-- Mitä asioita?
-- Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat
huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia
ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.
-- Ahaa, -- huudahti matkustaja.
Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat
matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen
lyhtyä.
-- Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? -- kysyi matkustaja
hiljaa.
-- Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.
-- Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.
-- Kaikki, -- sanoi nuorukainen.
-- Ja miksi tahdotte oppia?
-- Voidakseni kohota.
-- Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen
ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen
oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.
-- Siihen kuin ihminen voi kohota, -- vastasi hän.
-- Mutta totta kai olette jotain opiskellut?
-- En mitään. -- Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole
rikas ja kun asun Taverneyssä?
-- Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?
-- En.
-- Entä fysiikkaa?
-- En.
-- Kemiaa?
-- En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta
kerran minä opin kaikki nuokin asiat.
-- Milloin?
-- Kerran vaan.
-- Millä keinolla?
-- En tiedä; mutta kerran ne opin.
-- Merkillinen nuorukainen, -- mutisi matkustaja.
-- Ja silloin... -- mutisi myöskin Gilbert yksikseen.
-- Silloin?
-- Niin.
-- Mitä niin?
-- Ei mitään.
Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet
neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi
kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää
tukehuttavaa paahdetta.
Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.
-- Kuulkaas, monsieur, -- kysäisi hän yhtäkkiä, -- tiedättekö, mitä
ukkonen on?
-- Taidanpa tietää.
-- Te?
-- Minä juuri.
-- Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?
Matkustaja hymyili.
-- Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan
sähköisyyden.
Gilbertiltä pääsi huokaus.
-- Minä en tätä ymmärrä, -- sanoi hän.
Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin
ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä
hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.
-- Ah, -- huudahti tuntematon, -- mistä tuo näkyy?
-- Taverneystä.
-- Me olemme siis perillä?
-- Tässä on ajoportti.
-- Avatkaa se.
-- Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.
-- Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas
niin, kolkuttakaa.
Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.
-- Oh, ystäväni, -- sanoi matkustaja, -- tuollaista nyt ei kuulla
koskaan; lyökää kovemmin.
Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi
kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.
-- Otatteko tämän teon vastuullenne? -- kysyi Gilbert.
-- Älkää peljätkö!
Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen
ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen,
että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.
-- Kautta kunniani, -- sanoi matkustaja, -- jos parooninne ei nyt
kuullut, niin on hän umpikuuro.
-- Ai, nyt alkaa Mahon haukkua -- virkkoi nuorukainen.
-- Mahon![25] -- toisti matkustaja; -- tuo nimi on varmaankin
kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun
herttuaa kohtaan.
-- En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.
-- Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.
Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.
-- Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, --
valitti hän.
Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen
joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan
pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.
Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.
-- Viimeinkin! -- huudahti muukalainen.
-- Se on kunnon ukko la Brie, -- selitti Gilbert.
Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset
ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan
Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.
-- Anteeksi, ystäväiseni, -- sanoi matkustaja, -- mutta meillä on
tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme
edessä.
-- Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että
odottamaton vierailu...
-- Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan
vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se
ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet
ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden
seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?
La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa
pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman
päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan,
sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa
tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä
itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla
jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:
-- Nicole Legay! Nicole Legay!
-- Mikä se Nicole Legay on? -- kysyi muukalainen astellen linnaan
päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.
-- Nicole? -- toisti Gilbert hiukan värähtäen.
-- Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.
-- Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.
Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka
hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.
-- Mitä sinä tahdot, la Brie? -- kysyi tyttö. -- Ja mitä melua tämä
on?
-- Joutuin, Nicole, joutuin! -- kaikui ukon mäkättävä ääni; -- mene
sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen
luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.
Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin
nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.
La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli
varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.
Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin
ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea
ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:
-- Vieras!... Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan
nimensä.
-- Tuoko on parooni? -- kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö
la Brieltä.
-- Oi niin, monsieur, -- vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä.
-- Kuulitteko, mitä hän kysyy?
-- Hän kysyy nimeäni, eikö niin?
-- Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.
-- Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, -- sanoi matkustaja;
-- samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.
La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon
oli ilmoittanut olevansa parooni.
