Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman
(jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren
elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön.
Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan
ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja
suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut
Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän
Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä
suinkaan olleet tuulesta temmattuja.
Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat
olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta
löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään
hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä
punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä,
räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän
heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli,
ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja
hölmistäneet.
Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi
heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen
mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria
saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi
tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan
kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan
hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.
Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen.
Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi
hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin
käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle
poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja
höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.
Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa
väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä
pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja
sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön
olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti
liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä,
voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja
osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.
»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden
tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»
Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen
katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva
varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän
astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja
hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti
ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:
»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»
Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti
Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:
»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.