Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se
oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille
mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.
Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin
oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut
askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen
huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän
asetti kätensä miehen käsiin.
Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön
kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli
hänen mielensä levollisemmaksi.
Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei
kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus.
Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa
intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin
kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan.
He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä
kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.
Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein
kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen
vielä toinen toistaan käsistä.
»Sensei! Sensei! Sensei!»
Se oli ylioppilas Junzon ääni.
Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin
jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot
lennähtivät kiivaasti auki.
Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa
hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki.
Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät
nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli
toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen
tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen
kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli
ollut erinomainen haavuri.
Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana,
silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä
käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa
painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä
ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat,
että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin
ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja
niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.
»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme,
sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin
(amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta
tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen
Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»
»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»
Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.
Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota
kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen
vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen
muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut
sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti
tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat
vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.
Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli
tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin
ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan;
ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden
vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois
Fukuista.
Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta
hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla
hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää.
Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää
peljättävissä.
»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis
näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin
kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen
ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin,
arvoisa opettaja?»
Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti
terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.