-- Olkoon menneeksi sitten, -- murisi ääni. -- Astukoon nyt sisään,
koska on tänne tullut... Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä;
tänne... niin juuri, tätä tietä...
Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten
ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert
seurannut häntä.
Gilbert oli kadonnut,
5.
Taverneyn parooni.
Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni
Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla
Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt,
kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert
oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.
Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli
suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni,
nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä
ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla
jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa
kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien
välitse.
Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa
paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin
kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon
joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja
kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo
ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä,
kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä
kädessään.
Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai
viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat,
otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä
peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti
kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen
jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi
epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä,
jolloin hän aikoi asettua illalliselle.
Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin
Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti
ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään
tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn
irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja
jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät
ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen
Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.
-- Monsieur, -- sanoi hän, -- saanko tietää, mikä onnellinen sattuma
tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?
-- Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että
ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman
kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen
oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren
miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän
vierasvaraisuutenne oli tunnettu.
Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja
nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut
hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.
Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen
nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.
-- Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät
linnaan, hyvä herra? -- kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää,
kenelle hän sai olla kiitollinen.
-- Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.
-- Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai
niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.
Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne
lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa
välit eivät olleet liioin ystävälliset.
-- No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, -- sanoi parooni hetken
vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen
äskeiset sanansakin.
Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on
sangen arvokkaita esineitä, -- sanoi matkustaja.
-- La Brie! -- huusi parooni, -- la Brie, viehän hra paroonin
vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa
kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita
paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas
tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta
koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille
yhdentekevää.
-- Kuitenkin, hra parooni, -- sanoi matkustaja kärsimättömästi, --
jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla...
-- Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut -- keskeytti parooni
kohteliaasti, -- te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te
saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.
-- Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.
-- Oh, ei kannata, monsieur, -- sanoi parooni ja nosti uudestaan
kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef
Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja
hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: -- Oh, ei kannata,
Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.
Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi
Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan
liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat
joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan
ja palasi sitten paroonin luokse.
La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n
kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.
-- Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin
te äsken kuvailitte, hra parooni, -- sanoi nyt Balsamo ja kumarsi
vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa
tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja
kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:
-- Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä
varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen,
hra parooni... mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että
te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne... Mutta se ei
kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi
Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi
muinoin lisänimi Rikas.
Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta
niin ei käynytkään.
"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.
-- Tänne päin, parooni, tänne, -- jatkoi Taverneyn isäntä avaten
ruokasalin oven. -- Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin
olisit sata pikenttiä!
La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.
-- Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, -- selitti
Taverneyn parooni, -- ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole
varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä
vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä...
suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä... Hän on tolvana,
saatte nähdä.
Balsamo jatkoi havainnoltaan.
"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää
teeskentelyä".
Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi
matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota
isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.
Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä
maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon.
Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä
suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin
koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä
kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja
iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli
ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä
ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa;
hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita
ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä
suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman
painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti
halpain ja kiillottamien kivien seassa.
Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, -- sanoi
parooni tarjoten tuolia vieraalleen. -- Ah, -- jatkoi hän huomaten
hänen tarkastavan silmäyksensä, -- silmänne pysähtyvät katselemaan
minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te
olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle,
jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni
pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, _ma foi_,
vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.
-- Neiti Andrée? -- virkkoi Balsamo.
-- Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, -- sanoi vanha parooni
kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; -- ja minä
tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä
pelkää.
-- En minä pelkää, isä, -- vastasi silloin lauhkealla ja samalla
soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle,
joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä
kuitenkaan liian rohkealta.
Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti
tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta
syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.
Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten
ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka
oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat
ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka
hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen
suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin
kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat
ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja
valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa
sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen
kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi.
Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen
jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet,
että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen
tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä
yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti
koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta
otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän
hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.
Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi
silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona,
jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään
häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta
pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen
täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.
-- Te olette oikeassa, -- sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, --
neiti on ihailtavan kaunis.
-- Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, -- vastasi
parooni huolimattomasti -- Hän on juuri tullut luostarista ja
uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin
hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin
ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä
kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.
Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei
voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.
-- Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? -- kysyi
Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; -- ja kuuluiko tämäkin määräys
opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?
-- Monsieur, -- virkkoi parooni, -- minulla on aivan omat
mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.
Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin
ajatusta hänestä itsestään.
-- Ei, -- jatkoi Taverneyn parooni, -- minä en aio matkia
noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä,
järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta
Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin
näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja
vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka
on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun
tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä,
tällaisessa sydänmaan luolassa.
Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni
antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana
velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki
Balsamon kasvoilla, -- kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se.
Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta
auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen
maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu
sinne... jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä
taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla... Mutta, monsieur,
se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet... Minun
tyttäreni -- niin pahoin ei käy muille kuin minulle, -- minun
tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä
opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat
tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!
-- Neiti on enkeli, -- vastasi Balsamo, -- eikä minua ollenkaan
hämmästytä se, mitä puhuitte.
Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän
merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.
-- Asettukaa pöytään, parooni, -- sanoi Taverney, -- ja jos on nälkä,
niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la
Brie-nauta on sen keittänyt!
-- Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? --
sanoi paroonin vieras hymyillen. -- Te solvaatte syyttä pöytänne
antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?
-- Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli -- ja
täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän
maallista hyvyyttä -- siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä
minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai
paremmin: Jumalan kiitos, -- minulla ei ole enää kämmenenleveyttä
maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin
lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut
jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä
naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön,
ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée
pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian
anteeksi.
Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä
ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.
Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi
nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert
oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni
parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan
huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.
La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä,
joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän
kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka
kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti
velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.
-- Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! -- huudahti
Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää,
jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta
kaalikekoa. -- Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.
Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla
kädenliikkeellä.
-- Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani,
-- sanoi parooni de Taverney.
-- Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, -- virkkoi Balsamo; -- minä
ihailin neidin kättä.
-- Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on
teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon
heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen
Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien
lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.
Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat
erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia,
vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä
enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka
ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian
ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.
Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein
elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden
verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu
puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten
kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää
puhetta pois niistä.
-- Mutta syökäähän, parooni, -- sanoi sitten Taverney, -- sillä
meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji.
Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten
on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette
hirveästi pettyvä toiveissanne.
-- Anteeksi, isä, -- virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin
äskenkin, -- mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein,
on hän alkanut tehdä _tôt-fait_-leivosta, jota varten minä annoin
hänelle reseptin.
-- Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle,
kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu
enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö
herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle
ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja... Taivaan
vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa
tyttärelleni anteeksi.
-- Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, -- sanoi Andrée
rauhallisena. -- Kuule, Legay, -- lisäsi hän korkeammalla äänellä, --
onko se jo valmis?
-- On, neiti, -- vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa,
joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.
-- Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, -- uhkasi parooni
de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.
-- Vieras herra ehkä kuitenkin syö, -- sanoi Andrée kylmästi.
Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:
-- Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan
seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt
äidiltäni.
Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä
kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.
6.
Andrée de Taverney.
Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä
yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa,
täällä Lotringin syrjäkolkalla.
Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de
Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.
Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen
kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä
kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita,
jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan
öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä
oli sammuttaa kynttilät.
Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo
tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme
mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin
kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan.
Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa
hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että
Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti
veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa
veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.
Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan
hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt
puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta
silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat
raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka
virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat
vaan sangen epäröivästi.
Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja
salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja
kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän
puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen
olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa
toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt
samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä
nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa
elämässään.
Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien
vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.
-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- miten kauniit sormet tällä heilakalla
on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne
käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei
puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi
hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on
sormenpäissä, Nicole-neitiseni.
Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta,
joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin
hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.
-- Niin, niin, -- sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita
keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, -- kiikuttele sinä
vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille,
rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan
sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin
pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.
Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin
Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen.
Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava
omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä
oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen,
sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin
levollisempana.
-- Luulisitteko, monsieur, -- sipaisten kätensä seljällä Nicolen
leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein
ihastuttavana, -- luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee
luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut
jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu
hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada
ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että
tuollaisillakin olennoilla on sielu.
