Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan.
Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen
läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään.
Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa
laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään
ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.
Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen
hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta,
konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt.
Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa
ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön
läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:
»Etkö halua istua?» kysyi hän.
Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen
ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset
kädet lepäsivät helmassa ristissä.
»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli
yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä,
niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna
kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät
olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen
ääni vastasi:
»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»
Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan
lähemmäksi kysyjää.
»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»
Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset
omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin
lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat;
häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.
Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja.
Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut
paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina
olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin
verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla?
Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin
ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme
värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen
pelon voimalla.
»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»
Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.
Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:
»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.
Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen
heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui
hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja
ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä
tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.
»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä
epätoivosta.
Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen
olalle. Ääni oli varma ja käskevä.
»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai
vihattavaa?»
»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu,
noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä
Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut
tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan,
vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse
katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan
vallassa!»
Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin
totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.
»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»
»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava,
hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin —
kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»
»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle
vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli
katkera, musertavan ivan ilme.
Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui
seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.
»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen
innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät
arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston
noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja
Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion
mukaan.»
»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla
äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa
kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä
heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka
hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä
koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»
»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan
parhaani koettanut.»
Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt
hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin,
joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän
hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja
vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan
kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat,
avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät
japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat
hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa
äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa
katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin
henkensä edestä.