Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä
vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta,
kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja
hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen
pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan
puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.
Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut,
häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen
pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.
Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen,
vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa,
ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana
valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät
ajat oli kaipauksella odottanut:
»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).
Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen
kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja
huulia.
Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän
ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa
vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli
loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!
Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä
liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet
niiden syleilyyn.
Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti
vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana
Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi
Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella
saneli:
»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»
Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä
juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.
Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen
huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.
Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia,
vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.
Hento, sortunut ääni kuiskasi:
»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole
muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»
Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin,
että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle.
Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti
iloisesti:
»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha,
ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä
olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta
perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.
Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä,
joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi
rauhattomasti:
»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka
alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu
enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»
Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni
saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti
pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut
niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi
kätensä ja virkkoi:
»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»
Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska;
vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.
Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa
tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago
Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta
tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta
koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin
tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.
Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut,
harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut,
sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston
suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten
aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas
vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen
askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!
Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta
jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa
keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa
ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei
milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen
rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana
palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.
Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja
rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän
pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön
pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli
pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton
lapsi ja velhotar hänen äitinsä.
Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen
viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli
keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi
taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.
Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen
verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun
tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät
tunnusmerkit.
Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman
liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän
kuin hyvin kaukaa:
»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).