-- Isä, -- sanoi Andrée tyytymättömänä, -- ei se johdu
uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että
kiellän häntä lähtemästä.
Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä
hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät,
tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten
rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan
koituville nöyryytyksille.
Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän,
sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen,
niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.
Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti
puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden
pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen
seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli
hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli
herättänyt Nicolen huomiota.
"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin
merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon,
ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin
salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."
Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain
hetkisen, niin huomasi isäntä sen.
-- Tekin uneksitte, -- sanoi parooni de Taverney; -- hyvä, mutta
voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen
on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein
raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä
täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée;
sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa
tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne
unissaan...
-- Tarkoitatte Gilbertiä? -- kysyi Balsamo.
-- Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta
filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä
tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.
-- En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en
tunne yhtään filosoofia, -- vastasi Balsamo.
-- Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita,
vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian
oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä
sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: _Yksinvaltaisen
hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen_[26].
Tai kuin tämä: _Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on
keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän
orjauttamisekseen_[27]. Tai tällainen: _Jos kuninkaitten valta
on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut
ihmiskunnan vitsaukset_[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen!
Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki
menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen
Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra
Diderot'n kirjoja.
Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen
vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti
silmänsä.
-- Onko sitten neitikin filosoofi? -- kysyi Balsamo hymyillen.
-- Minä en tiedä, mitä filosofia on, -- vastasi Andrée. -- Tiedän
ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.
-- Oh, neitiseni, -- huudahti Taverneyn parooni, -- mikään ei minun
mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.
-- Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? -- kysyi Balsamo.
-- Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, -- vastasi Andrée.
-- Siinä taas uusi tyhmä sana, -- virkkoi Taverney. --
Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle
kirjaimellisesti samoin?
-- Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? -- kysyi Balsamo.
-- On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney,
luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!
Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen
hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.
-- Onnittelen teitä, monsieur, -- tokaisi Balsamo kumartaen.
-- Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta
kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä
päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?"
kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria,
ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. -- "Isä", vastasi hän,
"mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun
kärsivän..." -- "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin
niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta
aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä
pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä
Mosambique-neekerin veli!
-- Kyllä, -- myönsi Balsamo, -- se menee jo pitkälle.
-- Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö
totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on
enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur... Viinini on tosin
inhoittavaa.
-- Minusta se on erinomaista, -- vastasi Balsamo katsoen Andréehen.
-- Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi... Ah, varokaa
itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei,
eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa,
kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä
hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin
paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla
epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan
miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä
tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se
oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse
vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko
Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota
tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut
mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut
näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään
siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa,
-- että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta
katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja
käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on
kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on
yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua,
kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!
-- Hra de Richelieu, tarkoitatte?
-- Hän juuri.
-- Herttua?
-- Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin
vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin
hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.
-- Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä
on näin mahtavia ystäviä.
-- Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä
palaan kerran vielä sinne, -- sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä
omituisen silmäyksen.
Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.
-- Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? -- sanoi
hän.
-- Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.
-- Ystävänsä poikaa?
-- Ja hän on oikeassa.
-- Kuinka te niin sanotte?
-- Mokoma viisaustieteilijä! -- Marski inhoo häntä.
-- Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, -- sanoi Andrée
tyynenä. -- Korjatkaa pöytä, Legay.
Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli
pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.
-- Ah, -- sanoi parooni huoaten, -- ennen muinoin istuttiin pöydässä
kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja
kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa
viiniä, kun ei ole syömistäkään... Legay, tuon pullo maraskiinia...
jos sattuu vielä olemaan.
-- Menkää, -- sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä
käskyä ennenkuin totteli paroonia.
Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan
hullunkurisen alakuloisia huokauksia.
-- Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, -- alkoi jälleen
Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.
-- Puhuin, -- sanoi de Taverney, -- se on totta, hänestä juuri.
Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen
huokauksensakin.
-- Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä,
koska hän on filosoofi, -- jatkoi Balsamo, -- niin on hän yhä ainakin
teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.
-- Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!
-- Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut
kuningasta?
-- Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme
yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi... niin,
malttakaahan... Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis
vuonna 1742 tai 1743.
-- Ah, mainiota, -- sanoi Balsamo; -- te olitte läsnä Filipsburgin
piirityksessä... Niin minäkin.
Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena
vasten naamaa.
-- Anteeksi, -- sanoi hän; -- mutta miten vanha te olette, hyvä
vieraani?
-- Oh, minulla ei ole ikää, -- sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että
Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.
Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että
Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.
-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- suvaitkaa minun sanoa, että te ette
näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä
on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään
kolmenkymmenen ikäinen mies.
-- Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen,
-- sutkautti matkustaja.
-- Minä, hitossa! -- huudahti parooni. -- Sillä siitä on juuri
kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.
Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden
vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies
ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.
-- Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, -- jatkoi parooni,
-- ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä
Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette
minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas
sinäkin, Andrée.
-- Aivan niin, -- vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää
muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään
kertaa.
-- Enpä suinkaan erehdy, -- sanoi vieras. -- Minä tiedän kyllä,
mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä
kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi
kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun
hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien
laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi
hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin
ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan
reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa
verestä.
-- Monsieur, -- huudahti parooni, -- kautta kunniani, te
tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.
-- Olette siis kuullut kerrottavan siitä? -- kysyi Balsamo
levollisena.
-- Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina
marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski;
mutta se ei kuulu asiaan.
-- Antakaas olla, -- virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.
-- Mitä niin?
-- Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?
-- Aivan niin.
-- Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi
tuiman tappion Fontenoissa?
-- Olitteko te sitten Fontenoissakin? -- kysyi parooni, koettaen
lyödä asian pilaksi.
-- En, -- vastasi Balsamo kylmästi, -- sillä sillähaavaa minä olin
kuollut.
Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole
teki ristinmerkin.
-- Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, -- jatkoi Balsamo,
-- teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan
tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta
ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin
luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.
-- Minäkö?
-- Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen
aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.
-- _Mordieu!_ -- huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.
-- Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta
kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun
terveydeksi, arvoisa parooni!
Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.
-- Te näitte muka minut siihen aikaan? -- änkytti parooni. --
Mahdotonta!
-- Näin, -- vahvisti Balsamo.
-- Siellä maantiellä?
-- Maantiellä.
-- Pitelemässä hevosia?
-- Pitelemässä hevosia.
-- Kaksintaistelun aikana?
-- Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin
teille.
-- Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?
-- Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt
teidät.
Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin
kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.
Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja
katsoi katsomistaan Balsamoa.
Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja
aavistanut sen tulevan.
Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista
silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin
sähkötärähdyksestä.
Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän
hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten
silmänsä.
Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti
uudestaan.
-- Ja tekin, neiti, -- sanoi hän, -- luuletteko tekin minua
valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?
-- En, monsieur, minä uskon teitä, -- äännähti Andrée
yliluonnollisella ponnistuksella.
-- Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, -- sanoi vanha parooni.
-- Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave...
Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.
-- Kukapa tietää! -- virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että
kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.
-- Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, -- alkoi vanhus,
joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, -- oletteko te
kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.
-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- uskotteko minua, jos sanon teille
jotain sangen epäuskottavaa?
-- Sitä en lupaa, -- virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä
päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. -- Minä olen
kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.
-- Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo
kuunnella vastausta?
-- No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?
-- Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole
teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen
aikana.
-- Te olitte silloin pieni lapsi?
-- Kaiketikin.
-- Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?
-- En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.
-- Ah hah haa! -- nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi
esimerkkiä.
-- Johan sanoin teille, monsieur, -- lausui Balsamo totisena, -- että
te ette usko minua.
-- Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!
-- Se on kuitenkin aivan selvä asia, -- sanoi Balsamo näyttämättä
lainkaan ällistyvän. -- Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden
vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin
sama ihminen kuin nyt.
-- Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! -- huudahti
parooni. -- Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, --
noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina!
-- niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt
papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, --
kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt
tuota? Hän oli... mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?
-- Pytagoras, -- selitti Andrée.
-- Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin.
Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa
Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni
suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.
-- No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? --
virkkoi koruttomasti Balsamo.
