»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla
huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini
ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»
Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan
välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi
seurasivat häntä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin
vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei
saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin
rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet
takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi
häntä peljännyt.
Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja
teeskennellyn välinpitämättömästi.
Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken,
olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen
oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he
vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat
heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän
tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin
pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin
ymmärtäisi.
Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella
niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen
hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.
Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri
polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei,
vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.
Hän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia
lausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin
haluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti
ja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan
lumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi
oppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään
selvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja
kuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.
Miehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää
asiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai
tyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen
Junzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden
oppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan
parantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut
lääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon,
sangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla
poistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka
asui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin
pyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä,
jonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin
innoin.
Sata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi
kohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin
japanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen,
sillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla
onnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat,
lupasivat he.
Tama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin
ei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi
tajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan,
hyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan
päähän Tojin-sanista.
Hänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä
sarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja
rikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt
edellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko
maailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus:
Tojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti
syleillyt!
He kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen
huolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien
pappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän
suosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset
tervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin
vihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon
surullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka
ei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet
eivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut
siihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä
ruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden
varastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin
tahallisesti hänen otettavakseen asetettu.
Matka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat
olivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään
suojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he
saapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään,
taivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka
rantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.