Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli
poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään
muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.
Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen
neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas
oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä
saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset
vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja
ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet,
joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli
hänen poissaollessaan joutunut.
Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä
oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen
päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa
vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.
Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään
asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista,
sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi
ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän
puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän
kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen
palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa
yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään
päätöstä lausua.
Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he
olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli
todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen
kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.
Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies,
jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja
muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä
englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä
Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat
kamalansuuret huonekalutkin.
Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia
kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia
eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan
näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran
kahdenkesken pitkistä ajoista.
Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat
ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista
muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista
ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten
hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli
tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen
taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle;
luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen
teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun
rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita
tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.
Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja
todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät
mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä
kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.
Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten
Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli
liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni,
hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden
Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.
Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa
kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä
lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon
mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.
Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä
paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt,
tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli
vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta
silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat.
Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti
tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin
saattoi.
»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan
asennostaan.
»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö
sinä opettajanvirkaasi vai et?»
»Kerrassaan.»
»Mitä tarkoitat?»
Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli
ilmestynyt ihmeellinen loiste.
»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»
»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»
»Niin — sitä tarkoitan.»
Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan.
Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän
ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.
»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti
kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat
nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä
— vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä
— niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»
»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti.
»Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet
kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä
elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin
kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin
kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti.
Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on
mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! —
olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»
Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten
seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen
taas äkkiä toisen eteen.
»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista.
Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee
sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin
ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota
häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta
avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin
tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita
hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa
hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»
Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän
katsahti Tojin-sania silmiin:
»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.
Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli
kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:
»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen
kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi
kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»
Virkkoi toinen:
»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»
Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän
laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti
tuolillaan.
»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle
kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»
»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin
painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta
olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»
Hän hypähti kiihkeästi ylös.
»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.
»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»
Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran
liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:
»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan
vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea
tai näkevä!»
»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi
Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi
ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen
häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista
ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua
sanottiin jo Amerikassakin.»
»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha
luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo
vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä
parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni
nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.
»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi
ijältään — ja sydämmeltään!»
»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla
totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan
toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori
nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin
kivisen kuin sydämmesi on!»