Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi
heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen
tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput
majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.
Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä.
Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin
sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon
vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä
kuuluisa rakennus.
He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa
kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat
irtaallaan.
Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa
heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.
Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena,
lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli
käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista
hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja
ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä,
tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa.
Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi
lentämään takaisin.
Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki
ruostuneet ovet.
Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean
vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt
paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat
jalustoillaan.
Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja
ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä
mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.
Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura
uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa
nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin
tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas,
kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.
Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin
sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän
kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi
olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa
maanpaossa ja hyljättynä.
Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa
vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin
huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa
temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen
kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella
oli kynä ja kolmannella papinsauva.
Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen
ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt
ainoatakaan jumalankuvaa.
Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri
sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen
painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi
monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen
turmelemat.
Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka
ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle
opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti
Kristusta!
Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä
polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:
»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»
»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.
»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten
minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän,
että hän kuuntelee.»