L.P.D.

Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti

kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

-- Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan

käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on

paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

-- Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden

ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin

Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen!

Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni

aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä

kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

-- Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa

isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka

hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle

muuten kuin kunnioittavin sanoin. -- Kolme kertaa päivässä hän

poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini,

henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon

yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken

inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama

kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen

Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän

oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava

ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin

teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla

kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin

sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden

väristyksillä.

Matkalainen jatkoi:

-- Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä

luonnon suurimmista salaisuuksista. -- Minä tunsin kasvitieteen, --

en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen

maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, -- vaan minä tunsin ne

kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät.

Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen

asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua

ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein

yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä

luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat

kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään

jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain

hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan

nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä,

jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä,

jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.

-- Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki

kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin

salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi

sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon

Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen,

Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en

ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista,

vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi.

Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut

sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai

hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi

siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina

sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka

puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.

-- Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin

kahdenkymmenen vuoden ikään.

-- Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa

minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat

samalla ankarat ja myhäilevät... Hänellä oli kädessään pieni pullo.

"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei

maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat

veljeksiä, -- että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa

ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan

vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi,

tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen

keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen,

joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen

määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."

-- Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä

syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota

Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen

koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.

"Juo", sanoi hän hymyillen.

-- Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana

tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden

lahjan.

"Nuku", sanoi hän, "ja muista".

-- Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja

aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen

Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä

kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua

ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan

lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin

kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän

alkulähteestä.

-- Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu

yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena,

vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa

elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä

kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin

Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.

-- Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä

vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla

oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen

saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen,

veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut,

nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan

rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman,

ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin

saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää

henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen

kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin

peräkkäin toistuviin muutoksiin.

Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen

silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä

tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa,

keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla.

Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken

hämmästykseksi.

-- Kun heräsin unestani, -- jatkoi tämä illuminaattien[11] opin

julistaja, -- tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että

olin melkeinpä jumala.

-- Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki

olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.

-- Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi

aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:

"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli

antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este

kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt

jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä

kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä,

että hän on sinua syleillyt."

-- Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä:

mennyt, nykyinen, tuleva.

-- Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi

minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään

karavaaniin.

-- Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä

muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan

kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en

tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.

-- Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän

oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella

hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi

meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä

asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.

-- Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin

rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna,

Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma,

Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten

olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet,

menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä

Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä

vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13]

jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät

riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.

-- Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat

ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka

he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui

siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari,

oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja

kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä,

lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle

sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen _Kosmos_. Minä

olin sanalla sanoen teosoofi.

-- Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten

kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei

ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei

mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä,

että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin

elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa

seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet

muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä

aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä

ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät

eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra

oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet,

tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee

sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti:

-- vuosisadat ovat kansain päiviä.

-- Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut

ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne

hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan

ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin

kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen.

Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan

parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin

levittää loistettani maailmalle.

-- Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään

toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen

tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja

silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani

vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman

valtakuntain.

-- Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat

syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat

asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään

päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat

lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä

peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne

ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen

yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.

-- Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu.

Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa,

sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva

maailmaa.

-- Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä

hän on arastellut tehtäväänsä... Vaaditaan miestä, joka ei arastele

mitään... Minä menen itse Ranskaan.

-- Te menette Ranskaan? -- huudahti puheenjohtaja.

-- Se on kaikkein tärkein vartiopaikka... Minä valitsen sen

itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ... Minä otan sen huolekseni.

-- Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? -- jatkoi

puheenjohtaja.

Illuminaatti hymyili.

-- Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut.

Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä

määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee

Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää

elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta

hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi.

Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen

piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden

rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään,

että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan

yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan,

ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän

valtaistuin on sortuessaan avannut.

-- Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, -- keskeytti se

johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka

saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan

tuntea sveitsiläiseksi, -- teidän viisautenne on kai laskenut tyystin

kaikki?

-- Kaikki, -- vastasi lakoonisesti suurkopti.

-- Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari,

että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme

pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä

vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä,

on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa

suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse

olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti

kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian

tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on

yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan

perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta,

kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan.

Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä

epäsuotuisana.

Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin

tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.

-- Puhu, veljeni, -- vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan

pahastunut; -- sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan

valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea

itserakkauttamme säästääksemme.

Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:

-- Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu

suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin

siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja

heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa

kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa

huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen

vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin

helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten

hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla

viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te

tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista,

tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen

rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan

vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä

muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen

ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin

hänen nimensä ja luonteensa. -- No niin: minä olen lukenut tuon

nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan

tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen

lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa,

tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden

lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei

varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä

ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä

pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina

luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi

nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja

säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen

hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain

kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan

jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt

luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi

myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on _dauphine_[14] Marie

Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan

par'aikaa häävuodetta Versaillesissa... Onko tällainen hetki teistä

sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne?

Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun

täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän

velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.

Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut

Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden

piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin

vastausta.

Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:

-- Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni,

niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on

ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme.

_Dauphin_ Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa

ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin

hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten

ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat

nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa,

ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet,

aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu

minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden

johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn

työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme

tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja

voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.

-- Kaksikymmentä vuotta! -- mutisivat haamuista useat; -- se on pitkä

aika.

Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.

-- Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että

periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15]

tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!... Veitsi surmaa

ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs

se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta

rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se

herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig

XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten

ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja

hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama

jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä

heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi.

Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä

aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen

sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen,

pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on

varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat

loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain

tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa,

kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni,

koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä

vuotta, vaan vuosisadan!

-- Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni

tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin

teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo

teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit,

ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella

äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain

tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te

uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään

niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne

korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille

tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita

samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että

te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli

koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä,

viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun

vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan

tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon

Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani

sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon,

että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden

hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne

saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin

yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata

tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin

unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin,

yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat

kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä

vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni

sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä

ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!

Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän

profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden

europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.

Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli

täydellinen, hän jatkoi:

-- Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen

luolassa, -- nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden

hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme

omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte

tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan

suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia

aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava

kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.

Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken

mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.

Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.

-- Minä olen Ruotsin edustaja, -- lausui hän. -- Ruotsin nimessä

tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä,

jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi

satatuhatta hopeataalaria.

Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn

tarjouksen.

Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla

puolellaan, puhui nyt vuorostaan.

-- Minä, -- virkkoi hän, -- minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten

piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka

me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan.

Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan

vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin

kruunua.

Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.

-- Entä sinä? -- kysyi hän kolmannelta johtajalta.

-- Minä, -- vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä

voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä

nyt haittasi jäsenen hankala asu, -- minä edustan Amerikaa, jossa

jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty

kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin

kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi

toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme,

kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet

ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi

ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä

siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte

vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät

muukalaisten ikeestä.

-- Niin tapahtuukin, -- vastasi suurkopti. -- Te pääsette vapaiksi

ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla

kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan

teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.

Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.

-- Minä, -- sanoi puhuteltu, -- en voi luvata mitään muuta kuin

henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan

olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian

taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä

velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa

elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava

suurmestari.

-- Ei väliä, -- vastasi suurkopti; -- me voitamme ilman heitäkin ja

heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

-- Minä, -- sanoi mainittu mies, -- olen köyhä, minulla on tarjota

ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen

realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat

ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

-- Hyvä, -- sanoi suurkopti; -- entä sinä?

-- Minä, -- vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, -- minä

edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat

joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja

ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata

mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa

sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä

kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko

pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää

valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön

luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

-- Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa

kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin

toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon

siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan

sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla,

sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme

liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua,

skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä,

sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: _Lilia pedibus

destrue_![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan

perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

-- Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, -- lausui

ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. -- Palatkaa

järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren

alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken

metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen,

mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä,

jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden

he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan

alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

-- Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies,

ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan

osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään

näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

-- Hyvästi, urhea Fairfax, -- jatkoi tämä, -- sinä olet isoisäsi

arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi

kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

-- Tule lähemmäksi, Paul Jones, -- sanoi suurkopti amerikalaiselle,

-- tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin.

Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja

maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin

jumalallisen hengen kosketuksesta.

-- Ja sinä, Lavater, -- jatkoi valittu, -- luovu nyt teorioista,

sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on,

vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi,

jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan,

ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

-- Kuule minua, Ximenes, -- virkkoi viimein suurkopti kääntyen

Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, -- sinä olet harras mies,

mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu

siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin

syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut

ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden

liikkeellä.

-- Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi

on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla

viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri

meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään

näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen,

ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen,

napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut

napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa,

joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi

menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet

hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän

kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä

valoa, -- jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen

hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän

oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme

huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä

ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva

koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat

he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä

kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun

välillä.

1.

Rajuilma.

Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme

kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella,

lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen

ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka

on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia

sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä,

seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli

hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin

pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita

ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta

ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen

käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan,

mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja

nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa

heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan

sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä

takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen

yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole

tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia

matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista

kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä

nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä

vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen

valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu

neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain

joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä

sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin

huudahtaessaan: -- Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme,

jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa,

suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi,

takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien

tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa

kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla

paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti

toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, -- sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita,

eivätkä ovia, -- päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon

valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat

melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta,

sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin

kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella

olennon kanssa, joka -- millainen hän sitten lie ollutkin -- asui

tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita

verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista

ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten

ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä

ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme

kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka

avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut

ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä

tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan.

Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni

ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi

kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään,

että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa

mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen

jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla

vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi

kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen

rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva,

jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli

satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon

Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli

huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen

vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti

ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies

saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne

oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos

niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen

etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin

musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja

sanonut: -- Kiitos, monseigneur![21] -- Ja silloin oli soinnukas ääni

vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn

seudulla, joskaan ei enää puhuta:

-- _Schnell! Schneller!_ Mikä merkitsee käännettynä:

-- Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää

heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä,

josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki

matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken

voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen

ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän

kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja

tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin

noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi

pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama

ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin

ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä

teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi

matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman

matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden

puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä

nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan

nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli

nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi,

joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada

ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet

ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa

kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli

neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista

ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet

noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli

kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana

näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka

koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva

vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja

himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle,

ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen

tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat

ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi,

ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden

mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti.

Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan

metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren

pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä

vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se

erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja

opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin

ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja

jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan

kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön

pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet

matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja

metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan.

Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja

sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

-- Mitä nyt? -- kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa

oivallisella ranskankielellä, -- mitä hiittä nyt seistään?

-- Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, -- vastasivat kyytimiehet.

-- Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, --

vastasi ääni. -- Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että

kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä

alamäkeen.

-- Kas niin, hyvä on, -- lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen

matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat

taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi,

etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

-- Monsieur, -- sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, -- on

mahdotonta ajaa edelleen.

-- Miksi niin? -- kysyi tuo tuntemamme ääni.

-- Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

-- Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

-- Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

-- No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä

kulkevat, -- virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen

kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

-- Te olette hyvä herra, -- sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan

leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

-- Monsieur taisi sinulle puhua? -- virkkoi toinen kyytimies, sillä

hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa

olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla

syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

-- Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

-- Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? --

kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi

ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

-- Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo

kulkea.

-- Ja mitä varten teillä on kannukset? -- kysyi matkustaja.

-- Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne

eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos...

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi

hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

-- Tämä ei ole kristityn ilmaa, -- virkkoi mies-parka. -- Voi,

katsokaa nyt, monsieur... nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden

minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala,

nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa,

etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää

pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia,

jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli

hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle

jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä

pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

-- Nahjus, -- huusi hän, -- sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle,

kuuletko, vasemmalle!

-- Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, -- vastasi

kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada

hevoset jälleen valtaansa.

-- Josef! -- huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi

kertaa; -- Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja

saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät

oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä

kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen

päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot,

kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet.

Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi

kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti

hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen

paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä

äänellä toiselle ajajalle:

-- Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava

kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana

yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä

matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä

ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin

ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. -- Täyttä laukkaa, --

huusi matkustaja, -- täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle

hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen

tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt

alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt

niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä

savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä,

olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita

aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan

joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet,

ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin

kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun

salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen

kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata,

koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä,

juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa

voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen

ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen,

pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään

yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli

ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen

pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää

ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut

niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti,

ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen

katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi

pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan

askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen

tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt

sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista

ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin

tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli

pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa

oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut

syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut

taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston

luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet,

hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä

niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä

oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu;

turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt

paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa,

myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen

laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi

hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

-- Taas se hevosen paholainen! -- kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen

sisästä; -- kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti

arabiankielellä:

-- _Nhe gullak hogud shaked haffrit_![22]

-- Älkää suuttuko Djeridille, mestari, -- vastasi hänelle matkustaja

päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; -- sitä

näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja

meni sisälle, sulkien oven mennessään.

2.

Althotas.

Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät,

koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän

tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään

vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä _La Chiave del Gabinetto_

ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot,

joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki

hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle

muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut

silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi

huomiota.

