»Mitä kuuntelet, Tama?»
Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten
aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.
Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä
verhoihin.
»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.
»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen —
tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»
»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen
kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan
vielä kuunnella sen ääntä.»
»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa
sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen
— niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas
minulle, mitä pelkäät?»
Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.
Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta
melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»
»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan
minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa
takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»
»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.
Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään
pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää,
milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan
kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.
»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi
mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä
sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä
Pukuihin hyvin pian.»
»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä
Tojin-san?»
»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta
varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua
katsomaan, lapsukaiseni.»
»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he
tulevat?»
»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani
oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi
terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat,
lapsukainen.»
Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.
»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.
»Mitä näet, Tama?»
Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat
silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.
»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»
Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan
neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi
hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.
»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi»,
sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi
nopeasti kädet silmilleen.
»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot
ovat kuin unia — niin kovin ihania!»
Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:
»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka,
miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan
minä sinut erämaasta — valkeuteen!»
»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja
painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.
Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse.
Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle
vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa,
mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin,
niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt.
Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:
»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa,
sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»
Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö
mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.