Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen,
töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset
istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet
katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.
Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna
ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan
sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään
matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä
hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista
hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.
Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin
määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä
kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota
he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.
Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän
istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen
puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada
vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat
välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen
ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien
kalpeita poskia.
Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen
näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.
Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat
lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja
ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten
nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus
olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta
syttyneet ilmiliekkiin.
Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin
lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin
tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut
niin hyvän tilaisuuden.
Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin
syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät
viehätyksensä.
Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot
vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen
valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava,
silloin erosi viimeinen joukko.
Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin
kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet
henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi
myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset
säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat
saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät
ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten
vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa,
katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä
velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta
ja myötätuntoa voinut katsella.
Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin,
joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä
käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän
verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen
kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen
alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka
heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella
tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.