Osaston kolme muuria -- muistamme vanhuksen siten puhuneen

ajoneuvojen seinistä -- olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen

täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli,

kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen

käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä

reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja,

purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin

laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä

rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä

lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan

saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan

vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin

näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, -- jos sen nimen annamme tälle osastolle -- oli kahdeksan

jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä,

lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos

ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni

katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi

tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen

kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua

ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka

oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten

herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he

miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen,

rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan

permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia

nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko

puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista

toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän

eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan

ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten

sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä

huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti

oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä,

joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina

korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin

muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset

rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa

pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli

kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut

enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan

keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

-- Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi

oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen.

Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan,

jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

-- Ensinnäkin, mestari, -- vastasi hän, -- me emme matkaa enää

erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en

saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen

louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on

Al-Borakin rotua.

-- Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa

nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo

yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se

minulta riistää.

-- No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

-- Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin

päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä

läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä

Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

-- No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu

uudestaan.

-- Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous,

että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

-- Minä sen kyllä tiedän, -- sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, --

sieltä tippuu vettä.

-- Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas

hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi

aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, -- huudahti oppinut vanhus ja kohotti

kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, -- vettä, vettä! Mutta mitä

vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

-- Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole

huomannut?

-- Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!... Niin

on siis asia... Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta

sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta

suojahattua savutorveeni... Kuusi kuukauttako... mitä sanonkaan?

Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa... vaikka sinulla

ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten

käykään sinun huolimattomuutesi tähden?... Käypä niin, että tämän

päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät

kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä

tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä

päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä

olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun

kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä

hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

-- Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari,

-- vastasi Akharat.

-- Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni,

joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa.

Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin

aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka

kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää

minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää.

Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta

kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin

eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata

kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin

vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme

pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu

ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet,

sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä

Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

-- Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

-- Ja sillä välin, -- jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, -- taas

epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa

viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään

joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä

paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta

mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

-- Ei, mestari, se on ukkonen.

-- Ukkonen?

-- Niin, -- joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä

tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku,

joka minua suojeli.

-- Kas niin, siinä se taas on! -- sanoi vanhus lyöden polveensa, joka

nasahti kuin kuiva luu, -- mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi

saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi

tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan

sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa.

Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja

pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy

saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi,

tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

-- Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle

sitä...

-- Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt

metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi

eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän,

minulla ei ole aikaa.

-- Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

-- Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin

tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani

ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta

viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin

ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa

anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä

rukoilemalla.

-- Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

-- Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin

se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan!

-- huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen

epätoivoissaan käsiään. -- Olkaa huoletta!... Hän käskee minun olla

huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni

valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen

viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni

joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään,

eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se

on tehty!"

-- Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä

muistanut?

-- Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että

saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta...

-- Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

-- Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

-- Olette tehnyt?

-- Katso itse.

-- Minne?

-- Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, --

juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli

erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa

peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin

reunoihinkin.

-- Timanttitomua! -- huudahti nuori mies.

-- Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

-- Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

-- Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo

tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä

herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä

lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu

savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja

että ukkonen kuljeksii muualla.

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

-- Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan

vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! -- huudahti

vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen

silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

-- Mestari, -- sanoi Akharat, -- tulenne sammuu, sulattimenne

jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

-- Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen

pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

-- Timantti! -- huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

-- Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

-- Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni

suojana ollut savuhattua, tiedä se!

-- Antakaa minulle anteeksi, mestari, -- pyysi nuori mies käännellen

ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja

joka vuoroin oli tumma; -- oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja

nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

-- Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia

sitten.

-- Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

-- Vai niin; mitäs kello nyt on?

-- Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

-- Jeesus! -- huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, -- taas yksi

päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi?

Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

-- Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

-- Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin

päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut

herättämään.

-- Sen lupaan.

-- Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, -- virkkoi vanhus

anelevalla äänellä, -- niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan

minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se

minulle.

-- Minä vannon, mestari.

-- Kahden tunnin päästä?

-- Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä

ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen

jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että

hämmästystä ilmaiseva.

-- Mitäs tämä taas merkitsee? -- huudahti matkustajamme, avasi

nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.

3.

Lorenza Feliciani.

Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin

matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset

pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme

kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli

pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

-- Oi, -- sanoi hän, -- onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi,

ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

-- Madame, -- vastasi arka ääni, -- olen minä, jos jollakin tavoin

voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa,

kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat

kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän

edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

-- Tekö minulle puhuitte, monsieur? -- kysyi nainen.

-- Minä, madame, -- vastasi nuori mies.

-- Ja te tarjositte minulle apuanne?

