Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän
olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan
läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka
varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat
tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi
hän.
Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä
ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän
eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä
jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn
sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo
edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta,
kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin
mahtavaa henkivartiojoukkoa.
Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen
kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat
silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.
Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut
siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.
Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan
katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa,
kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin,
eläimellisen riemunkiljunnan.
Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja
pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja
astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran;
ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä
hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.
Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista
silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän
seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka
ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä,
tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse
jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon
valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin
ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!
Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän
hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti,
minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa
vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä
nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat
ja teräväsävyiset.
»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan
kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»
»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»
Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän
huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule
lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille,
jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle
hänestä — Gihei Matsuyamasta?»
»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»
»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä.
»Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa.
Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui
nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei
kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain
huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta
hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.
»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja
äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen
lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että
jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin
minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin
heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin
miehiä!»
»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden
vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen
äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja
arkailin.»
Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti
kädellään häntä.
»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he
eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa,
ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»
Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.
»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla —
odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin
rotkon syvästä kuilusta.»
»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit
aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»
»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä
Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella
kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon
ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja
sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»
»Et — etpä suinkaan.»
»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät
puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa,
vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle,
että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti
odotin koko talven tuloasi.»
Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.
»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin
toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan
seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset,
enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit
Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen
olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat
paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat
vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa
nimesi! To—o—jin-san!»
Häntä puistatti vilunväre.
»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»
»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa
niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen
vaaran tahansa!»
»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen —
äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät
Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja
asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!
Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.
»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.
»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.
»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä
myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti
kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat
surmasi!»
»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä
tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi,
erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun
huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen,
onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»
»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»
Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.
»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään
pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.