Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi
tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä
hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka
heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?
Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana
ulkoilmaan:
»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»
Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus
vasten kasvoja:
»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin
asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»
Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:
»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen
nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat
ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»
Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti
kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:
»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»
»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä
kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin
ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»
Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän
uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä
mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse
suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan,
jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin
toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta
puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, —
nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden
vakuuttava sointu:
»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi
sijalle.»
»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka
äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen
perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen
sävy.
Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä
ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.
»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni
edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat
samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia
opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen
puolestaan, jos tarvitaan.»
Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:
»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole
kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen
vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä
ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja
jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret
herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon
tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän
arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät
samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden
kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri.
Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin
tyytyväisiä.»
»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse
koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien
nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»
Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi
työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret
ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.
Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies
poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla
sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä
ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset
kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi
kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.
Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He
olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän
mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät
sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja
rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen
olennon, jota hän suojeli ja turvasi.
Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen
sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka
hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen
koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san
— heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa
vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa
itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita
lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat
ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja
loukkaukset.
Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi
väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana
esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen
epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä
portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti
kuin kissa kyntensä.
Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana,
jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli
koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti
ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat
nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat
sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui
ruohoiselle puutarhapolulle.
Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli
tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.
Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja
pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista
sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat
kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.
Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet
heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa
liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies,
jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he
vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.
Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin
joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse,
sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.
Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli
levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja
käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli
murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä
ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion
ylivirkamies Gihei Matsuyama!