-- Niin.

-- Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

-- Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään

etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan

kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

-- Ja... mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? -- kysyi nainen.

-- Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

-- Hänelle ei tapahtunut mitään?

-- Ei mitään.

-- Olette siitä varma?

-- Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan

vahingoittumattomana.

-- Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

-- Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri

tähän tarjoamaan minulle apuanne?

-- Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä

luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä

tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin.

Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin,

että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen

iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun

itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä

olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

-- Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on

tuolla vaunuissa?

-- Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti

nousevan sisään.

-- Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

-- Millä tavoin?

-- Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä

kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin

ulkoseinämälle ja kuunteli.

-- Kyllä, madame, -- sanoi hän palatessaan, -- hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin

mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen

ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on

raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein

hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä

neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat

hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut,

laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri

vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- missä me nyt oikeastaan olemme?

-- Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

-- Ja millä paikoin?

-- Peninkulman päässä Pierrefittestä.

-- Mikä on Pierrefitte?

-- Se on kauppala.

-- Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

-- Bar-le-Duc.

-- Se on kaupunki?

-- Kaupunki, madame.

-- Paljonkin asukkaita?

-- Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

-- Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin

kuin valtatie?

-- Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

-- _Peccato_![23] -- mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi

takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä

jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään

pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa

herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti

puhumaan ulos kääseistä.

-- Monsieur, -- sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

-- Tässä olen, madame, -- vastasi hän lähestyen naista.

-- Vielä kysymys, olkaa hyvä.

-- Tehkää se.

-- Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

-- Oli, madame.

-- Onko se siellä vielä?

-- Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi

sen ajoneuvojen pyörään.

-- Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

-- En luule.

-- Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin

omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä

sen luokse tässä liassa?

-- Minä voin tuoda hevosen tänne, -- sanoi nuorukainen.

-- Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen.

Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

-- Älkää peljätkö sitä, -- jatkoi kääseissä istuva nainen; -- se on

lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

-- Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti

nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli

tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti

ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä

ajoneuvoista.

-- Djerid, -- toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, --

tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja

lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan

kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

-- Tule tänne, Djerid, tule! -- sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden

hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta

harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti

satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet,

jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni

matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet

käskevällä kädenliikkeellä.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- vaikka olette nuori, tai paremminkin

koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis

estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta

ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies

saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen

parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on

ukkosensa äänellä varoittanut. -- Jospa hän painaisi tuon varoituksen

mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas

palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän

pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa,

kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan

matkustajan huomiota.

4.

Gilbert.

Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti

oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena

paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa

häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla

olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui

hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja

jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina

lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät,

eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni,

pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat

oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka

puhui luonteen päättäväisyydestä.

-- Tekö täällä äsken huusitte? -- kysyi häneltä matkustaja.

-- Minä, monsieur, -- vastasi nuori mies.

-- Ja miksi te huusitte?

-- Siksi, kun...

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

-- Siksi kun? -- toisti matkustaja.

-- Monsieur, -- sanoi nuorukainen, -- tuolla kääseissä oli eräs

nainen.

-- Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi

aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

-- Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

-- Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

-- Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella,

joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä

hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään.

Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit

olivat tyhjät.

-- Kautta Kristuksen veren! -- karjahti hän äänellä, joka muistutti

sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen

naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

-- Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, -- jatkoi

hän päätä pudistaen, -- olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan

gasellia... Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan...

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti

siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli

pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän

rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

-- Hyvä, -- sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi

helmeillä hiestä, -- hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut

teille mitään lähtiessään?

-- Puhui kylläkin.

-- Mitä hän teille sanoi?

-- Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne

suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty,

kun te sitävastoin...

Nuorukainen arasteli jatkaa.

-- Kun minä sitävastoin? -- toisti matkustaja.

-- En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? -- virkkoi nuorukainen.

-- Antakaa tulla, hitossa!

-- Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle

Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa.

Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän

neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? -- kysyi matkustaja?

-- Niin.

-- Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden

ja tyytymättömyyden merkit.

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät

matkustajan kasvoilla, -- tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata

hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

-- No niin, -- sanoi matkustaja, -- mikä teidän nimenne on, nuori

ystäväni?

-- Gilbert, -- vastasi nuorukainen.

-- Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.

-- Minulla on sellainen sukunimi.

-- No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini

pelastamaan minua pienestä pulasta.

-- Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä...

-- Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias

pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole

kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä

saan suojaa tänä yönä.

-- Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa

rajuilmalta, -- vastasi Gilbert.