-- En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, -- vastasi parooni, --
mutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan
minä en häntä siellä nähnyt.
-- Ette kyllä, -- vastasi Balsamo, -- mutta näittehän varakreivi Jean
des Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?
-- Kyllä, hänet minä näin... ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän
kammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.
-- Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun
kaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa
teidän kanssanne?
-- Kyllä, hyvin.
-- Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet
rakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?
-- Aivan niin, -- entä sitten?
-- Hyvä. -- Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli
surullinen, -- hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen
nuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.
-- Jonka kannessa oli erään naisen kuva?
-- Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen,
eikö ollutkin?
-- _Mordieu_, asia on aivan niin, -- myönsi parooni tyrmistyneenä. --
Entä sitten?
-- Sitten, -- jatkoi Balsamo, -- juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä,
osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja
vei häneltä pään.
-- Oi, niin, -- huudahti parooni, -- tuo poloinen des Barreaux!
-- Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut
teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.
Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen
puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.
-- Mutta tämähän on selvää noituutta! -- huudahti hän. -- Sata vuotta
sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste,
täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!
-- Arvoisa parooni, -- sanoi Balsamo hymyillen, -- oikeaa noitaa ei
ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät
heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette,
ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney
nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet
näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.
Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin
valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka
teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.
Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti
voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin
voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja
nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois
ruokasalista.
Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo
kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.
Tuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa
näppäimiä.
Balsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen
ruokasalin läpi.
-- Hyvä, -- lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut
huoneesta, -- nyt voin sanoa kuten Arkimedes: _Heureka_![29]
Mikä se Arkimedes on? -- kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka
minä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, -- vastasi
Balsamo.
7.
Heureka.
Ehkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän
ei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla
halukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli
asianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja
kun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo
toisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin
täältä lähimpään kaupunkiin.
-- Minulla on, -- sanoi hän, -- hevoskaakki, joka ehkä heittää
sillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te
saatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita
ja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani.
_Hyvää_ tai _ei mitään_, se on minun tunnuslauseeni!
-- Karkoitatte siis minut pois? -- kysyi Balsamo salaten hymyyn
harmia, jonka ehdotus hänelle toi. -- Pidättekö minua haitallisena
ihmisenä?
-- En, _pardieu_, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani.
Päinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät
tänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni
tuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.
-- No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös,
kun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää
jalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin
luulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.
-- Oh, jos niin ajattelette, -- sanoi parooni, -- niin jäätte yöksi
linnaani!
Ja hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä
nurkassa, huusi hän:
-- Tule tänne, vanha lurjus!
La Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.
-- Tänne luokseni, _ventrebleu!_ Kuulepas, luuletko, että punaista
huonetta voi tarjota?
-- Kyllä toki, herra parooni, -- vastasi vanha palvelija, -- sillä
siellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.
-- Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee
köyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti
rikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.
-- Minä vakuutan, herra parooni, -- sanoi Balsamo, -- että se on
oivallinen.
Parooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: "Niin kai,
minä kyllä tiedän, minkälainen se on."
Sitten virkkoi hän ääneen:
-- Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä
päästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte
päätöksessänne jäädä tänne yöksi?
-- Kyllä.
-- Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!
-- Mihinkä?
-- Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.
-- Mitä matkaa?
-- Täältä Bar-le-Duciin.
Balsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.
-- Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?
-- Ne, ellei vaan itse paholainen.
-- Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule
teidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.
-- Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.
-- No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne
viedäkin täältä.
-- Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi.
Ajoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.
-- Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne
yöksi?
-- Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä
huomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä
on sangen yksinkertainen keino.
-- Mikä se on?
-- Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää
häntä etsimään minulle viisaiden kivi.
-- Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin...
-- Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!
-- Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen
henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.
-- Kenen puoleen?
-- Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista
missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas... niin juuri sata
vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.
-- La Brie, senkin heittiö, -- huusi parooni, josta moinen pakina
tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta,
-- koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä
hänen kamariinsa.
La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi
näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen,
huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin
tuulettamaan punaista kamaria.
Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun
voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada
olla yksin mietteissään.
Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.
Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti
Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut
jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut.
Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la
Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.
La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois,
niin ne olivat siellä.
Balsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.
La Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo
makuulla ainakin tunnin.
Balsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti
mennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.
Hra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen
yksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan
muidenkin huoneiden.
Siellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan
kellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin;
tamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig
XIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi,
mutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin
surullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa,
saati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja
sanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui
täksi yöksi.
Lisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla
koristetuin ovilevyin.
Kun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään
poistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää,
niin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä
Althotaan.
Andréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen
oven taakse.
Ruokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon
salaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen.
Ja oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui
klaveerinsa ääreen.
Soitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.
Balsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.
Vähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä,
joita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan
ne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli
äskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan,
antoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea
kohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee
vierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä
vaadi.
Balsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.
Enempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan
aavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman
kätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi
hän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.
Mikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä
liikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli
ylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten
tahtien jälleen kaikuvan.
Balsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.
La Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan
pienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari
askelta oveen päin mentyään.
-- No? -- kysyi häneltä Balsamo.
La Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun
vaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.
-- Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? -- kysyi Balsamo
mennen häntä lähemmäksi.
La Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi
sitten vetäen käden taskustaan:
-- Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, --
selitti hän.
-- Minäkö? -- kysyi Balsamo; -- ja missä suhteessa, ystäväni?
-- Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan
ja annoittekin neljäkolmatta livreä.
Ja hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.
Balsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka
osoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten
rehellisyydestä.
-- _And honest!_ -- sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.
Ja hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan
tuon entisen viereen.
La Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta,
ei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes
nähnyt kultaa.
Hän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin
Balsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.
La Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin
pysäytti Balsamo hänet.
-- Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? -- kysyi hän.
-- Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée
nousee aina varhain.
-- Mihin aikaan?
-- Noin kello kuuden tienoissa.
-- Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?
-- Minä, monsieur.
-- Entä alapuolella?
-- Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.
-- Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.
-- Hyvää yötä, monsieur.
-- Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat
varmassa turvassa.
-- Oh, herra saa olla aivan huoletta.
-- Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä
valoa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu
palvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty
asunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei
hän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi
linnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä.
Muistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?
-- Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?
-- Miten sattuu, -- vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta
oikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.
La Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta
ja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki
siinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen
hiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.
Mutta Balsamo esti hänet.
-- Ei, -- sanoi hän, -- antakaa noiden vanhojen lehtien olla
paikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.
Balsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka
nyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä
päältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.
Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.
Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä
oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty
huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori
tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi
tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.
Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei
tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.
-- Merkillisen yhdennäköinen, -- mutisi hän itsekseen.
Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä
ollutkaan mennyt maata.
Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.
Klaveerin soitto kuului edelleen.
Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin
säveliin... Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan
sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien
sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa
auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.
Andrée ei tätä kuullut.
Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen
norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli
kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden
kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.
Kappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli
se pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. -- Hän
varmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan
ja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä
hetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin
surulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa
laajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit
oleksivat.
Miten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä
ja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan
kuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren
huoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle
asetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.
Joskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän
muisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen,
mikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen
ajatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa
käsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi
hänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon
kosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän
olikin huoneessa aivan yksin.
Yhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen
seikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen
olentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen
katseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin
sanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin
jotain liikettä.
Salin ovi oli äänettömästi avautunut.
Oviaukossa näkyi tumma varjo.
Andréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin
koskettimia.
Tämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.
Tuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä
ympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney
tai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen
nukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin
varten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei
hiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.
Mutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään
näistä kolmesta henkilöstä.
Varjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä
pimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée
muukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä
samettitakki yllään.
Hän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois
silkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]
Andrée tahtoi kääntyä ja huutaa.
Mutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut
enää.
Andrée koetti ponnistaa voimansa.
-- Monsieur, -- sanoi hän, -- monsieur... Jumalan tähden, mitä te
tahdotte?
Balsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja
Andrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.
Mutta muukalainen ei vastannut.
Andrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt:
aivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan
suloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli
jäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.
Se uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa
täydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan
tuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua:
hänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren
tytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.
Andrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö,
joka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka
voimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut
voimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.
Tällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa
ikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen
kasvot poistuivat ulkoa ruudusta.
Hän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin
toistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.
Nyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita
hän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti
ne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren
tytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:
-- Nukkukaa!
Ja kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:
-- Nukkukaa! -- ehdottomasti käskevällä äänellä. -- Nukkukaa, minä
tahdon sitä!
Silloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus.
Andrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten
ja nukkui.
Sitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja
hänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän
huoneeseensa.
Heti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät
ikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä
vilaukselta näkevinään.
Ne kasvot olivat Gilbertin.
8.
Vetovoima.
Gilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut
tulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo
salli heidän siellä oleskella.
Koko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän
ja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä
kunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt
paroonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän
oli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun
aterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut
syreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole
huomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään
ja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen
vakoiluissa.
Nicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt
jättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet
saranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.
Gilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme
huomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti
saavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut
neidin luota.
Havainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan
epäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut
Taverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö
hän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin,
koska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista
vuotta?
Asianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä
muutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.
Kun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli
huolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän
vielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän
loi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli
jonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli
tehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.
Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan
kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta,
kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä.
Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän
hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli
puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne
varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien
silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.
Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.
Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa
keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken
kerrotun kohtauksen ajan.
Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia
lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän
luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée
keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan
poistumaan.
Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko
kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa
ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut
pelkkää vaikenemista.
Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan
huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden
tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä
asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?
Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan
oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis
luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin
kummakseen huomasi, että neito nukkui. -- Hän seisoi vielä jonkun
minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen,
että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli
kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin
käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin
ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan
tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:
-- Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä!
Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä...
Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli
salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken
auennut Balsamonkin tullessa.
Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä,
josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon
laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja
talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei
mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta
asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti,
hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen
sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään
murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki
huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä
ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni
ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän
pelkäsi kaatuvansa.
Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, -- sillä
Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko
hän pelkästään mietteissään, -- ettei hän liikauttanutkaan itseään,
vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota
tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken
huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.
Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen,
pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa
kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun
tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä
pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen
sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka
Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.
Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa
nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä
kuulevan.
-- Hän nukkuu, -- mutisi Gilbert. -- Oi, mikä onni, hän nukkuu!
Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka
näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta
poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä,
loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.
Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli
mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli
sammunut.
-- Noh, -- sanoi Gilbert itsekseen.
Ja hän lähestyi taas Andréeta.
Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut
vieläkään.
Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.
-- Hän nukkuu, -- toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää
sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen
päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri
on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. -- Hän nukkuu, oi
Jumala, Jumala!
Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki
Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta.
Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin
paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran
vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän
olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen
maahan.
Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas.
Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.
Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein.
Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.
Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.
Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan
tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että
Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa
neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta
Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.
Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen
vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, -- että hän oli
aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.
Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut
hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen
liikkumattomuutensa taipuisuutta.
Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja
kuumeisen suudelman.
Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.
-- Voi, olen hukassa! -- mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden
otsansa lattiaan.
Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut
jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert
mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes
voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.
Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi
ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt
näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin
olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle
päin.
Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja
kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.
Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten
juurelle.
Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan
laahautuen.
"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle
edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun
häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"
Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen
olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota
olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen
oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen
ja syöksyi Andréeta kohti.
-- Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! -- mutisi hän.
Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei
mennyt isänsä luokse.
Gilbert henkäisi helpoituksesta.
Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten
toiselle.
-- Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? --
mutisi Gilbert. -- Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen
huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän
tahtoisi la Brietä, hän soittaisi... Hän siis menee...? Oh, se on
mahdotonta, mahdotonta!
Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että
Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.
Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.
Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään
portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, -- hän oli näet noussut
Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo
aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.
Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta
siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja,
jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli
kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.
Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen
seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja
toinen käsi käskevästi ojennettuna.
Sitten ovi sulkeutui.
Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi
portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen.
Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi
pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle
kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka
oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen
onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.