

hyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä

vielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.

-- Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin,

hyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut

keksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.

-- Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?

-- Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle

lasillinen aivan puhdasta vettä.

-- La Brie, kuulitko? -- huusi vanha parooni.

La Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.

-- Kuinkahan lie, -- sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen,

-- olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin

joitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole

aavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa

alkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?

-- En tiedä, mitä lienette harrastanut, -- vastasi Balsamo totisena,

-- mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.

Sitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti

toimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:

-- Kiitos, kunnon mies!

Ja Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä

tasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla

päivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja

timantinhohtavia viiruja.

-- Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? -- sanoi vanha

parooni. -- Peijakas sentään!

-- Kyllä, herra parooni, -- vastasi muukalainen; -- ainakin tänään

siinä on paljon komeaa.

Ja Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn

paroonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan

ällistyneenä lautasta vieraan edessä.

-- Mitä näette siellä, hyvä vieraani? -- kysyi parooni jatkaen yhä

pilkkailuaan. -- Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin

perintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin

hiukan korjata sekavia asioitani?

-- Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa,

nimittäin tämän: olkaa varuillanne!

-- Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?

-- Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.

-- Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se

on pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei

pöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!

-- Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni,

on vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, -- jatkoi Balsamo. --

Joku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.

-- Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä

ystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki

vieraat ovat minulle kiusallisia, -- sen olette kai huomannut jo tuon

vastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää

asia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.

-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä,

ettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle

helppoakin.

Ja Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä

nestettä, joka häilyi lasissa.

-- No niin, näettekö mitä? -- kysyi Taverneyn parooni.

-- Kyllä hyvinkin.

-- Puhukaapa siis.

-- Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.

-- Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään

kutsumatta?

-- Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.

-- Filip?

-- Juuri hän.

Nyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan

sangen epäkohtelias.

-- Ahaa, -- nauroi hän, -- minun poikani opastamana... Sanoitteko,

että poikani opastaa tänne tuota henkilöä?

-- Sanoin kyllä.

-- Tunnetteko te poikani?

-- En vilaukseltakaan.

-- Ja poikani on tällä hetkellä missä?...

-- Tuskin neljännespeninkulman päässä.

-- Täältäkö?

-- Täältä.

-- Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa,

jossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei

hän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän

kuljettele ketään tänne minun luokseni.

-- Ja kuitenkin hän kuljettaa, -- väitti Balsamo tutkien yhä

vesilasiansa.

-- Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? -- kysyi parooni.

-- Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas,

täällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.

-- Ja tärkeääkin? -- kysyi parooni.

-- Kyllä, totisesti.

-- No, sanokaahan sitten.

-- Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon

palvelijattarenne, -- tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte,

jolla on sarvea sormiensa päissä.

-- Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?

-- Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat

samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.

Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen,

hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!

-- Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin

suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä

hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen

riemusaatossa.

-- Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! -- tokaisi parooni.

-- No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä

isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se

koskee ainoastaan omaa etuanne.

-- Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?

-- Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en

teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän,

ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne

näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen

omasta majesteettisesta naamastanne?

-- Peijakas, -- sanoi parooni, -- tämä toi vielä ankaramman ongelman.

Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis...?

-- Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee,

olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen

hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.

-- Hyvä, -- sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, -- siitä pahasta

selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo

minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip!

Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!

Ja parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.

-- Vai niin, -- sanoi Balsamo vakavasti, -- minun ennustukseni siis

ilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä,

arvoisa parooni...

-- Minun sijassani?

-- Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin

valmistuksiin...

-- Niinkö tekisitte?

-- Niin.

-- Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!

-- Onkin jo tosiaan aika.

-- Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?

-- En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön,

joka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan,

niin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.

Parooni pudisti päätänsä.

-- Te epäilette, huomatakseni? -- kysyi Balsamo.

-- Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette

tekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa...

Juuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta

kohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle

vieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:

-- Andrée, Andrée!

Tiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon

lumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.

Nicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä,

joka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.

-- On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, -- toisti vanha parooni, --

ja jos en näe omin silmin...

-- No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin

kääntykääpä, -- sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi

puistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä

niin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.

-- Kas, -- huudahti parooni, -- toden totta!

-- Monsieur Filip! -- huudahti Nicole kohoten varpailleen.

-- Meidän nuori isäntämme! -- urahti la Brie iloisesti.

-- Veljeni, veljeni! -- huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti

ikkunasta käsiään.

-- Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? -- kysyi Balsamo

välinpitämättömästi.

-- On, tuhat tulimmaista, se on hän! -- vastasi parooni aivan

ällistyneenä.

-- Se on alkua, se, -- sanoi Balsamo.

-- Oletteko te tosiaankin noita? -- kysyi parooni.

Voiton hymy värähytti muukalaisen huulia.

Hevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen

karahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon

vallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun

nuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot

kiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi

isäänsä tervehtimään.

-- Oi, peijakas, oi peijakas! -- huudahteli parooni, jonka

epäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.

-- Nimittäin minä, isä, -- sanoi Filip, nähdessään epäilyksen

jäännöksen vanhuksen kasvoilla. -- Se olen minä, minä todellakin!

