Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat.
Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja
kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.
Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä
maan runsain kerrostumin.
Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja
valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han,
»Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän
matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa
temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan
temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.
Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän
oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa
huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia
ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta
Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli
tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon
ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut
jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin,
ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja
suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.
Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin,
kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi
Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot
olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä
kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas
taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän
niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään
tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.
He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää
käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:
»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti
sen kurkihirren alle.»
Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja
onnesta.
Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa
sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden
päiväpaisteiseen metsikköön:
»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun
kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys
edessä ja ympärillä!»
Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla,
hyväilevällä äänellä:
»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran
lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»
Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston
peitossa.
»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.
»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»
»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa
en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»
Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä
seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä
silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.
»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua.
Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo
puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»
Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin
voimakas hellyys ja kaiho:
»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän
juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»
»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva
epäilys.
»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.
* * * * *
Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon
hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen
entinen, sydäntä painostava pelko.
Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa
vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille
valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa
keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen
liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli,
vuoroin hyräili jotakin laulua.
Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella
varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.
Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko
siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon
Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen,
että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin
kasvoihin.
»Tama!»
»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy
kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy
ja — katoaa!»
»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä
yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»
»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.
Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten
vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja
ahdistuksesta:
»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan
selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen
korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san?
Kuuntele!»
Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama
saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.
Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto
oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän
otti tytön pienet kädet omiinsa.
»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»
»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys
äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät
unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»
Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.
»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»
»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»
»Pelko — sinun tähtesi!»
»Sehän on aivan turhaa!»
»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti,
»enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»
»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa
nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»