Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin
kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista,
etsi kuumeisessa hädässä.
Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa,
verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet
tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän
lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää
ennen rähisevän kansan kokoontumista!
Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta
toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti
punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.
Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän
tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat
kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa,
onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne
saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt
kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että
Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he
vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon
katseita.
Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen,
autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta
kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi
koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin
entiseen palveluspaikkaansa.
Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt
sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat
ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja,
samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä
ystäviensä hylkäämällä.
Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän
oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja
toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine
lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka
ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja
mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka
heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien
vesikukkien alla vai eikö?
Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten
saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat
lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen
huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat
tulleetkin.
Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He
pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja
heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin
lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään
kuin tappavan tuskan ahdistamana.
Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä.
Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä
voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan
kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei
Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä.
Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion
ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt
kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!
Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki
Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen
sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.
Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät
rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät
ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia,
joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat
langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että
ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.
Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä
suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki
humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti
tarkkaavasti päänsä.
Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli
nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään,
asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja
katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu,
kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:
»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»
Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen,
henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:
»Tama! Tama!»
Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä
kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi
bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman
petollisia vuoriseutuja kohti.