Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain,
kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät
pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja
kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.
Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen
käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin
hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.
Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi
niihin tuskallisesti.
»Sinähän itket, Tama.»
»Enhän itke», vastasi tämä.
»Mutta kasvosi ovat kosteat.»
»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat
he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään
tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät,
täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja
puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat
liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi
häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä
matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää.
Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.
Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui
takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen
selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen
varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi
vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa
tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti
ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt
kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi
hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi
solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.
Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta
Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi
silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret
toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä.
Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä
yökylmältä.
Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät
pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät
tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa
sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta
näkyi Sho Kon Sha.