»_Tama!_» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut
puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa
hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin
polvia vasten.
Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.
Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.
»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä
aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan
hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki
tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin
hänen kanssansa, lähdethän?»
Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut
koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi
askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti
kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin
päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet
jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että
silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.
»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin
näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa.
Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi
toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt
toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat.
Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään
toisen naisen!»
Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät
miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.
»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun
kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.
»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti,
murheellisesti.
»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut
ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman
ääriin saakka — jos vain sallisit.»
Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti,
astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen
taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama
kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se
taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.
Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä.
Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli
Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään
käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin
löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen,
väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.