Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut
Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin
kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä
rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita,
vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet,
lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista
oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs
portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.
Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa
autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta
toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata
takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa
kahdelta eri sivulta.
Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja
tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin
kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji
Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa.
Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon
soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema
hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.
Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha
näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa
olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja
heidän rauhaansa häiritsemään?
Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset
säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli
palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.
Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä
virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti.
Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran
toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä
velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain
ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa
kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat
kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja
silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut
kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin
silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen
velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja
kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö
bambupuistoon.
Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan
velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin
jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli
noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin
metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti.
Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran
hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti,
että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen
puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa
polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja
sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut
siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa
naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.
Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin
kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.
Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa
ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta,
jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse;
oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo
viheriä ja lämmin.
Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli
pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat
huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat
kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti
kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa
harmistuneen katseen.
»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi
karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen
äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.
Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia
luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina
seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron
nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan
päärakennuksen autioissa käytävissä.
Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva
hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen
talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin
peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.
Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten
jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen
raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän
vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista
vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin
huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen
sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä
selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä
juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja
astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä
olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli
kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan
voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei
aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!
Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten
joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.
Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain
kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan
asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan
tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa
ilmakehän sähkövirtani kanssa.
Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa
kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta
pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle.
Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja
nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen
vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia
yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!
Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:
»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»
»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani»,
virkkoi toinen.
»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun
kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu
vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen.
Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni
sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin —
kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — _kultaa_!»