Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli
viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla,
ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen,
sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään
olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja
likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa
hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle
hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.
Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän
tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen
jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut
sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla
silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni.
Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana.
Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin
oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!
Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan
mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen
ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena
hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja
kuulla äänen helkkyvää soittoa.
Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat
putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa
kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä
feodalisten aikojen yashiki!
Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa
Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä
sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.
Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille,
tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä
kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä
Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt
Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille,
mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat
sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen
elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta
siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli
Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.
Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli
kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.
Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen
kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja
saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei
suoraan pääkaupunkiin.
Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni
lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.
Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.
Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen
hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja
rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.
Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja
silmäkulmilla.
Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään
lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin
kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät,
ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.
Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi
puhjennut:
»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»
Hän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin
sokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.
»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut
takaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»
Tojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.
»Osasit tienkin —»
»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko
maailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»
»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.
Tama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.
»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle —
sitten!»
Tojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä
itseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa.
Hän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.
Hän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin,
hänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita
vasten painautui toinen suloinen huulipari.