Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon
löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen
merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden
viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat
vuodet) olivat jälleen tulossa.
Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden
vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi
hallitseva.
Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat
kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa
Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät
ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat
herätäkseen.
Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan
ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin
lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja
kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien
korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin
äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle,
kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin
uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo
uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.
Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia
ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat
äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat
ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista
vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian
»suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi
ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät
suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja
uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan
köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden
hoidettaviksi ja huollettaviksi.
Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies;
epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan
Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa.
Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan
maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja
avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. —
Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle
erikoiselle suunnalle.
Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia
kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet —
murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut
harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa
liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt
halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui
nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden
kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui
varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista
vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut,
asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan
suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!
Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan
— uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä
he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli
heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle
lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen
»gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli
surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.
Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi
kultareunaisia siipiään.