Kaikkeus-äitini, Maa, sinun, maidossas myrkkyä join jo,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Lähdön mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Valmihin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään
mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
ei syty lempehen syön minun lempeni hehkusta koskaan.
Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
Turhuus turhuuksien on elonlahjasi sun
hälle ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
Kaikkeus-äitini, Maa, miks minut synnytitkään!
En kointähteä vuota kun yö minun ympäri tummuu,
kastetta illan en helle kun polttava käy,
yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
yötä, jost' ei ikinään syttyvä oo elämää,
yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
ei sinun mailmaas, ei sinun riemuihis.
en kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.