-- Kyllä niin, -- vastasi vanha parooni; -- senhän, _mordieu_, näen!

Mutta mikä sinut tänne lennättää?

-- Isäni, -- lausui Filip, -- suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.

Vanhus kohotti päätänsä.

-- Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie

Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine,

täällä!

Paroonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli

ollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:

-- Anteeksi, -- sanoi hän.

-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle --

jätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime

tapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne

kerrottavaa.

Sitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan,

ylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän

paikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka

nämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja

katosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.

13.

Filip de Taverney.

Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa

näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena.

Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen

kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot,

jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman

sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi

herrasmieheksi.

Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman

niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen,

mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen

lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista

suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti

omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää

köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen

vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat

hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta,

joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja

herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran

halveksumista.

Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen

tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan,

riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.

Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan

neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.

Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin.

Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.

-- Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, --

virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.

Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku

hetki vaan, ja _madame la dauphine_ on meidän matalan kattomme alla.

Se täytyy kaikin mokomin estää, _ventrebleu!_ -- huudahti parooni.

-- Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine

tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin

häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan

juuri minun kotini?

-- Oh, se on koko seikkailu, isä!

Seikkailu! -- toisti Andrée; -- kerro meille se. -- Niin, seikkailu,

josta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on

unohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.

Parooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee,

suvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda

silmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.

Andrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja

hän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta,

jota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:

-- Veikko, kunnon veikko!

-- Veikko, kunnon veikko, -- matki parooni, -- Andrée tuntuu vaan

olevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!

-- Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!

-- Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai

onnettomuudeksi punnitsen asioita, -- sanoi de Taverney luoden apean

silmäyksen salinsa huonekaluihin, -- minä en huomaa tässä mitään

viehättävää.

-- Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on

tapahtunut, -- vastasi nuorukainen.

-- Kerro sitten, -- murisi vanhus.

-- Niin, kerro, Filip, -- toisti Andrée.

-- No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin

tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.

-- Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? -- huomautti Taverney.

-- Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin

kautta...?

-- Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi

kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut

mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi.

Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan.

Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä

tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä

vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen

kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos

vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.

-- Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta;

mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa

takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle,

joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta

vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.

-- Entä madame la dauphine? -- kysyi Andrée.

-- Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, --

vastasi ritari.

-- Kuulehan, Filip?... -- virkkoi parooni epäröiden.

-- Mitä, isäni?

-- Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka

sinä tunnet?

-- Jonka minä muka tunnen?

-- Niin.

-- Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, -- huudahti

nuorukainen haltioituneena.

-- Muistelepas. Filip ajatteli.

-- Ei, -- väitti hän.

-- Mutta... esimerkiksi Nicole?

-- Ah, se on merkillisen totta! -- huudahti Filip hämmästyneenä.

-- Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa

matkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä,

niin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää,

isäni?

-- _Ma foi_, sen tiedon sain noidalta.

-- Noidalta? -- kysyi Filip kummastellen.

-- Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.

-- Tuolta muukalaiseltako? -- kysyi Andrée arasti.

-- Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne

minun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?

-- Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.

-- Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? -- huomautti

Andrée.

Mutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.

-- Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, -- sanoi hän.

-- Jatka vaan, Filip, jatka!

-- Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin

ja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana

kuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta

linnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille,

pärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa

tuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin

kuvernöörin väen joukossa.

-- Hra de Stainvillen? -- kysyi parooni; -- maltapas, minä olen

aikoinani tuntenut erään Stainvillen...

-- Ministeri de Choiseulin lanko!

-- Aivan niin; jatka, jatka -- kehoitti parooni.

-- Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista

ympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin

kohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin

vetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:

"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?"

"Juuri hän, madame", vastasi de Stainville.

"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur", sanoi dauphine.

-- Minä lähestyin häntä.

"Mikä on nimenne?" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.

-- "Ritari Taverney de Maison-Rouge", vastasin minä sammaltaen.

"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni", sanoi madame la

dauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin

hänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von

Langershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.

-- Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:

"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät

saattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te

olette saanut sietää tuollaista minun tähteni."

-- Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu!

-- huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.

-- Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, -- sanoi Filip,

-- ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki,

kaikki!

-- Sangen kaunista, sangen hyvä alku! -- murahti parooni,

huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen

turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono

käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. --

Hyvä, jatka, Filip!

-- Mitä sinä vastasit? -- kysyi Andrée.

-- En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la

dauphine ajoi ohitse.

-- Mitä? Sinä et vastannut mitään? -- huudahti parooni.

-- En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni,

joka sykki kiivaasti.

-- Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista,

kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!

-- Te olette sukkelaälyinen mies, isä, -- vastasi Filip ja kumarsi.

Andrée puristi hänen kättään.

-- Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, -- jatkoi

Filip, -- ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin

tosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.

-- Veikko-parkani! -- virkkoi Andrée hiljaa.

-- Sillävälin, -- jatkoi Filip, -- oli madame la dauphine saapunut

raatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun

onnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että

ateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.