Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli
ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi
asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa
palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan
autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin.
Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet
Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä
ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.
Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen
pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään
Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä
kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa,
suuntaa.
Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli
viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä
vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.
Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi
tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa
velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta
tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi
tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti,
ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki
seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana
velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä
tulemaan esille salasopesta.
Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san
istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset
valittavat ja soimaavat sanat:
»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»
Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan.
Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä
olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen
epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi
tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt
mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä
jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja
tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa
oli kyyneleinen sointu.
Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto
suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan
käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään
lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan
he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji
Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen
pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa
daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen
palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka
pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi
puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen.
Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.
Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen.
Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo,
rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen
miehen olevan pahanhengen pauloissa.
Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta
taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen,
vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin
koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin
häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan.
Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää
pelkäävän.
Hänen nimensä oli _Tama_ (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti
vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki
Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi,
hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka
ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar
pukea sanoiksi ajatuksensa.
»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että
saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle,
hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei
voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta.
Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.
Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä
rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti
verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt.
Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin.
Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään
edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän
tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.