1.
Ukkosvuori.
Rheinin vasemmalla rannalla, jonkun peninkulman päässä
keisarillisesta Wormsin kaupungista, lähellä pienen Selz-joen
lähteitä, alkaa suuri vuorijono ensimäisine kukkuloineen. Näiden
terävät huiput näyttävät pakenevan pohjoista kohti niinkuin
peljästynyt puhvelilauma, joka häipyy sumuun.
Kukkulat, jotka jo alarinteiltään vallitsevat melkein autiota
maisemaa, ovat ikäänkuin juhlasaattona kaikkein korkeimmalle niistä.
Niillä on kaikilla kuvaava nimi, joka ilmaisee niiden muotoa
tai on muisto jostakin tarusta. Yksi on Kuninkaanistuin, toinen
Metsäruusukivi, kolmas Haukkakallio, neljäs Käärmeenharja.
Korkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka
graniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.
Kun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet
riutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja,
silloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas
taivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa,
että näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja
levittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon
sinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin
kaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan
päällä ja ilmoissa.
Yksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo
puhuneet -- Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, -- salaperäistä
kulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi
sitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka
on sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen
rannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja
kivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise
sen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta
laskupaikkaan.
Vähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja
Kirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se
on murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja
siinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu
tie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi
ja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla
rinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on
niin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin,
kätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin
taakse.
Niinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden
muinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon,
jatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle.
Ja vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin
espanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka
se olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei
ainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön
lävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä
määrin sen tummuus hälventää kaikki värit.
Nykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi,
ja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan
huulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta
synnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa
ja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman
näköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän
tätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä
etuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että
ihminenkin on olemassa.
Noiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat
mylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä
ja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä
paimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin
heidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku
satavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän
tuntemattomassa sisustassa.
Sillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme,
ja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston
kanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän
sielunsa autuuteen, -- väittävät pelottomimmatkin.
* * * * *
Oli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin
suuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen
sateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin
auringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon
tornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään
puoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies,
joka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin
kautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun
viimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä,
otti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän
ensimäiseen kuuseen.
Hevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun
moinen harvinainen ääni siellä kuului.
-- Hyvä, hyvä! -- mutisi matkalainen; -- rauhoitu uljas Djerid. Nyt
olemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt
matkamme päähän.
Ja matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta
varjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan
mustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin
mustemmista.
Kun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi
hän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla
kertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja
lähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:
-- Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!
Ja nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi
peljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.
Hevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan
ja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana
erämaassa jalopeuran lähestyessä.
Matkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:
"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla."
Mutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt
olla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt
satulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat
silatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja
kuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.
Tämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.
Eikä vielä sillä hyvä.
Matkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi
hankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen
satulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin,
että miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.
Kun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen
tomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli
taskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli
kilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen
olkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä
siveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti
sitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein
laajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan,
ja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.
Nyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus
matkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet.
Hän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme
kulussa.
Mies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti
lähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai
kahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi,
mutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja
jänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin
notkeutta.
Hänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki,
jonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien
liepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja
ihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin
selvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi
kuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi
saappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.
Hänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten
rotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla
voima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat
vaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se
johonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen
sieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä
lähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen
ruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja
kun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi
kauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta
hohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta
jäntevä.
Tuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut
mustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta
kavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen
ensimäinen liikkeensä oli -- sen huomasi selvästi -- käännähtää
palatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi
mielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten
Djeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin
metsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti
puusta, ja ratsu oli kadonnut.
Tuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme
värähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia
suupieliään.
Sitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.
Vielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo,
joka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä
kajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että
hän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti
hän pelkäsi eksyvänsä.
-- Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, -- virkkoi hän ääneen, --
sillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä
Mustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku.
Mustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei
ollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta
tässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi
ranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin
viidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.
-- Kiitos, -- virkkoi hän; -- kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan,
niin seuraisin sitä.
Heti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen
eteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita
koneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.
Matkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän
tuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän
säpsähti.
-- Älä käänny, -- sanoi ääni oikealta puolelta, -- tai olet kuoleman
oma.
-- Hyvä, -- vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.
-- Älä puhu, -- sanoi ääni vasemmalta, -- tai olet kuoleman oma.
Matkalainen kumarsi ääneti.
-- Mutta jos pelkäät, -- virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan
aivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, -- jos pelkäät, lähde
takaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi,
ja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.
Matkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.
Yö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea
eteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui
eteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta
ja näyttämättä pelon merkkiäkään.
Äkkiä tuli katosi.
Matkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti
katseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.
Hän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut.
Mutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen
linnan jäännökset.
Ja samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.
Kohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti
hänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.
Veteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli
varmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista
odottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän
kurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.
Se pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva
koura matkalaista käteen.
Hän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä
luukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei
matkalaisen käsi vavissut.
Sitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti
eteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen
kätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän
oli saapunut Ukkosvuoren huipulle.
2.
"Se, joka on."
Keskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat
koivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen,
joita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät
Europan täyteen.
Porttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä
koristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten
asemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle,
kanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat
niiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat
muodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.
Kun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven
kosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä
porrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään
taluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi
tuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat
tyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden
keskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa
salia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan
pinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut
nähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja
salaperäinen tuli.
Matkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen,
askel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin.
Tuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin
askelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös
askelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.
Hänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva
vaskinen muuri.
Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät
olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä
levittävää lamppua.
Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.
-- Avaa silmäsi, -- sanoi haamu.
-- Minä näen, -- vastasi tuntematon.
Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa
kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen
pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.
Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja
maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo
ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He
asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin
pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo
erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta
kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita
jalustoillaan.
Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana
mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme
maininneet.
Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia.
Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan
johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.
Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.
-- Kuinka monta meitä on täällä, veljet? -- hän kysyi kääntyen
kokoontuneitten puoleen.
-- Kolmesataa, -- vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali
pauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti
seinien mustia verhoja vastaan.
-- Kolmesataa, -- toisti puheenjohtaja; -- niistä kukin edustaa
kymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat
kolmea miljoonaa tikaria.
Sitten hän kääntyi matkustajan puoleen:
-- Mitä toivot? -- kysyi hän.
-- Saada nähdä valon, -- vastasi tulokas.
-- Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat.
Etkö pelkää astua niitä käymään?
-- Minä en pelkää mitään.
-- Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä
takaisin. Ajattele sitä.
-- Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.
-- Oletko valmis vannomaan valan?
-- Lausukaa se, ja minä toistan.
Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin
seuraavat sanat:
-- Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet,
jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin,
vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet
luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.
Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat
sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja
jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:
-- Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut
isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle,
jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut,
oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla
sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.
Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.
-- Saakoon sinulta kunnian ja arvon _aqua tofana_[1], -- jatkoi
puheenjohtaja yhä samalla äänellä, -- varmana ja tarpeellisena
keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella
niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän
käsistämme.
Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon
sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:
-- Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata,
karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai
kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta
löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. --
Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!
Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei
tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän
lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman
yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.
-- Ja nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- kietokaa uuden jäsenen otsalle
pyhä side.
Kaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään
päänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan,
joka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen
kuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.
Sen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman
tulokkaan yksin.
-- Mitä toivot? -- kysyi puheenjohtaja häneltä.
-- Kolmea seikkaa, -- vastasi tulokas.
-- Mitä seikkoja?
-- Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.
-- Miksi toivot itsellesi rautakäden?
-- Tukahduttaakseni hirmuvallan.
-- Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?
-- Karkoittaakseni saastan maan päältä.
-- Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?
-- Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.
-- Oletko valmis alistumaan kokeisiin?
-- Vahva on valmis kaikkeen.
-- Kokeet, kokeet! -- huusi yhtaikaa monta ääntä.
-- Käänny, -- lausui puheenjohtaja.
Tuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli
kalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.
-- Mitä näet? -- kysyi puheenjohtaja.
-- Rikollisen tai rikoksen uhrin.
-- Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden,
vannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.
-- Siis hän on rikollinen.
-- Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?
-- Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:
-- Kuoleman!
Samassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti
hurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin
voimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä
puuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja
heijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja
ruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.
-- Oikeus on täytetty, -- sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa
piiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää
ruumisliinojensa poimuista.
-- Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? -- kysyi
puheenjohtaja.
-- Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.
-- Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän
yhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?
-- Juon.
-- Olipa juoma mitä tahansa?
-- Mitä tahansa.
-- Tuokaa malja, -- sanoi puheenjohtaja.
Toinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle
juotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa
oli pronssinen jalka.
Tuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä
yläpuolelle:
-- Minä juon, -- sanoi hän, -- jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa
pyhän yhdistyksen salaisuudet.
Sitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan
saakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen
hänelle ojentanut.
Kummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet
näyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.
-- Hyvä on, -- sanoi puheenjohtaja; -- tänne pistooli. Eräs haamuista
meni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli
ja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda
silmäänsäkään sinne päin.
-- Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? -- kysyi
puheenjohtaja.
-- Lupaan.
-- Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?
-- Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.
-- Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?
-- Tottelen.
-- Heti?
-- Niin.
-- Arvelematta?
-- Arvelematta.
-- Ota tämä pistooli ja panosta se.
Tuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi
tulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle
uuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.
Tämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän
äänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua
särkyneitten holvikaarten kulmissa.
-- Pistooli on panostettu, -- virkkoi tuntematon tyynesti.
-- Oletko siitä varma? -- kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet
piirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin
piippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.
Puheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että
pistooli oli käyttökunnossa.
-- Niin, -- sanoi hän, -- se on varustettu täydellä panoksella.
-- Mitä minun on sillä tehtävä? -- kysyi tuntematon.
-- Viritä se.
Tuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka
nyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.
-- Nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- nosta pistoolin piippu otsaasi
vasten.
Tulokas totteli arvelematta.
Kokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput
näyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä
yksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.
-- Laukaise! -- käski puheenjohtaja.
Toinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta
ainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut
lainkaan pamaus.
Ihastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta,
ja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.
Mutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja
eräät äänet huusivat:
-- Tikari! Tikari!