-- Kyllähän, -- virkkoi matkustaja. -- Mutta minä pitäisin enemmän

jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän

vuoteen.

-- Se on vaikeampaa, se.

-- Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?

-- Pierrefittestä?

-- Pierrefittekö on sen nimi?

-- Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.

-- Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan

nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan,

ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista

asumusta?

-- On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.

-- No niin, sittenpä, -- alkoi matkustaja.

-- Kuinka, monsieur? -- kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen

kummastelevin silmin.

-- Miksi ette sanonut tätä heti?

-- Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.

-- Asuuko siellä ketään?

-- Tietysti.

-- Kuka?

-- Ka... Taverneyn parooni.

-- Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?

-- Hän on neiti Andréen isä, monsieur.

-- Se on hauskaa kuulla, -- sanoi matkustaja hymyillen, -- mutta

kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.

-- Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden

ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.

-- Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa.

Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.

-- Taverneyn paroonin luo? -- huudahti nuorukainen melkein

kauhistuneena.

-- Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?

-- En, monsieur, mutta asia on niin, että...

-- Että?

-- Että hän ei ota teitä vastaan.

-- Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään

häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?

-- Hohoi! -- huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui:

"Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."

-- Ei haittaa, -- sanoi matkustaja, -- minä lähden vaan sinne.

-- Enpä neuvo lähtemään, -- vastasi Gilbert.

-- Pyh! -- arveli matkustaja; -- olkoonpa parooninne mikä karhu

tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.

-- Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.

-- Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta

oppaakseni...

-- En kieltäydy, monsieur, -- vastasi Gilbert.

-- Näyttäkää siis minulle tietä.

-- Näytetään.

Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.

Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja

menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin

saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.

Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.

Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.

Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.

-- Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? -- kysyi

hän.

-- Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.

-- Mutta lyhtynnehän on sammutettu.

-- Se sytytetään.

-- Ahaa, -- sanoi Gilbert, -- teillähän on tulta tuossa takimaisessa

osastossa.

-- Ja taskussani, -- vastasi matkustaja.

-- On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja

hymyili.

-- Avatkaa lyhty, -- pyysi hän. Gilbert totteli.

-- Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.

Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä

valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta

tulenotto-tapaa kuin tulukset.

Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun.

Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin

johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen

heti tuleen.

Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.

Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin

luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat

fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan

varten.

Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän

sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta

palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi

saanut moisen aarteen itselleen.

-- Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? -- kysyi

matkustaja.

-- Tulkaa perästäni, monsieur, -- sanoi Gilbert.

Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa

otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.

Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut

satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.

Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.

-- Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, -- sanoi

hän.

-- Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen

talossaan lapsesta asti.

-- Hän lienee sukulaisianne?

-- Ei, monsieur.

-- Holhoojanne?

-- Ei.

-- Isäntänne?

Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa,

jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.

-- En minä ole palvelija, monsieur, -- sanoi hän,

-- Mutta, -- jatkoi matkustaja, -- jotain kai olette talossa?

-- Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli

neiti Andréen imettäjä.

-- Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen

rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.

-- Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.

Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään

livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.

Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän

nyt kysellä muista asioista.

-- Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? -- tiedusteli

hän.

-- En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.

-- Ja mitä te teitte siellä luolassa?

-- Luin.

-- Luitte?

-- Niin.

-- Ja mitä te luitte?

-- Hra J. J. Rousseaun kirjaa _Le contrat social_.[24]

Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.

-- Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, minä sen ostin.

-- Mistä?... Bar-le-Ducista?

-- En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä

maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia

hyviä kirjoja.

-- Kuka teille on sanonut, että _Le contrat social_ on hyvä kirja?

-- Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.

-- Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?

-- Olen.

-- Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?

-- _Le Sofa, Tanzai ja Neadarme_ ja muut sentapaiset kirjat.

-- Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?

-- Paroonin kirjastosta.

-- Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä

maanloukossa?

-- Hänelle lähetetään niitä Pariisista.

-- Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka

panee hän rahojaan moiseen roskaan?

-- Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.

-- Ahaa, hän saa ne lahjaksi?

-- Niin, monsieur.

-- Keneltä?

-- Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.

-- Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?

-- Hän on Richelieun herttua.

-- Kuinka? Vanha marskiko?

-- Niin, marski juuri.

-- Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen

saataville.

-- Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.

-- Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne

kirjat ovat huonoja? -- kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.

-- Neiti Andrée ei niitä lue, -- vastasi Gilbert kuivasti.

Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen

luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet

olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.

-- Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne

huonoiksi? -- jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut

nimeltä Akharat.

-- Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.

-- Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?

-- Kyllähän, monsieur.

-- Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.

-- Entä _Le contrat social_?