Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli
voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä
kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen
kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä
huomanneet.
Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu.
Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot
tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He
asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta
ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka
leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja
laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.
Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi
halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja
Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei
kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston
tiheimpien metsikköjen lävitse.
Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten
polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin
siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli-
kuin tuulikellojenkin soittoa.
Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille
kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä
uskomattoman ihania kallioluolia.
Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat
Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten
esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon
perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi,
miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä,
vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.
Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi
Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet
riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella,
kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä
sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä
ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen
liikuttava.
»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat
niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»
»Kiellettyä lihaako?»
Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä
kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen
ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.
»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.
»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»
Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja
liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän
vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan
vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli
nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun
vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin
nuorena?
Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti
taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden
sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin
käännettyinä ja silmät ummessa.
»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut
minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)
Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen
vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa
ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista
tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän
loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän
kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja
kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine
kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!
Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa,
kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja
silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden
sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa —
pelkoa ja vihaa!
Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu
oli ketun!
Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät
narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat,
tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.
Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin
puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.