-- Te vaaditte sitä? -- kysyi puheenjohtaja.
-- Niin! Tikari, tikari! -- huusivat samat äänet.
-- Tuokaa siis tänne tikari, -- sanoi puheenjohtaja.
-- Se on tarpeetonta, -- virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti
päätänsä.
-- Kuinka, tarpeetontako? -- huudahtivat kaikki kokoontuneet.
-- Niin, tarpeetonta, -- kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla
äänellä. -- Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte
kallista aikaa.
-- Mitä sanotkaan? -- huudahti puheenjohtaja.
-- Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne,
että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat
ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan
ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut;
sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna
litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä
sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun
minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli
ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään
arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä
väkeviä.
Hirveä huuto kajahti holvin alla.
-- Sinä tunnet meidän salaisuutemme! -- huudahti puheenjohtaja. --
Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?
-- Kuka sinä olet? -- kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja
kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja
suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki
samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.
Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen
jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen
otsansa ympäri sidottu nauha:
-- _Ego sum qui sum_, -- vastasi hän, -- _minä olen se, joka on_.
Sitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria.
Valtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen
myöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen
vaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.
-- Sinä lausuit varomattoman sanan, -- virkkoi puheenjohtaja, -- ja
epäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.
Muukalainen pudisti hymyillen päätänsä.
-- Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, -- vakuutti hän.
-- Mistä siis tulet? -- kysyi puheenjohtaja.
-- Tulen maasta, josta tulee valo.
-- Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan
Ruotsista.
-- Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, -- vastasi
muukalainen.
-- Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?
-- Kuka olen!... Kuulkaa siis, -- sanoi tuntematon, -- minä ilmoitan
sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin
tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.
Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen
vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa
kohti.
-- Ensinnäkin, -- alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan
päin, -- sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala,
vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin
haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle
muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina
kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli
lähtenyt matkalle?
-- Se on totta, -- vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin
nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. -- Se on totta, he ovat
sen minulle ilmoittaneet.
Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin
yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias
vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.
-- Hyvä, -- jatkoi muukalainen; -- sinun vasemmalla puolellasi on
englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies.
Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] -- veri vielä virtaa
suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.
Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.
-- Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] -- jatkoi tuntematon ja kääntyi
sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle
puheenjohtajasta. -- Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne,
joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö
niin, tuo _Providence_, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?
Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin
oikealla kädellä:
-- Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] -- sanoi hän.
-- Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt
kasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen,
etkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni
todistusta.
Mies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen
taaksepäin.
-- Sinä taasen, -- lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa
puoleen, -- sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava
toinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät
kastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.
Viides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni
oli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.
-- Entä minä sitten, -- kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen
tuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.
-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?
-- Kyllä, -- vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka
tunkee läpi sydämen joka sopukan. -- Kyllä on, minulla on sinulle
samat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.
Vastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja
yleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi
vihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.
-- Sinä unohdat Ranskan edustajan, -- virkkoi puheenjohtaja.
-- Hän ei olekaan joukossamme, -- vastasi muukalainen ylväästi, -- ja
sinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä
hänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä
ja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan
hymyilee ansoille.
-- Sinä olet nuori, -- huomautti puheenjohtaja, -- mutta puhut arvoa
vaatien kuin mikä jumala. -- Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä
muita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.
Ylen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.
-- Te olette kaikki yksinkertaisia, -- sanoi hän, -- koska teillä ei
ole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette
tiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en
siis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta
onkokaan kaikkivoipa vaatelias?
-- Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, -- sanoi
puheenjohtaja.
-- Kuka on kutsunut teidät kokoon? -- kysyi tuntematon, muuttuen
kysellystä kyselijäksi.
-- Korkein piiri.
-- Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, -- sanoi muukalainen
kääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen,
-- te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te
Warsovasta, yleensä te kaikki, -- jatkoi hän ja kääntyi nyt koko
joukon puoleen, -- neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon
hirveässä pyhätössä.
-- Emme suinkaan, -- selitti puheenjohtaja, -- me olemme tulleet
vastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan
Idässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi,
kietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.
-- Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?
-- On, -- vastasi puheenjohtaja, -- ja Jumala on hyvyydessään
sallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.
-- Sen merkin tunnette te siis yksinänne?
-- Ainoastaan minä tunnen sen.
-- Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?
-- En kellekään maan päällä.
-- Ilmoittakaa se nyt ääneen.
Puheenjohtaja epäröi.
-- Ilmoittakaa, -- toisti muukalainen käskevästi, -- ilmoittakaa,
sillä hetki on tullut!
Puheenjohtaja lausui:
-- Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa
erään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme
ensimäistä kirjainta.
-- Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?
-- L.P.D.
Muukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen
hienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin
kuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista
kudotut kolme kirjainta.
-- _Hän!_ -- huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. -- Olisiko se hän?
-- Se jota maailma odottaa! -- lausuivat kaikki johtajat levottomina.
-- Suurkopti![8] -- humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.
-- No niin, -- huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, --
uskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?
-- Uskomme! -- lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.
-- Puhu, mestari, -- sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa
painaen päänsä maata kohti. -- Puhu ja me kuulemme.
3.