»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja
oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle
oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.
»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän
sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion
edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman
vuoritemppeliin.»
Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä
jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan;
mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän
päätti voittaa heidät puolelleen.
»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki
ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:
»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.
»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito
saadaan pyydystetyksi.»
»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko
pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla
karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.
»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän
vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä
myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni»,
ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»
Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja
voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä
valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.
»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä
hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»
»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.
»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»
»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui
Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin
palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli
sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan
vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon
näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi
eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että
hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut
kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat
sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen
suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen
lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä
näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena
opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän
hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin,
hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä
löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho
koettaa Teitä vahingoittaa.»
Higo huomautti kärsimättömästi:
»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan
hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku
tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»
Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa
japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen
päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon
tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi
Tojin-sanin puoleen.
»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana
tahansa?»
»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»
»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»
Tojin-san hymyili ystävällisesti.
»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»
»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla
me kyllä onnistumme!»
Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.
»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi,
jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä
ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin
seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin
näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin
kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen
yltiöpäisyyden.»
»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen.
»Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun
kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan
se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»
»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»
»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki,
sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin
samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta
hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.
Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat
rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen
yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka
olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut.
Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä
nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön
yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara
ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa
rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan.
Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta
saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi.
Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä
häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he
muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:
»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on
eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»
Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi
liikutti.