Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan,
sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan,
sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain,
sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.
Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn
ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön
sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen
kuin illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.
Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa
sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan.
Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.
Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen,
maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen.
Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan,
oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan.
Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen,
ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen.
Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen,
pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen.