Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin venheessä seisoin,
katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa.
Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä,
mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei
enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi,
jäänyt ei sydämein riemuihin elämän.
Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt.
Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös.
Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä,
kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan.
Ilman kaipuuta niin minä seisoin ja seurasin, kuinka
maailma verkalleen sammui usvihin pois.
Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu,
sieluni, tarvis ei oppia sun enempää!
Katsehen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat
helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto:
keskellä maailman kuinka sun unhoitin,
oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu.
Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon?
Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe,
ääneti, verkalleen vei kotirantahan mun.
V