He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän
päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka
reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei
ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno
kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli
pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.
Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka
ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti,
tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla
ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut
tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen
mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara
pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä
rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi
shiron ulkopuolelle.
Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden
toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi
itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat
hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki
tuskaili.
Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan;
painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän
tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan,
tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli
todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna,
tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja
odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä
itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja
joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.
Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut
kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin
saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että
hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli
aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne
seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.
Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi.
Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen
ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää
hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden
vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota
hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia
olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä
ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi
leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju
olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä!
Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!
Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin,
viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina
öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä
kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut
ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti
ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä
olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen
selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat!
Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!
Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus
tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin
seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän
asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki
kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset
välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen
kanssa.
Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita
karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin
tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin
saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen
nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko,
ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden
valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli
sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat
edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.
Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen.
Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta
bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan
partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes
kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä
valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja
hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän
kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.
Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja
senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä.
Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota
peljästyksen ja hädän huutoa.
Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.
Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti
jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti
kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä.
Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen,
syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua,
miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja
sitten — oli kaikki taas hiljaa!
Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen
urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia
polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse,
kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin
kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin
metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä
metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.
Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun
Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti,
juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen
eteensä.
»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»
Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan.
Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut
vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän
hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava
hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät —
valkoihoisen naisen kasvot!
Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme!
Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki,
suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä!
Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä
ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.
Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät
olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä
vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin
henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat
köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja,
tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli
nyt se mainittu kettu-nainen!
Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin
katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova,
sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä,
tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi
hätäisesti:
»Hyvä jumala, hän on sokea!»
Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi
kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti.
Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren
oli turha voimiaan koetella.
Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi
käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen
huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului
melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla
hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.