Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut,
vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat.
Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen,
Ledan ja Antiopen neitsyyttä ei uhannut.
Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla,
valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.
Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen,
ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet.
Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat
keskellä laineiden, päivässä hohtelevain.
Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde,
peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi.
Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu
lemmen kaihoa täys, nuoruuden kaihoa täys,
kutsuen kaukaista armasta luokseen nuoruuden juhlaan
nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen.
Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä,
menneitä muistellen, kaihoten sankariaan,
vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä.
Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden.
Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmyyden keskeen
syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan,
merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei,
tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa,
tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei,
ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä,
tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin.
Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä,
kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei.
Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen,
jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan.
Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma?
Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain.
Tarttui huiluhun Pan ja sen painui huulia vastaan,
hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton,
soi yli kuollehen maan, yli veen, yli tyhjien viitain,
pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin,
soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan,
ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen,
soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui
uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään.
Ihme! jo kaukaa, kuin arastellen, vastasi Ekho.
Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo?
Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin.
Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan!
Ilmassa soi suhahdus — kuka päivän nuolia ampui?
Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan!
Taipui lehdot — ken tuli juosten? Dafne ja Foibos!
Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!
Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin,
jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden.
Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo.
Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.